Näytetään tekstit, joissa on tunniste Johnnie Taylor. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Johnnie Taylor. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

307-308. Johnnie Taylor: Raw Blues (1968) + In Control (1988): Soulin kehityspolku

Nuorena miehenä innostuin soulista. Minun korvissani genren kulta-aika sijoittui noin aikaan 1966-1974 - eli suurin piirtein Stax-levy-yhtiön kulta-aikaan - jolloin syvän etelän juureva soundi löysi muotonsa ja kukoisti, kunnes disko ja muut muotivirtaukset veivät genren uuteen suuntaan. Jotkut alan pioneereista, jotka myös olivat minun suosikkejani, kokivat 1980-luvulla uuden tulemisen, kun he pääsivät Malacolle. Siellä ei juostu trendien perässä, vaan tehtiin vanhoille faneille tutun kuuloista kamaa - ei ehkä progressiivista, mutta kohtuullisen laadukasta. Malacolle levyttivät tuolloin mm. Little Milton, Z Z Hill, Bobby Bland ja Johnnie Taylor.

Viimeksimainittu teki jo 60-luvulla Staxille hienoja levytyksiä, huippuna soulklassikko "Who´s Making Love", mutta albumitasolla minulle maistuu kaikkein parhaimmalta "Raw Blues", joka käsittääkseni on hänen kolmas albuminsa. Johnnien sielukas, sopivan käheä ääni ja Staxin soundi (soittajina mm. Steve Cropper ja Isaac Hayes) kunnon torvineen (Memphis Horns) on maukasta kuunneltavaa; paitsi soittaa, siellä osattiin myös sovittaa - sekä laulutulkinnalle että soittajille on tilaa.

Musiikki on osin soulia, osin bluesia, ja enimmäkseen niiden sekoitusta - jos missään, niin tällä levyllä näiden lajien rajaviiva on veteen piirretty. Tempot ovat enimmäkseen hitaita - vaikkapa avauskolmikko, "Where There´s Smoke There´s Fire", "Hello Sundown" ja "Pardon Me Lady" on tulkinnan juhlaa, eikä taso siitä laske jatkossakaan. Jokunen hieman nopeatempoisempi laulu mahtuu mukaan, mutta tunnelma on yhtä tiivis kuin balladiosastolla. Ja vaikka tätä menoa mielellään kuuntelee enemmänkin, myös 60-luvun "puolen tunnin albumi"-konsepti toimii - voihan sen vaikka soittaa uudestaan, jos (kun) haluaa lisää.

Kaikkia hänen Malacolevyjään en ole kuullut, mutta kuulemistani paras on minusta "In Control", vuodelta 1988. Se on soundiltaan sopivan vaihteleva - perinteisen menon sekaan mahtuu hieman modernimpia soundeja, ja toisaalta tuotanto ei ole liian muovista vaikka se ei olekaan niin viimeisteltyä kuin suurempien tähtien levytykset. Ehkä se tänä päivänä kuulostaa hieman "kasarimmalta" kuin ilmestyessään - mutta toisaalta sama koskee melkein kaikkea tuohon aikaan tehtyä musiikkia.

Palettiin mahtuu menobiisejä kuten "Got To Leave This Woman" ja "Love´s Easy To Fall Into", balladeja kuten "Now That You Cheated" tai kirkkoon päin kallellaan oleva versio vanhasta hitistä "I Found a Love", ja tietysti myös keskitempoista kamaa. Kaksikymmentä vuotta lisää ikää ei puolessavälissä kuudettakymmenettä tämän levyn ilmestyessä olleen Johnnien ääntä paina, vaan tulkinta on entisellään.

Jos Johnnien ja muiden konkarien Malacotuotantoa jostain voisi moittia, se olisi ehkä tietty varman päälle pelaaminen - albumeja tuli melkein vuosittain, ja talon vakiobiisintekijät suolsivat niille ajoittain hieman ykstotista kamaa. Toisaalta se pelasti Johnnien ja muut konkarit esim. kaikkein pahimmilta 80- ja 90-lukujen tuotannollisilta kokeiluilta - ja myös noin kolmen vartin albumikokonaisuudet toimivat niin kauan kun niitä ei nauti peräkkäin liikaa. Ja itse asiassa juuri Malacon kaltaiset firmat rakensivat siltaa siihen juurikaman renessanssiin, josta olemme saaneet nauttia uudella vuosituhannella.

Johnniehan ei valitettavasti siihen enää osallistu, koska hän kuoli vuonna 2000 - mutta ainakin hän ehti levyttää laajan tuotannon, joka osaltaan valaisee soulin kehityspolkua kulta-ajoista tähän päivään.




perjantai 30. tammikuuta 2015

Maailman paras levy 1968

Vuonna 1968 kevyt musiikki muuttui ainakin minun korvissani yhä monimuotoisemmaksi, ja tietyt suosikkityylilajini kuten esimerkiksi heavy (tai se mistä sitten kehittyi heavy) alkoivat löytää kuosinsa - ja jotkut vanhat suosikkini joiden lähtökohtana oli brittipop olivat jo kasvaneet ulos alkuperäisistä vaatteistaan.

Yksi suosikeistani teki poikkeuksen - siinä kun monet entiset popbändit löysivät juurimusiikin, hurahti nimenomaan R&B:n parissa alkunsa saanut Manfred Mann poppiin. Popsinglejä oli sinänsä tullut myös Paul Jonesin aikakaudella, mutta albumin mitassa Mighty Garvey! (lähemmin täällä) on häikäilemättömän popahtava veto. Soundipaletti on leveä, Mike D´Abo selvästi genren taitava laulaja, ja maestro itse on löytämässä sitä sormiovelhoutta, josta oli kasvava Earth Band. MMEB:n 70- ja 80-lukujen (ja miksei myöhemmätkin, ne harvat mitä on tehty) levytykset ovat minulle rakkaita juuri tuon soundimaailmansa vuoksi, ja tämä sinänsä loistava albumi joka ehkä kuulostaa hieman epätyypilliseltä juuri vuonna 1968 on minun korvissani ketjun ensimmäinen vahva lenkki.

Ja jos asia ei ole käynyt ennestään selväksi, minulle ehkä kaikkein rakkain kevyen musiikin alalaji on syvän etelän soul, jonka parhaat vuodet alkoivat noin 1967 ja päättyivät Staxin konkurssiin ja diskon tuloon 1970-luvin puolivälissä. Hyvää soulia tehtiin kyllä aikaisemminkin - Sam Cookesta Otis Reddingin kautta vaikkapa Wilson Pickettiin - ja sitä tehdään vielä tänäkin päivänä, mutta minun korvissani tuo soundi löysi kuosinsa 60-luvun loppupuoliskon alkupuolella.

Yksi tämän ajan ja soundin kiintotähdistä oli Johnnie Taylor, jonka suurin hitti "Who´s Making Love" ilmestyi juuri 1968. Se on menobiisi parhaasta päästä, jonka kertosäe tarttuu kuin häkä, ja jonka biitti saa kankeammankin menojalan vipattamaan lupaavasti. Tuotanto on taattua Staxia, jossa nyanssin taju täydentää paahtoa, ja Johnnien ääni on persoonallinen ja miellyttävä - juuri sellainen omansa, jonka helposti tunnistaa. Hänen 1960-luvun levytyksensä olivat aika juurevia, kun taas 1970-luku toi mukanaan funkympiä ja toisaalta viihteellisempiä sävyjä, mutta tyylitaju pysyi hanskassa.

Aikakausi toi mukanaan monta muutakin tähteä minunkin musiikkitaivaalleni - joista muutamiin minun onkin syytä vielä palata. Tuo alussa mainitsemani monimuotoisuus kuului myös mustassa musiikissa ja toisaalta bluesia ja soulia esittäneiden valkoisten nimien soinneissa, mutta tietynlainen "vanhan kansan poljento" piti ja pitää silti kutinsa vastakin.