Maailman paras levy 1969

Vaikka välillä tuntuu siltä kuin kaikki hyvä musiikki olisi tehty jo kauan sitten, ja tämän päivän skene vain olisi vanhan toistoa, ovat jotkut asiat sentään nykyisin paremmin kuin ennen.Yksi näistä asioista on naispuolisten artistien esiinmarssi - 2000-luvun laulajista miltei enemmistö suosikeistani on naisia, kun taas vielä 1960-luvulla tilanne oli toinen. Muutamia soullaulajia lukuunottamatta naispuoliset suosikit ovat harvassa - mutta onneksi ne jotka olen löytänyt ovat sitäkin etevämpiä.

Useimmat näistä suosikeistani ovat afroamerikkalaisia, mutta ainakin yksi poikkeus löytyy - umpibrittiläinen Dusty Springfield, joka tosin parhaimmillaan kuulostaa mustalta hänkin. Hänen aikaisemmat levytyksensä ovat enemmänkin poppia tai viihdettä - huippuna ehkä kaikkien aikojen Jacques Breltulkinta "If You Go Away" - mutta armon vuonna 1969 hän teki albumin joka sitten onkin melkein silkkaa soulia kannesta kanteen. "Dusty In Memphis" (lähemmin täällä) tehtiin nimensä mukaisesti soulin kotiseudulla, soittajat osaavat asiansa ja Dusty laulaa kuin henkensä edestä.

Myös rockin puolella alkoi tähän aikaan löytyä myös oikeita naissolisteja - Janis Joplin ja Grace Slick ehkä etunenässä - mutta varsinainen vyörytys alkoi vasta vähän myöhemmin. Pakko on myös myöntää, että muutamista hyvistä hetkistä huolimatta kumpikaan näistä - Joplin tai Slickin Jefferson Airplane - eivät koskaan kuuluneet suurimpiin suosikkeihini; sen sijaan esim. Carla Thomas, Aretha Franklin ja Gladys Knight olivat ja ovat mieluisampaa kuultavaa.

Ja toisaalta on todettava, että vuoden 1969 musiikki-ilmiö sittenkin taisi olla ihan valkoisten miesten bändi, kalenterivuoden aikana kolme albumia markkinoille pukannut Creedence Clearwater Revival. Minun korvissani John Fogertyn ja kumppaneiden poppia ja juuria yhdistänyt keitos ei kertaakaan kestänyt koko albumin pituudelta, mutta yksittäiset hitit toimivat hyvin. Vielä 1970-luvun lopulla, kun itse innostuin musiikista, CCR:n hittejä höylättiin jopa kyllästymiseen asti ainakin ruotsinkielisellä Pohjanmaalla, mutta Down On The Corner toimii vieläkin, ei vähiten älyttömän tarttuvan riffinsä voimalla.

CCR ja osittain myös Dusty Springfield kuuluvat niihin suosikkeihini, jotka uuden vuosikymmenen mukana siirtyivät taka-alalle - ja monet muut suosikit kehittyivät uusiin suuntiin. Siinä mielessä tämä oli "viimeinen popvuosi", kun taas 1970-luku toi mukanaan uudet, rouheammat ja monipuolisemmat soundit.