287. Jethro Tull: Roots To Branches (1995): Lehdet vihertävät vaikka runko vähän sammaloituu

Ian Anderson ja Jethro Tull tekivät komeaa jälkeä jo 1960-luvulla, ja 1970-luvulla visio oli huikea. 1980-luvulla käytiin välillä soundillisesti liukkailla jäillä, mutta punainen lanka löytyi jälleen. 1990-luvulle tultaessa suosio ei ehkä enää ollut entisellään - mutta musiikin laatu ei kadonnut minnekään.

"Roots To Branches" sisältää kaikkea sitä, mitä olen oppinut odottamaan tältä poppoolta. Hienoja biisejä loistavasti sovitettuina ja taitavasti soitettuina, kauniita laulumelodioita ja mielenkiintoisia tekstejä, Ian Andersonin vivahteikasta laulua ja tietysti huilunsoittoa. Viimeksimainittu ei ehkä ole minulle niin tärkeä juttu, vaikka bändin tavaramerkki onkin, mutta kokonaisuus toimii silti.

Kokonaisuus on hieno, eikä yksittäisiä suosikkeja ole helppoa nimetä. "Rare And Precious Chain" on parhaimmistoa; jäntevä soundi jossa on hillittyä voimaa, ja koskettimin ja jousin luotu jonkinlainen arabialainen tunnelma on jännittävä. "At Last, Forever" on klassisen JT-balladin ruumiillistuma dynamiikkoineen ja breikkeineen, kun taas "Stuck In The August Rain" on ehkä perinteisemmin sovitettu - ehkä jotenkin knopflermainen - mutta silti komea esitys.

Jonkun mielestä 90-luvun Jethro Tull on ehkä ykstotisempaa ja tasaisempaa kuin varhaiset klassikot tai folk-kauden huiput - mutta tämä levy onnistuu hakkaamaan liki kaikki aikalaisensa nimenomaan monipuolisuuden alalla, samalla kun se on nautittavan kuunneltava kokonaisuus, joka selvästi kantaa tekijänsä puumerkkiä sortumatta silti toistoon tai vanhan kopioimiseen.Vierivä kivi ei sammaloidu, mutta vaikka tähän runkoon sittenkin tulisi hieman sammalta, ovat sen lehdet silti raikkaan vihreitä.

103. Ian Anderson: Rupi´s Dance (2003): Matka huilumiehen maailmaan

Periaatteessa en oikein ymmärrä miksi Ian Anderson on ylipäätänsä julkaissut soololevyjä, kun Jethro Tull kuitenkin on niin sidoksissa hänen persoonaansa, lauluihinsa, ääneensä ja huiluunsa - no, toisaalta Martin Barre on ollut Tullissa niin kauan, että varmaan tuo kitaraotekin on nimetty hänen mukaansa, ja vaikka kaikki muut jäsenet ovat vaihtuneet moneen kertaan, ei voi ajatella Jethro Tullin levyä ilman kelpo kitaristiamme.

Sen sijaan kaikki muut elementit ovat läsnä tällä levyllä, joka samoin kuin edeltäjänsä "Sedret Language Of Birds" on herkullinen kokoelma aika akustisvoittoisia (mutta välillä jopa voimasointuja viljeleviä) sävellyksiä, jotka esitetään sävykkäästi, kruunattuina miehemme ajan mittaan madaltuneella mutta yhä lämpimällä ja sisäänsä kietovalla äänellä - ja tietysti huilulla. Tämä on samalla aikaa yhteneväinen ja vaihteleva kokoelma, josta on hankala poimia yksittäisiä helmiä - mutta aloitus, "Calliandra Shade (The Cappuccino Song)" on tyypillisen Andersonmainen tuokiokuva, "Week Of Moments" hieno balladi, "Raft Of Penguins" hieman ripeämpi, "Pigeon Flying Over Berlin Zoo" taas enempi hidas, "Lost In Crowds" jopa riffittelee - eivätkä muutkaan biisit huonoja ole. Soinniltaan tämä on tavallaan Tullin levytyksistä lähimpänä 70-luvun lopun folkprogelevyjä "Songs From The Woodia" ja "Heavy Horsesia", mutta kevyemmällä otteella olematta silti unplugged.

Ian Andersonin (tai JT:n) levyt ovat parhaimmillaan kuin matkoja, retkiä maailmoihin joihin voi ikäänkuin hukkua tai uppoutua, ja sitten tulla ulos toisella puolella virkistyneenä ja viisastuneena painaakseen taas play-nappia. Kappaleita ei välttämättä edes pysty kovin hyvin erottelemaan toisistaan - kunnon progenikkarina Anderson tietysti viljelee kaikenlaisia pikku osia, riffejä, fillejä ja ties mitä, jotka tekevät oikeastaan jokaisesta kappaleesta erikseen pikku matkan, ja aivan erityisesti minun on mainittava hänen melko uniikki taitonsa luoda pikku melodianpätkiä, usein kansanmusiikkiin viittaavia, jotka tarttuvat korvaan kuin tauti.

75. Jethro Tull: The Jethro Tull Christmas Album (2003): Joululevy ympärivuotiseen käyttöön

Vuodenajan kunniaksi haluan tehdä tunnustuksen: En oikeastaan välitä joululauluista. Suurimman osan vuotta se ei ole ongelma, mutta kun ensimmäiset soivat kauppojen kaiuttimista lokakuussa, se harmittaa, ja joulukuun puolivälissä olen jo saanut tarpeekseni. Tosin tähänkin sääntöön on poikkeuksia, ja niistä kaikkein poikkeavin on tämä levy, joka samalla on vanhan suosikkibändini toistaiseksi viimeisin studiolevy. Tätä voi tosin soittaa koska tahansa, koska se on vapauttavan ”kulkuseton”, eivätkä laulutkaan ole pelkkiä joululauluja.

Levyn 16 raidasta runsaat puolet on laulettuja, ja niistä useimmat on poimittu bändin laajasta tuotannosta, esimerkkeinä vaikkapa majesteetillinen ”Another Christmas Song”, joka alun perin oli ”Rock Island”-levyllä 1989, tai ”Songs From The Wood”ilta poimitut ”Ring Out Solstice Bells” ja iki-ihana ”Fire At Midnight”. Juuri nämä laulut sekä seuraavalta levyltä, ”Heavy Horses”ilta lainattu ”Weathercock” ovat tietynlaisia kohokohtia – sopivaa kyllä, kun tämän levyn sointi aika paljon muistuttaa juuri näiden levyjen 1977-78 klassista Tull-soundia, jossa akustinen pehmeys, napakka poljento ja sähkökitara soivat ihanassa folk-keitoksessa.

Myös uudet originalit ovat hyviä, kruununa ”First Snow On Brooklyn”, joka on sellainen mietiskelevän surumielinen opus joita Ian Andersonin sävelkynästä taitaa syntyä sekä pyynnöstä ja ilman. Ylipäätänsä Jethro Tullin sointi on yksi tämäm levyn kohokohtia – se on kuin vuosien jalostama ja trendien yläpuolelle noussut, todella ajaton sanan positiivisessa merkityksessä. Tai sitten minä olen vanha pieru, tiedä häntä...

Instrumentaaliosasto sisältää perinteisiä joululauluja a la Tull, huilun ja Martin Barren sähkökitaran ollessa etualalla, usein jatsahtavasti esitettyinä, hyvinkin miellyttävina versioina. Mukana on myös Tullin ensilevyn Bachtulkinta ”Bourée”, joka onkin seurannut huilumiestämme ja hänen iloisia veikkojaan jo 40 vuoden ajan. Tämä on siitä harvinaislaatuinen kokonaisuus – monipuolinen mutta samalla heti tunnistettavissa – että se 16 kappaleen ja hieman runsaan tunnin jälkeen on melkein pakko tökätä uudelleen soittimeen.