Maailman paras levy 1973

Jos se ei aikaisemmista postauksista ole tullut selväksi, toistettakoon vielä kerran että soul ja nimenomaan se syvän Etelän sellainan kuuluu mielimusiikkilajeihini, varsinkin silloin kun se koputtelee myös bluesin ovia, ja sointimaailmaltaan se saavutti huipunsa juuri vuoden 1973 tienoilla. Sattumoisin molemmat tämän vuoden suosikkini ovat vielä saman levy-yhtiön eli Staxin tuotoksia; itse yritys veti viimeisiään mutta se ei kyllä kuulu näistä levytyksistä.

Toinen yhdistävä tekijä on ääni. Viimeksi kehumani Millie Jacksonin ohella yksi suosikkisolisteistani on Mavis Staples, jonka altto varmaan tarvittaessa siirtäisi vuoria. Kun muukin perhe - sisaret ja isä - osasivat laulaa, ovat Staple Singersin levyt jo laulusoundeiltaan silkkaa mannaa. Yhtyeen "maalliset" levyt 70-luvulla olivat myös mallikkaasti sovitettuja ja soitettuja - ja kun biisitkin toimivat, tulos oli joskus silkkaa mannaa. Medley "Love Comes In All Colors/Tellin´ Lies" on kahden yhteensovitetun biisin kahdeksanminuuttinen kokonaisuus, jonka molemmat osat ovat parempia. Kaiken lisäksi kappaleet muistuttavat toisiaan - hitaahko tempo, vetoava sävellys jonka kruunaa loistava kertosäe. Ja sitten tuo ääni.

Staple Singers (tai Staples) jatkoi uraansa vielä Staxin kaaduttuakin, mutta Mavisin uran toinen huippu tuli 2000-luvulla loistokkaiden soololevyjen sarjan myötä. Hän palasi gospelin ääreen, lauloi 60-luvun ihmisoikeustaustoista, ja teki loistavaa sinertävää soulia - mutta se on toinen juttu, ja klassista kamaa sekin.

Toinen Staxin 70-luvun kiintotähti oli Little Milton Campbell, joka hänkin oli jo tuolloin veteraani vaikka hän "Waiting For... Little Milton"-albumin ilmestyessä olikin vasta nelikymppinen. Levytysura alkoi jo 50-luvulla bluesin merkeissä, jatkui 60-luvun ajan Chessillä - välillä soulin kimpussa ja yhä enemmän näitä genrejä sekoittaen - ja Staxin jälkeen vielä mm. Malacolla, ehkä hieman sekalaisemmin tuloksin mutta silti ryhdikkäänä.

Vuonna 1973 homman nimi oli soulblues - funkeista rytmeistä ja rääkäisyistä täyteläisiin torviin ja jousiin. Albumin aloitusraita "It´s Amazing" on todellinen jyrä, "The Thrill Is Gone" ei häpeä B.B. Kingin versiolle, "What It Is" on toinen tempokkaampi tapaus...vaikka musiikki välillä pauhaa aika suurellisesti, mukana on koko ajan myös svengin lisäksi dynamiikka. Ja vaikka Milton oli ihan kelvollinen kitaristi, minun kirjoissani hänenkin suurin lahjansa oli ääni, joka pystyi sekä voimaan että valitukseen, sekä riemuun että suruun.

Hänen kohtalokseen taisi jäädä ikuinen kakkostila - edelle tunki B.B:n lisäksi Bobby Blue Bland, ja koska Miltonin soitto- ja lauluääni vertautui näihin kahteen, häntä ei pidetty tarpeeksi omaleimaisena, varsinkin kun hänen tyylinsä selvästi kehittyi musiikin muotivirtausten mukana - mutta komean määrän komeaa musiikkia hänkin ehti tehdä.

216. Little Milton: Walking The Back Streets (70-luku/1981): Sielukkaiden sinisävelien seitti

Viimeksi kun kehuin Little Miltonia, kohteena oli Chessin kokoelmasarjaan kuuluva julkaisu, joka summasi hänen 60-luvun tuotantonsa, ja kun nyt tarkastelen hänen 70-lukuaan korkeimmalle pomppaa tämä albumi, joka saattaa olla julkaistu 1981, mutta jonka sisältö on "ylijäämätavaraa" hänen 70-luvun alkupuolen Stax-sessioistaan. Silloin ilmestyneet varsinaiset albumit ovat nekin hyviä, mutta jostakin syystä tämä levy on vielä parempi.

Syy ei ole soundissa - se on kautta linjan hyvä; jos minun pitäisi valita yksi ainoa "suosikkibändi" se voisi olla juuri Staxin studio-orkesteri, joka soitti monen soul- ja bluestähden takana 60- ja 70-luvuilla, jonka yhdistelmä funkyä komppia ja paksuja torvia on todellista mannaa korville. Kun sen päälle liitetään Miltonin sielukas lauluääni ja vetoava kitarointi, on lopputulos melkein aina mannaa korville - ja eron eri levyjen välillä tekevät nimenomaan biisit. Tämäkin kuulostaa kokonaisuudelta, vaikka sitä käsittääkseni ei ole paranneltu kokoamisen yhteydessä.

Yhtään huonoa biisiä ei ole livahtanut mukaan, mutta kokonaisuuden kohokohtia ovat hitaat kappaleet. Nimikappale, "Walking The Back Streets And Crying", on Miltonin versiona jo melkein täysi tyrmäys, mutta ennen kaikkea "Eight Men And Four Women" on sellainen kellotkin pysäyttävä purkaus, joka parhaimmillaan voi pelastaa musiikin ystävän huonon päivän ja tehdä siitä hyvän. Välillä sankarimme tulkitsee ehkä vähän yli, mutta ei koskaan sillä tavalla kuin nuoret valkoihoiset rääkyjät, vaan nimenomaan genren laatukriteerien mukaisesti. Ja tausta soi kuin unelma - varsinkin puhaltimet ovat kautta linjan hienot, samaten sovitus - urkujen, kitaran, torvien ja kompin kokonaisuus.

Muitakin hyviä esityksiä on, esim. "Somebody´s Tears" - hidas sekin - ja hieman nopeatempoisempi "Before The Honeymoon", mutta kaikkein hienointa on ettei tätä levyä tarvitse pilkkoa kokoelmille - sen sielukkaiden sinisävelien seitti kestää alusta loppuun. Klassista kamaa.

50. Chess Blues Masters: Little Milton (1962-1970): Versioinnin mestari

Muutama vuosi sitten poismennyttä Little Milton Campbellia ei koskaan oikein laskettu bluesin tai soulin suurten nimien joukkoon, ehkäpä koska hän luovi sujuvasti eri tyylilajien välillä, tai ehkä välillä muistutti hieman liikaa B B Kingiä tai Bobby Blue Blandia, ja koska hän omien originaalien ohella koko ajan levytti myös omia versioitaan muiden hiteistä. Oli miten oli, hän ehti tehdä viisikymmentävuotisen levytysuransa aikana hämmästyttävän määrän hienoa musiikkia, ja ehkä kaikkein parhaat esimerkit ilmestyivät 1960-luvulla legendaarisen Chessin nimissä.

Tämä kokoelma – joka siis kuuluu Chessin materiaalista 1970-luvulla julkaistuun, ansiokkaaseen tuplalevyjen sarjaan - kattaa yhdeksän vuotta, joiden aikana Little Milton periaatteessa siirtyi jazzahtavasta suurellä bändillä soitetusta bluesista soulimpaan, pelkistetympään ilmaisuun – joskin esim. perinteinen blues koko ajan kuului ohjelmistoon. Tuon alkuajan helmiä ovat esim. dramattinen ”Blind Man” sekä ”Welcome To The Club”, jotka molemmat edustavat hitaampaa osastoa, kun taas ”Drifin´ Drifter” on nopeampi, soulimpi helmi.

Ajanjakson puolivälissä hän teki levyn ”Little Milton Sings Big Blues”, joka sinänsä on miellyttävä paketti, mutta joka samalla toi esiin yhden hänen ”heikkouksistaan”, se kun oli alusta loppuun lainatavaraa. Hyvin pätevästi ja vetoavasti esitettyä juurikamaa, useasti originaalit jopa päihittäen, mutta kuitenkin toisten tunnetuksi tekemää.

Kokoelman loppupuolella on sitten hänen soulahtavimpia helmiään; kumpikaan näistäkään ei ole hänen oma biisinsä, mutta versiot ovat ne definitiiviset – ”Grits Ain´t Groceries” ja etenkin ”More And More” iskevät yhdistelminä aika pelkistettuä komppia, jossa basso ja rummut svengaavat kuin tauti, ja teräviä torviriffejä.

Kaiken yllä leijuu Miltonin ääni, joka ehkä olisi saanut enemmän tunnustusta jos hän olisi tehnyt uraa nimenomaan laulajana – koska hänen sinänsä aika laajassa omassa sävel- ja sanatuotannossaan ei ole helmiä ollenkaan niin suuressa määrin kuin hänen levytetyssä aineistossaan kokonaisuutena – mutta hän kuului kyllä niihin, jotka kykenivät laulamaan henkeä myös latteampiinkin sävelkulkuihin.

Teknisesti tämä albumi ei sinänsä ehkä kuuluisi millekään maailman parhaiden listalle, koska se on nimenomaan kokoelma, ja neljästä levypuoliskosta yksi on pyhitetty suoraan sanoen huonolle liveäänitykselle (mikähän logiikka senkin mukaanottamisessa on iollut, koska hyviä studioraitojakin olisi ollut vaikka kuinka), mutta ne kolme ensimmäistä puolta ovat niin komea otos että annan tämänkin anteeksi.