Maailman paras levy 1968

Vuonna 1968 kevyt musiikki muuttui ainakin minun korvissani yhä monimuotoisemmaksi, ja tietyt suosikkityylilajini kuten esimerkiksi heavy (tai se mistä sitten kehittyi heavy) alkoivat löytää kuosinsa - ja jotkut vanhat suosikkini joiden lähtökohtana oli brittipop olivat jo kasvaneet ulos alkuperäisistä vaatteistaan.

Yksi suosikeistani teki poikkeuksen - siinä kun monet entiset popbändit löysivät juurimusiikin, hurahti nimenomaan R&B:n parissa alkunsa saanut Manfred Mann poppiin. Popsinglejä oli sinänsä tullut myös Paul Jonesin aikakaudella, mutta albumin mitassa Mighty Garvey! (lähemmin täällä) on häikäilemättömän popahtava veto. Soundipaletti on leveä, Mike D´Abo selvästi genren taitava laulaja, ja maestro itse on löytämässä sitä sormiovelhoutta, josta oli kasvava Earth Band. MMEB:n 70- ja 80-lukujen (ja miksei myöhemmätkin, ne harvat mitä on tehty) levytykset ovat minulle rakkaita juuri tuon soundimaailmansa vuoksi, ja tämä sinänsä loistava albumi joka ehkä kuulostaa hieman epätyypilliseltä juuri vuonna 1968 on minun korvissani ketjun ensimmäinen vahva lenkki.

Ja jos asia ei ole käynyt ennestään selväksi, minulle ehkä kaikkein rakkain kevyen musiikin alalaji on syvän etelän soul, jonka parhaat vuodet alkoivat noin 1967 ja päättyivät Staxin konkurssiin ja diskon tuloon 1970-luvin puolivälissä. Hyvää soulia tehtiin kyllä aikaisemminkin - Sam Cookesta Otis Reddingin kautta vaikkapa Wilson Pickettiin - ja sitä tehdään vielä tänäkin päivänä, mutta minun korvissani tuo soundi löysi kuosinsa 60-luvun loppupuoliskon alkupuolella.

Yksi tämän ajan ja soundin kiintotähdistä oli Johnnie Taylor, jonka suurin hitti "Who´s Making Love" ilmestyi juuri 1968. Se on menobiisi parhaasta päästä, jonka kertosäe tarttuu kuin häkä, ja jonka biitti saa kankeammankin menojalan vipattamaan lupaavasti. Tuotanto on taattua Staxia, jossa nyanssin taju täydentää paahtoa, ja Johnnien ääni on persoonallinen ja miellyttävä - juuri sellainen omansa, jonka helposti tunnistaa. Hänen 1960-luvun levytyksensä olivat aika juurevia, kun taas 1970-luku toi mukanaan funkympiä ja toisaalta viihteellisempiä sävyjä, mutta tyylitaju pysyi hanskassa.

Aikakausi toi mukanaan monta muutakin tähteä minunkin musiikkitaivaalleni - joista muutamiin minun onkin syytä vielä palata. Tuo alussa mainitsemani monimuotoisuus kuului myös mustassa musiikissa ja toisaalta bluesia ja soulia esittäneiden valkoisten nimien soinneissa, mutta tietynlainen "vanhan kansan poljento" piti ja pitää silti kutinsa vastakin.

225. Manfred Mann: Mighty Garvey! (1968): Legendan synty

Manfred Mann eri bändeineen kuuluu pitkän linjan suosikkeihini - ei ehkä etulinjassa, eikä joka levytyksensä osalta, mutta tasaisesti vuosikymmenten ajan, 60-luvun parhaasta britti-R&B-bändistä hämmästyttäväksi progepopilmiöksi ja maailman parhaaksi coverbändiksi. Kautta linjan herra Lubovitz on liikkunut vaivattomasti eri tyylilajien välillä ja niitä iloisesti sekoittaen, ja tämä aikanaan ilmeisesti flopannut albumi on yksi tämän kyvyn parhaista esimerkeistä - tosin vuonna 1968 tämä monipuolisuus oli ehkä enemmn toimialastandardi kuin poikkeus.

Manfred Mannin hittisinkut olivat alusta asti useimmiten tulkintoja muiden tekemistä biiseistä - tällä levyllä ne ovat Bob Dylanin "Mighty Quinn" ja Tony Hazzardin "Ha! Ha! Said The Clown", molemmat hienoja esityksiä, viimeksimainittu mm. muikean kosketintyöskentelyn ja soundin vuoksi, ja edellinen jo siitä lähtien että biisi on hieno - esitänpä tässä yhteydessä muuten väitteen josta olen joskus saanut melkein turpiini; Dylan on yksi maailman parhaista biisintekijöistä, mutta esiintyjänä korkeintaan keskinkertainen, kun taas MM(EB) on tehnyt pitkän rivin loistavia versioita jotka järjestään pesevät alkuperäiset. Lead Belly-versiointi "Big Betty" on loistava menoveto ja liittymäkohta bändin bluesjuuriin.

Levyn varsinainen kohokohta on täyteläinen popbiisi "Cubist Town", yksi aikakautensa "kadonneimmista helmistä", mutta esim. etnomukailu "Country Dancing" on hieno. Levyn nivoo yhteen kolmiosainen "Happy Families", joka esitetään siis kolmessa eri tyylilajissa kolmen eri pseudonyymin alla, kieli tiukasti poskessa; jos jotakin haluaisin kritisoida, niin tämä levytetty huumori ei välttämättä kestä kovin monta kuuntelukertaa - joten tämä on ehkä vähän osiensa summaa pienempi kokonaisuus. Toisaalta, jos osat ovat tarpeeksi hyviä niin senkin kestää.

Vaikka se ei musiikin tasoon tai elämykseen vaikutakaan, tämä albumi on vielä mielestäni mielenkiintoinen kokonaisuus siksi, että siitä kuulee sekä 60-luvun monimuotoisuuden tradition että Manfred Mannin ja joukkojensa pyrkimyksen laajempaan ilmaisuun - tätä seuranneet Manfred Mann Chapter Threen levyt ovat minusta jazzrocksekoilua, kun taas Earth Bandissä tyylilaji löytyi, ehkä suurimpana erona se, että 70-luku vapautti bändin kolmen minuutin kahleista. Minua taas miellyttää tässä legendan synnytysalbumissa myös se, että sanottava, jota on paljon, sanotaan tiiviisti.