377. Deep Purple: Fireball (1971): Täyttymys

Viime tekstissäni sauhusin Thin Lizzyn debyytistä, ja totesin sen olleen oikein hyvä levy vaikka ei edustanutkaan bändin tunnetuinta muotoa; samana vuonna eli 1971 ilmestyi myös toinen hard rock-kokoelmani kulmakivi, joka taas oli tavallaan sen julkaisseen bändin potentiaalin täyttymys. Bändi oli Deep Purple ja levy tietysti "Fireball". Ensimmäiset kolme levyä olivat jo toisen laulusolistin vuoksi erilaisia kuin "klassiset" Purplet, ja "In Rock" vain hyvä levy koska jotkut biisit ovat enemmän hakemista ja soundeja kuin toimivia kokonaisuuksia. Tämä ei vain - ehkä niiden suurimpien hittien puuttumisen vuoksi - ole saavuttanut ihan samaa statusta kuin "In Rock" tai "Machine Head", ja omallakin kohdallani tämä on hiipinyt viimeksimainitun rinnalle vasta varttuneemmalla iällä.

Tämä albumi on täyttä asiaa tuulettimen ensi imaisusta nimibiisissä viimeiseen tahtiin saakka. Itse asiassa tuo levyn nimi/aloitusraita kuuluu kaikkien aikojen DP-kärkikymmenikkööni, tempoineen, rumputyöskentelyineen, sooloineen - Jon Lord on liekeissä - ja tietysti Ian Gillanin laulun takia. "Demon's Eye" rullaa vastustamattomasti, "Anyone's Daughter" on mukava esitys jo pelkästään poikkeavuutensa vuoksi - hard rock ei ollut niin haudanvakavaa vielä tuolloin, ja tarina on hykerryttävä - ja vaikkapa "Fools" ja "No One Came" ovat muuten vain soiton juhlaa.

Niinkuin aina, kun kuuntelen tämän ajan heviä, jään ihastelemaan soundia - aggressiivisuuden ja liidon liittoa, samalla aikaa raskasta ja kevyttä. Keski-ikäiset korvani ihastelevat niin komppiryhmän svengaavaa otetta kuin kitaran ja etenkin kosketinten roolia; dynamiikalle oli tässä vaiheessa vielä tilaa, ja tämän orkesterin soittajat olivat kaikki alansa kärkiä - jopa herra kitaristi, jonka kaikista tekemisistä en niin perusta, oli tässä vaiheessa vielä roihua täynnä. Ja toisin kuin monet vertaisensa, Ian Gillan on aina ollut kohtuullisen monipuolinen sanoittaja - kieli poskessa tai vakavana, teemat ovat huomatavasti monipuolisempia kuin joidenkin hörhöjen kynäilyt.

Vielä yksi huomio - joka muuten koskee myös tuota Thin Lizzy-albumia; cd-versiolta löytyy muuramisa lisäraitoja jotka ovat joko erillisiä sinkkubiisejä - A- tai B-puolia - tai sitten ihan ylijäämäraitoja levyn äänityksistä. Vaikka periaatteessa haluaisin cd-levyni samassa muodossa kuin alkuperäisen LP:n, on näissä molemmissa tapauksissa kyllä todettava, että alkueräisalbumi olisi hieman pidentämällä jopa parantunut - esim. singlehitti "Strange Kind Of Woman" olisi istunut tulikuulan selkään kuin nakutettu, ja "Slow Train" on muuten vain mukava rypistys. Cd-versioissa ne voisi kuitenkin julkaista vaikka erillisellä kiekolla.

Maailman paras levy 1971

Tänä päivänä levykaupat alkavat olla harvinaisuuksia, mutta minun nuoruudessani niitä - tai ainakin musiikkiliikkeiden levyosastoja - oli jopa maaseudulla; kotipaikassani Närpiössä vaikutti noin vuodesta 1978 alkaen musiikkiliike Bigi & Vesa, jonka pientä mutta laadukasta levyhyllyä tuli selattua tuon tuosta, ja aika moni lätty päätyi lopulta omaan kokoelmaani.

Joukossa oli mm. hämmentävän näköisen vesivärein maalatun kannen omannut, surumielisen nimenkin saanut skottifolklaulaja Gerry Raffertyn albumi "Can I Have My Money Back?" (lähempi esittely täällä), joka sai olla rauhassa kaupan hyllyssä monta vuotta, kunnes luin jostakin jutun miehen vaiheista ja päätin hoitaa kotiin tämän hänen vuoden 1971 soolodebyyttinsä. Rafferty vaikuttaa ensinnäkin hienoilla biiseillään, toiseksikin ilmeikkäällä laulullaan - ja soitto ja tuotantokin ovat kuosissaan. Hauras helmi, jonka säestyksellä voi kuvitella juovansa teetä majatalossa jossain Brittein saarten maaseudun kolkassa, haaveillen naapurin neidosta joka kuitenkin lähti toisen matkaan...

Folkvaikutteinen musiikki avautui tämän jälkeen laajemminkin, etupäässä Fairport Conventionin ja Richard Thompsonin sekä Jethro Tullin tuotannon kautta - mutta näihin nimiin palaan myöhemmin. Toinen folkaalto tuli sitten 90-luvun alussa kotimaisen "etnobuumin" myötä - mutta sekin on toinen juttu. Raffertyn myöhemmät vaiheet eivät sen sijaan enää vaikuttaneet - minulla on jossain noin vuonna 1988 julkaistu albumi, jonka huomionarvoisin yksityiskohta taitaa olla se, että biisien keskipituus on kuusi minuuttia, vaikka sisältöä ei olisi kuin puoleen siitä. Se ei kuitenkaan yhtään vähennä tämän levyn tenhoa.

Kun taas vuoden biisiä mietitään, se löytyy äänimaailmaskaalan toiselta laidalta. Deep Purplen "klassinen kokoonpano", jossa äänessä on Gillan ja kitarassa Blackmore, teki vuosina 1970-73 kolme loistavaa albumia ja yhden ihan hyvän - mutta sen ihan hyvän nimibiisi "Fireball" on "kuivausrumpuintroineen" ja Jon Lordin loistavan soolonpätkän, reippaan tempon ja Gillanin laulutulkinnan myötä yksi kaikkien aikojen suosikkihevibiisesistäni, vaikka ei ole edes erityisen raskas - heavyä siinä on oikeastaan lähinnä asenne. Pakko sanoa myös, että Ian Paice ja Roger Glover kuuluvat kaikkien aikojen suosikkirytmiryhmiini.

Deep Purple kuuluu kaikkein suurimpiin suosikkeihini - huonoa studiolevyä bändi ei ole tehnyt, kokoonpanomuutokset ovat oikeastaan jopa virkistäneet välillä, ja nykyinen "Morsen aika" (joka on kestänyt kohta parikymmentä vuotta) on ollut oikeaa kulta-aikaa; viimeisin studiolevy "Now What?!" kuuluu levytysuran parhaimmistoon, ja vanha herra Ian Gillan on komeassa kunnossa. Nuorempana vierastin hieman Coverdale/Hughes-solistiduon vetämää vuosien 1974-75 DP-versiota, mutta viime vuosina myös kyseiset kolme albumia ovat paljastaneet tenhonsa minullekin.

Ja jostakin syystä juuri 1970-luvun raskas rock on yksi niistä "kevyen" musiikin alalajeista, jotka ovat sydämessäni syvimmällä.