Maailman paras levy 1971

Tänä päivänä levykaupat alkavat olla harvinaisuuksia, mutta minun nuoruudessani niitä - tai ainakin musiikkiliikkeiden levyosastoja - oli jopa maaseudulla; kotipaikassani Närpiössä vaikutti noin vuodesta 1978 alkaen musiikkiliike Bigi & Vesa, jonka pientä mutta laadukasta levyhyllyä tuli selattua tuon tuosta, ja aika moni lätty päätyi lopulta omaan kokoelmaani.

Joukossa oli mm. hämmentävän näköisen vesivärein maalatun kannen omannut, surumielisen nimenkin saanut skottifolklaulaja Gerry Raffertyn albumi "Can I Have My Money Back?" (lähempi esittely täällä), joka sai olla rauhassa kaupan hyllyssä monta vuotta, kunnes luin jostakin jutun miehen vaiheista ja päätin hoitaa kotiin tämän hänen vuoden 1971 soolodebyyttinsä. Rafferty vaikuttaa ensinnäkin hienoilla biiseillään, toiseksikin ilmeikkäällä laulullaan - ja soitto ja tuotantokin ovat kuosissaan. Hauras helmi, jonka säestyksellä voi kuvitella juovansa teetä majatalossa jossain Brittein saarten maaseudun kolkassa, haaveillen naapurin neidosta joka kuitenkin lähti toisen matkaan...

Folkvaikutteinen musiikki avautui tämän jälkeen laajemminkin, etupäässä Fairport Conventionin ja Richard Thompsonin sekä Jethro Tullin tuotannon kautta - mutta näihin nimiin palaan myöhemmin. Toinen folkaalto tuli sitten 90-luvun alussa kotimaisen "etnobuumin" myötä - mutta sekin on toinen juttu. Raffertyn myöhemmät vaiheet eivät sen sijaan enää vaikuttaneet - minulla on jossain noin vuonna 1988 julkaistu albumi, jonka huomionarvoisin yksityiskohta taitaa olla se, että biisien keskipituus on kuusi minuuttia, vaikka sisältöä ei olisi kuin puoleen siitä. Se ei kuitenkaan yhtään vähennä tämän levyn tenhoa.

Kun taas vuoden biisiä mietitään, se löytyy äänimaailmaskaalan toiselta laidalta. Deep Purplen "klassinen kokoonpano", jossa äänessä on Gillan ja kitarassa Blackmore, teki vuosina 1970-73 kolme loistavaa albumia ja yhden ihan hyvän - mutta sen ihan hyvän nimibiisi "Fireball" on "kuivausrumpuintroineen" ja Jon Lordin loistavan soolonpätkän, reippaan tempon ja Gillanin laulutulkinnan myötä yksi kaikkien aikojen suosikkihevibiisesistäni, vaikka ei ole edes erityisen raskas - heavyä siinä on oikeastaan lähinnä asenne. Pakko sanoa myös, että Ian Paice ja Roger Glover kuuluvat kaikkien aikojen suosikkirytmiryhmiini.

Deep Purple kuuluu kaikkein suurimpiin suosikkeihini - huonoa studiolevyä bändi ei ole tehnyt, kokoonpanomuutokset ovat oikeastaan jopa virkistäneet välillä, ja nykyinen "Morsen aika" (joka on kestänyt kohta parikymmentä vuotta) on ollut oikeaa kulta-aikaa; viimeisin studiolevy "Now What?!" kuuluu levytysuran parhaimmistoon, ja vanha herra Ian Gillan on komeassa kunnossa. Nuorempana vierastin hieman Coverdale/Hughes-solistiduon vetämää vuosien 1974-75 DP-versiota, mutta viime vuosina myös kyseiset kolme albumia ovat paljastaneet tenhonsa minullekin.

Ja jostakin syystä juuri 1970-luvun raskas rock on yksi niistä "kevyen" musiikin alalajeista, jotka ovat sydämessäni syvimmällä.

79. Gerry Rafferty: Can I Have My Money Back? (1971): Herra Surumieli onnensa kukkuloilla

Muistan nähneeni tämän levyn kotipitäjäni musiikkikaupan suppeahkossa mutta monipuolisessa levyhyllyssä joskus vuonna nakki, ja todennut sen kannen olevan ehkä lällyimpiä ikinä poplevyllä näkemiäni. En olisi varmaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota, ellen olisi sattumoisin juuri ennen sitä lukenut Soundista tai jostakin vastaavasta lehdestä juttua Gerry Raffertyn senhetkisistä levyistä, ja niinpä rohkaisin mieleni ja satsasin muutamia roposia.

Enkä katunut, sillä tämä levy – jota en ole muualla nähnyt sen jälkeen, en LP:nä enkä liioin CD:nä, vaikka se lieneekin julkaistu uudelleen siinä muodossa – on kokoelma liki täydellisiä surumielisen folkvaikutteisen popin helmiä, hienosti soitettuina ja Gerryn äänellä kruunattuina. Sovituksissa on kivoja jippoja mutta ei ylimääräistä kikkailua, sointi on akustisvoittoinen mutta rikas. Kehumiseksi menee, mutta menköön.

Ennen kaikkea mieleen tulee tunnelma – joka on aika lailla pitsihuvilaa, kesäistä sadepäivää ja mennyttä rakkautta/menetettyä mahdollisuutta, mutta joka ei kuitenkaan sorru rypemiseen. Hienoimpia esityksiä ovat tässä yhteydessä popahtavat ”To Each And Everyone” ja ”Long Way Round” sekä enemmän kantrahtava ”Can I Have My Money Back” ja folkiin kallellaan oleva ”One Drink Down”, kun taas ”Sign On The Dotted Line” ja ”New Street Blues” ovat esimerkkejä siitä, että tempoa voi myös nostaa.

En itse asiassa ole soittanut tätä levyä vuosiin, mutta jo pelkästään sen ajatteleminen loihtii taas sen ääni- ja tunnemaailman esiin – varmana merkkinä siitä, että se on kestänyt ajan kulumista. Nyt pitäisi vain siivota CD-pinot levysoittimen päältä, niin tätä voisi kuunnellakin.