Maailman paras levy 1973

Jos se ei aikaisemmista postauksista ole tullut selväksi, toistettakoon vielä kerran että soul ja nimenomaan se syvän Etelän sellainan kuuluu mielimusiikkilajeihini, varsinkin silloin kun se koputtelee myös bluesin ovia, ja sointimaailmaltaan se saavutti huipunsa juuri vuoden 1973 tienoilla. Sattumoisin molemmat tämän vuoden suosikkini ovat vielä saman levy-yhtiön eli Staxin tuotoksia; itse yritys veti viimeisiään mutta se ei kyllä kuulu näistä levytyksistä.

Toinen yhdistävä tekijä on ääni. Viimeksi kehumani Millie Jacksonin ohella yksi suosikkisolisteistani on Mavis Staples, jonka altto varmaan tarvittaessa siirtäisi vuoria. Kun muukin perhe - sisaret ja isä - osasivat laulaa, ovat Staple Singersin levyt jo laulusoundeiltaan silkkaa mannaa. Yhtyeen "maalliset" levyt 70-luvulla olivat myös mallikkaasti sovitettuja ja soitettuja - ja kun biisitkin toimivat, tulos oli joskus silkkaa mannaa. Medley "Love Comes In All Colors/Tellin´ Lies" on kahden yhteensovitetun biisin kahdeksanminuuttinen kokonaisuus, jonka molemmat osat ovat parempia. Kaiken lisäksi kappaleet muistuttavat toisiaan - hitaahko tempo, vetoava sävellys jonka kruunaa loistava kertosäe. Ja sitten tuo ääni.

Staple Singers (tai Staples) jatkoi uraansa vielä Staxin kaaduttuakin, mutta Mavisin uran toinen huippu tuli 2000-luvulla loistokkaiden soololevyjen sarjan myötä. Hän palasi gospelin ääreen, lauloi 60-luvun ihmisoikeustaustoista, ja teki loistavaa sinertävää soulia - mutta se on toinen juttu, ja klassista kamaa sekin.

Toinen Staxin 70-luvun kiintotähti oli Little Milton Campbell, joka hänkin oli jo tuolloin veteraani vaikka hän "Waiting For... Little Milton"-albumin ilmestyessä olikin vasta nelikymppinen. Levytysura alkoi jo 50-luvulla bluesin merkeissä, jatkui 60-luvun ajan Chessillä - välillä soulin kimpussa ja yhä enemmän näitä genrejä sekoittaen - ja Staxin jälkeen vielä mm. Malacolla, ehkä hieman sekalaisemmin tuloksin mutta silti ryhdikkäänä.

Vuonna 1973 homman nimi oli soulblues - funkeista rytmeistä ja rääkäisyistä täyteläisiin torviin ja jousiin. Albumin aloitusraita "It´s Amazing" on todellinen jyrä, "The Thrill Is Gone" ei häpeä B.B. Kingin versiolle, "What It Is" on toinen tempokkaampi tapaus...vaikka musiikki välillä pauhaa aika suurellisesti, mukana on koko ajan myös svengin lisäksi dynamiikka. Ja vaikka Milton oli ihan kelvollinen kitaristi, minun kirjoissani hänenkin suurin lahjansa oli ääni, joka pystyi sekä voimaan että valitukseen, sekä riemuun että suruun.

Hänen kohtalokseen taisi jäädä ikuinen kakkostila - edelle tunki B.B:n lisäksi Bobby Blue Bland, ja koska Miltonin soitto- ja lauluääni vertautui näihin kahteen, häntä ei pidetty tarpeeksi omaleimaisena, varsinkin kun hänen tyylinsä selvästi kehittyi musiikin muotivirtausten mukana - mutta komean määrän komeaa musiikkia hänkin ehti tehdä.