Ian Gillanista olen pitänyt siitä asti, kun 15-vuotiaana sain käsiini tuoreen "Deepest Purple"-kokoelman ja hurahdin "Child In Timen" vokaalisuoritukseen. En tunne hänen koko uraansa - sooloviritykset 70-80 luvuilla ja vierailu Black Sabbathissa ovat jääneet minulla välistä pois - mutta miehen DP-studiolevytykset taitavat löytyä levyhyllystäni aika täydellisenä sarjana, ja pari 90- ja 2000-luvun sooloplattaa olen myös saanut hankittua.
Näistä viimeisin, vuoden takainen "One Eye To Morocco" onkin aika maukas tapaus. Se on äänimaailmaltaan monipuolinen, etnopopista rock´n´rolliin ja kevyeen hardrockiin, mutta muistuttaa samalla aika lailla Morsen ajan Purple-levyjä, vaikka soikin hieman ilmavammin. Mitään "Child In Time-kiljahduksia" ei miehemme enää kansaneläkeiän lähestyessä harrasta, eikä ääni varmaan nouse enää lähellekään nuoruuden huippuja, mutta hän osaa edelleen käyttää sävyjä (puhumattakaan siitä, että nuotti löytyy ja pysyy), ja hieman vinksahtaneen huumorin ja empatian täyttämät tekstit soljuvat hänen kynästään aika vaivattoman tuntuisesti.
Kevyt rokki "Don´t Stop", nimensä mukaan Välimeren eteläpuolelle kumartava nimikappale, Purplemainen "No Lotion For That", powerpopveto "Girl Goes To Show" sekä pari vähäeleisen kaunista, bluesahtavaa hidasta numeroa ovat tämän jäntevästi (ja tarvittaessa lujaa) soivan, mutta ei uhmakkaan tai räyhäävän platan selkäranka, mutta ennen kaikkea tältä ei löydy ensimmäistäkään myötähäpeää synnyttävää nuoruuden tavoitteluyritysrä tai vastaavaa, vaan homma toimii aikuisten miesten rutiinilla, rennosti mutta ei leipääntyneesti. Lisää tällaisia, jos Purple ei pian tee uutta levyä.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti