Koko musiikinharrastukseni ajan minua on häirinnyt väittely siitä, mikä on mukamas aitoa ja mikä ei, miten "autenttista sitä-ja-sitä voi tehdä vain sellainen-ja-sellainen tyyppi". Minun korvissani hyvä musiikki on hyvää musiikkia, jos se on tehty siten että se koskettaa minua. Joissakin tapauksissa kuulemani hyvä musiikki on johdattanut minut alkulähteelle joka on ollut vielä parempaa - mutta toisinaan erilainen tulkinta on selvästi paikallaan.
Yksi tyypillinen väite on esim. ettei valkoinen ihminen voi tehdä hyvää soulia (joka siis lähtökohtaisesti on mustaa musiikkia), ja tämän väitteen naurettavuuden minun korvissani todistaa lopullisesti tämä levy, jonka laulaa brittiläinen valkoinen nainen memphisläisten muusikkojen säestämänä (ja oletettavasti soittajakaarti on sekä mustaa että valkoista, niinkuin siellä oli tapana).
Dusty Springfieldin hieno ääni on tietenkin kotonaan suurissa balladeissa, mutta se taipuu myös juurevampiin biiseihin sekä intiimiin kerrontaan. Tämän levyn hittibiisi, keskitempoinen "Son Of A Preacher Man", olisi kotonaan vaikkapa Aretha Franklinin levyllä torvineen ja kuoroineen, ja "I Can´t Make It Alone" on samaa tyylilajia. Ylipäätänsä ilmava mutta orgaaninen soundi hivelee korvia. "Just A Little Lovin´" ja "Just One Smile" edustavat sitä intiimimpää puolta, kun taas "Windmills Of Your Mind" osoittaa soundin venyvän myös viihteeseen muuttumasta imeläksi.
Oikeastaan jokainen levyn yhdestätoista raidasta on hyvä, ja runsaan puolen tunnin LP-formaatti osoittaa toimivuutensa - kyllästymisestä ei ole pelkoakaan. Ja koko pakettia leimaa minusta nimenomaan sielukkuus - jolla ei todellakaan ole mitään ominaisväriä.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti