Vuonna 1968 kevyt musiikki muuttui ainakin minun korvissani yhä monimuotoisemmaksi, ja tietyt suosikkityylilajini kuten esimerkiksi heavy (tai se mistä sitten kehittyi heavy) alkoivat löytää kuosinsa - ja jotkut vanhat suosikkini joiden lähtökohtana oli brittipop olivat jo kasvaneet ulos alkuperäisistä vaatteistaan.
Yksi suosikeistani teki poikkeuksen - siinä kun monet entiset popbändit löysivät juurimusiikin, hurahti nimenomaan R&B:n parissa alkunsa saanut Manfred Mann poppiin. Popsinglejä oli sinänsä tullut myös Paul Jonesin aikakaudella, mutta albumin mitassa Mighty Garvey! (lähemmin täällä) on häikäilemättömän popahtava veto. Soundipaletti on leveä, Mike D´Abo selvästi genren taitava laulaja, ja maestro itse on löytämässä sitä sormiovelhoutta, josta oli kasvava Earth Band. MMEB:n 70- ja 80-lukujen (ja miksei myöhemmätkin, ne harvat mitä on tehty) levytykset ovat minulle rakkaita juuri tuon soundimaailmansa vuoksi, ja tämä sinänsä loistava albumi joka ehkä kuulostaa hieman epätyypilliseltä juuri vuonna 1968 on minun korvissani ketjun ensimmäinen vahva lenkki.
Ja jos asia ei ole käynyt ennestään selväksi, minulle ehkä kaikkein rakkain kevyen musiikin alalaji on syvän etelän soul, jonka parhaat vuodet alkoivat noin 1967 ja päättyivät Staxin konkurssiin ja diskon tuloon 1970-luvin puolivälissä. Hyvää soulia tehtiin kyllä aikaisemminkin - Sam Cookesta Otis Reddingin kautta vaikkapa Wilson Pickettiin - ja sitä tehdään vielä tänäkin päivänä, mutta minun korvissani tuo soundi löysi kuosinsa 60-luvun loppupuoliskon alkupuolella.
Yksi tämän ajan ja soundin kiintotähdistä oli Johnnie Taylor, jonka suurin hitti "Who´s Making Love" ilmestyi juuri 1968. Se on menobiisi parhaasta päästä, jonka kertosäe tarttuu kuin häkä, ja jonka biitti saa kankeammankin menojalan vipattamaan lupaavasti. Tuotanto on taattua Staxia, jossa nyanssin taju täydentää paahtoa, ja Johnnien ääni on persoonallinen ja miellyttävä - juuri sellainen omansa, jonka helposti tunnistaa. Hänen 1960-luvun levytyksensä olivat aika juurevia, kun taas 1970-luku toi mukanaan funkympiä ja toisaalta viihteellisempiä sävyjä, mutta tyylitaju pysyi hanskassa.
Aikakausi toi mukanaan monta muutakin tähteä minunkin musiikkitaivaalleni - joista muutamiin minun onkin syytä vielä palata. Tuo alussa mainitsemani monimuotoisuus kuului myös mustassa musiikissa ja toisaalta bluesia ja soulia esittäneiden valkoisten nimien soinneissa, mutta tietynlainen "vanhan kansan poljento" piti ja pitää silti kutinsa vastakin.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti