368. Z Z Hill: Sama (1981): Hyvä resepti ja ensiluokkaiset raaka-aineet

Z Z Hillin levytysura kesti hyvinkin parikymmentä vuotta, ja hän teki hyvää soulia sekä 60- että 70-luvuilla, räjäyttämätta kuitenkaan pankkia. 1980 hän meni Malacolle, ja ehti tämän loistavan levymerkkidebyyttinsä lisäksi tehdä vielä kolme lättyä lisää ennenkuin meni pois ennenaikaisesti 1984. Nämä hänen levytyksensä aloittivat kuitenkin jonkinlaisen soulbluesbuumin, jonka mukana mm. Little Milton, Bobby Blue Bland ja Johnnie Taylor tekivät pitkän rivin levytyksiä juuri tälle merkille.

Jälkikäteen - 80-luvun loppupuolella - hänen musiikkiinsa tutustuneena en sinänsä tullut pohtineeksi näiden levyjen mahdollista laajempaa merkitystä. Totesinpahan vain niiden olevan oikein vanhaa kunnon mustaa musiikkia - hyviä lauluja juurevasti soitettuina ja sielukkaasti laulettuina - toisin kuin monien muiden vanhojen tekijöiden samanaikaiset levytykset. Oikeat soittimet tukevat Z Z:n hienoa ääntä, jossa on syvyyttä ja tunnetta samalla kun myös dynamiikka ja ajoitus pelaavat.

Levyltä löytyy klassikkotulkintoja - "Bring It On Home To Me" toimii ihan täysillä, samaten vielä sinisempi "Blue Monday" - sekä Malacon omien lauluntekijöiden biisejä, skaalalla soulista syvään siniseen. Kaksi edellämainittua kuuluvat levyn parhaimmistoon, mutta kaikkein suurin kohokohta on minusta "Bump And Grind", joka tekee tilit selviksi modernin tanssimusiikin kanssa, sellaisen jonka tahtiin ei saa pitää tytöstä kiinni. Laulutulkinnasta käy ilmi, etteivät solistin ajatukset törmäilystä ja mylläämisestä välttämättä rajoitu tanssimiseen.

Jokainen sävellys ei ole klassikko, mutta soitto toimii kautta linjan kuin unelma, ja tuotanto kunnioittaa genren perusasioita joskin siitä ehkä kuultaa levytysbudjetin suhteellinen rajallisuus. Mutta ihan kuin monet muutkin maukkaat seokset, hyvä resepti ja huolellinen kypsytys korvaavat yllä sen, ettei kokilla ollut pohjattomia taskuja.

366. The Black Sorrows: Harley And Rose (1990): Australian Van Morrison?

Maailmassa on niin paljon hyvää musiikkia, että joskus hyvätkin artistit saattavat jäädä katveeseen jopa vuosikymmeniksi jopa ihan sattumalta. Joskus 80-luvun lopulla kotikuntani toinen Van Morrison-friikki (itseni lisäksi) kehui tällaista uutta aussibändiä jolla oli hyvin Vanmainen meininki, jonka levyn hän oli hankkinut, ja minun piti lainata se koska hän yleensä hankki vain hyviä levyjä - mutta se jäi sitten syystä tai toisesta toteutumatta.

Pikakelaus jonnekin 2010-luvun alkuun, ja jollain kirpparilla tuli vastaan tämä levy. Koska mieleen palasi myös tuo vanha juttu, hoidin sen kotiin - ja saatoin todeta meiningin tosiaan olevan hyvää. En halua korostaa tuota yhteyttä Van the Maniin sen enempää; totta on, että biisit ja toteutus muistuttavat hänen soulimpia albumejaan, ja Black Sorrowsin nokkamiehellä Joe Camillerillä on ääni joka jollakin tavalla muistuttaa Morrisonia - mutta kyllä tämä bändi on ensi kädessä oma itsensä.

Homman nimi on soulahtava keskitien rytmimusiikki, oikeilla soittimilla esitettynä ja hyvillä äänillä laulettuna - Camillerin lisäksi mikin varressa ovat myös naissolistit Linda ja Vika Bull, jotka välillä myös heittävät peliin hienoja kuoro-osuuksia. Sovitukset hivelevät korvia - orkesterin oman viulun ja saksofonin lisäksi kuullaan välillä torvia, pedal steeliä ja tinapilliä. Jos heikompaa lenkkiä kokonaisuudessa haluaa etsiä, niin ehkä sävellykset jäävät soundin ja tunteen palon varjoon, mutta esim. "Never Let Me Go" on maukas pala.

Itse asiassa biisien nimetkin kertovat ehkä jotakin soundista, otteesta - ja kelttiläisen bardimme vaikutuksesta; "Angel Street", "Soul On Fire", "Carried By The Light", "House Of Light"... ja aivan kuin Vaninkin levyt usein ovat, tämäkin on enemmän jonkinlainen immersiivinen kokonaisuus kuin kokoelma, jolta napataan pätkiä soittolistalle.

Black Sorrowskin taisi tulla pohjoiseen tietoisuuteen Australian 200-vuotisjuhlien aikaan 1988, kun täällä markkinoitiin aussimusiikkia laajemminkin, Midnight Oilista lähtien - mutta samoin kuin monet muutkin nimet, Camilleri joukkoineen jatkaa musiikin tekemistä vieläkin. Niitä levyjä ei vain eksy tänne kuin tietoisesti etsimällä - eli juuri tuo katveeseen joutumisen vaara on aina nurkan takana. Pitäisikin skarpata vähän, koska se vähä mitä miehen 2000-luvun tuotannosta olen kuullut on vähintään yhtä hyvää kuin tämä vanhempikin kama.

Maailman paras levy 3.0: Vinyylin lumot

Nyt olen pitänyt tätä blogia kahdeksan vuotta, kehunut 300 levyä ja sen lisäksi listannut vuoden parhaat biisit ja albunit syntymävuodestani 1965 ja eteenpäin - joten lienee aika keksiä joku uusi metku lukijoiden mielenkiinnon (ja omani) ylläpitämiseksi. Levyjen kehumista en aio jättää, enkä aio ruveta haukkumaan niitä - mutta joululoman aikana keksin pienen bloginpäivitysaihion.

Päivityksen teema liittyy vinyylilevyjen renessanssiin, joka viime vuosien aikana on johtanut mm. kivijalkalevykauppojen paluuseen myös suurien kaupunkien ulkopuolelle. Itse siirryin 80- ja 90-lukujen vaihteessa musiikinkulutuksessani yhä enemmän CD-levyyn, mutta LP-kokoelma säilyi käytössä koko ajan - ja parin viime vuoden ajan se on noussut yhä enemmän etualalle, samalla kun kuuntelen yhä suuremman osan "arkikulutuksestani" tiedostoina. Myös esim. mielenkiintoiset lötdöt ja keskustelut Vinyylin vinguttajat-facebookryhmässä ovat taas vaikuttaneet kulutustottumuksiini.

Eli jonkun aikaa eteenpäin aion keskittyä tässä blogissa LP-levyjeni ruotimiseen. Parhaimmat niistä(kin) olen jo ehtinyt käydä läpi ensimmäisten kolmensadan albumin joukossa, mutta nyt tarkoitukseni on myös (ja etenkin) kaivaa esiin sellaisia levyjä, joita en olekaan vähään aikaan kuunnellut. Lähtökohtani on noin 1000 LP-levyn kokoelma, jossa on siis paljon minun mielestäni hyviä levyjä, jonkun verran huteja (ennen vanhaan kun levyjä piti joskus ostaa ihan sokkona - nykyisin olen yleensä kuullut ostokseni etukäteen) mutta ennen kaikkea aika paljon musiikkia, joka on ollut omistuksessani jopa vuosikymmeniä, mutta jota en ole juuri kuunnellut. Ja koska jo noin 25 vuoden ajan hankkinut uutuudet CD-levyinä, uusimmat LP:ni taitavat olla vuosikertaa 1993 tai 1994, joten tästä tulee myös aikamatka toisella tavalla kuin ennen.

Vanhat ja uudet lukijat ovat tervetulleita mukaan - ja palautekin on tietysti tervetullutta. Itse asiassa sarja otti varaslähdön jo viime sunnuntaina, kun kehuin Paul Kellyn ja Messengersien "Gossip"-LP:n. Olkoon vuoden 2017 teema "vinyylin lumot"!