355. Deep Purple: Bananas (2003): Vapauden ääni

Tämä levy meinasi aikanaan mennä vähän ohi - edellisestä levystä oli vuosia, ja aikana ennen sosiaalista mediaa ja striimauspalveluja ei musiikki ollut aina niin käden ulottuvilla kuin nyt. Itse asiassa taisin äkätä tämän Anttilan hyllystä ja todeta Purplenkin näköjään olevan vielä hengissä. Ja onneksi äkkäsin, ja korjasin lätyn talteen. Tämä on nimittäin komea levy, ja ennen kaikkea tämän pitkäikäisen ja monipuolisen bändin ehkä monipuolisin kattaus - mutta samalla linjakas kokonaisuus.

Kun tätä kuuntelen, mieleen nousee muutama asia. Ensinnäkin monipuolisuus - alkujyräys "House Of Pain", melkein AOR:ään kuuluva hidas "Haunted", virkeästi rullaava "Razzle Dazzle", ovelaan riffiin nojaava "Silver Tongue" - ja se on vasta levyn alkupuolta. Steve Morse hoitaa kitaratonttinsa monipuolisesti, sävykkäästi ja hyvällä maulla, Don Aireyn kosketindebyytti tekee kunniaa Jon Lordin jykevälle hahmolle, ja rytmiryhmä taitaa kuulua rockmusiikin parhaisiin - varsinkin Ian Paice kuuluu suosikkirumpaleihini, vaikka en sinänsä rummuista tai muistakaan soittimista paljoa ymmärrä.

Monipuolisuuteen kuuluu vielä se, että sävellykset ovat hyviä ja sovituspuoli melkein vielä parempi - mutta kaiken yläpuolella leijuu Ian Gillanin mahtava ääni. Tätä levyä tehdessä kai n 57-vuotias herrasmies hoitaa tonttinsa arvokkaasti ja tyylillä - ja kaiken lisäksi hänen sanoituksensa monipuolisuudessaan ja välillä mielipuolisuudessaan kuuluvat raskaan rockin parhaimmistoon. Purplen levyillä ei pahemmin uhota tai urpoilla, ei saarnata helvetin tulesta, ja mahdolliset viittaukset sukupuoliseen kanssakäymiseen tai sen tavoitteluun ilmaistaan huomattavasti fiksummin kuin useimpien vastaavien bändien teksteissä.

Biiseistä pitää vielä kehua majesteettinen hidas blues "Walk On", funkahtava "Picture Of Innocence", jonkinlainen peruspurple "I Got Your Number" kitara-kosketinmattoineen ja ovela popbiisi "Doing It Tonight", niin olenkin jo kehunut biiseittäin melkein koko levyn. Lisätään nyt tähän vielä se, että jo klassisen MK2-Purplen hallitsema dynamiikan taju on herroilla tallessa, ja minun on pakko nimittää tämä albumi klassikoksi.

En nyt tiedä minkälainen myyntimenestys tämä aikanaan oli - mutta ainakaan bändi ei pannut pillejä pussiin. Tätä ei löydä esimerkiksi Spotifystä, eikä vuosituhannen alkupuolella juurikaan tehty vinyyliversioita, joten tällä hetkellä tämä lienee aika harvojen herkkua? Oli miten oli, hoitakaa talteen jos tämän löydätte; kaiken muun hyvän lisäksi (ja johdosta) olen kuulevinani tämän takana jonkinlaisen pakottomuuden ja vapauden äänen. Olisiko tämä levy, jonka bändin jäsenet tekivät "koska voimme"?

101. Ian Gillan: One Eye To Morocco (2009): Henki ei vain pihise, vaan liekehtii

Ian Gillanista olen pitänyt siitä asti, kun 15-vuotiaana sain käsiini tuoreen "Deepest Purple"-kokoelman ja hurahdin "Child In Timen" vokaalisuoritukseen. En tunne hänen koko uraansa - sooloviritykset 70-80 luvuilla ja vierailu Black Sabbathissa ovat jääneet minulla välistä pois - mutta miehen DP-studiolevytykset taitavat löytyä levyhyllystäni aika täydellisenä sarjana, ja pari 90- ja 2000-luvun sooloplattaa olen myös saanut hankittua.

Näistä viimeisin, vuoden takainen "One Eye To Morocco" onkin aika maukas tapaus. Se on äänimaailmaltaan monipuolinen, etnopopista rock´n´rolliin ja kevyeen hardrockiin, mutta muistuttaa samalla aika lailla Morsen ajan Purple-levyjä, vaikka soikin hieman ilmavammin. Mitään "Child In Time-kiljahduksia" ei miehemme enää kansaneläkeiän lähestyessä harrasta, eikä ääni varmaan nouse enää lähellekään nuoruuden huippuja, mutta hän osaa edelleen käyttää sävyjä (puhumattakaan siitä, että nuotti löytyy ja pysyy), ja hieman vinksahtaneen huumorin ja empatian täyttämät tekstit soljuvat hänen kynästään aika vaivattoman tuntuisesti.

Kevyt rokki "Don´t Stop", nimensä mukaan Välimeren eteläpuolelle kumartava nimikappale, Purplemainen "No Lotion For That", powerpopveto "Girl Goes To Show" sekä pari vähäeleisen kaunista, bluesahtavaa hidasta numeroa ovat tämän jäntevästi (ja tarvittaessa lujaa) soivan, mutta ei uhmakkaan tai räyhäävän platan selkäranka, mutta ennen kaikkea tältä ei löydy ensimmäistäkään myötähäpeää synnyttävää nuoruuden tavoitteluyritysrä tai vastaavaa, vaan homma toimii aikuisten miesten rutiinilla, rennosti mutta ei leipääntyneesti. Lisää tällaisia, jos Purple ei pian tee uutta levyä.