Maailman paras levy 1970

Minun kirjoissani kuusi- ja seitsemänkymmentälukujen taite oli eräänlainen käännekohta populaarimusiikissa - jotenkin uusi vuosikymmen toi mukanaan uusia tuulia ja jotkut 60-luvun tärkeimmistä ilmiöistä päättyivät. Koska Beatles oli ensimmäinen ja suurin musiikillinen hurahdukseni, heidän hajoamisensa 1970 oli tietenkin tärkeä tapahtuma, kun taas Jimi Hendrixin ja Janis Joplinin kuolemat sekä Stonesien ikävästi päättynyt Altamontin keikka jotenkin alleviivasivat aikakauden loppumista. Toisaalta esim. heavy rock puhkesi lopullisesti kukkaan, proge kokeili siipiään ja countryrock omana alalajinaan sai laajempaa jalansijaa.

Tätä taustaa vasten on hauska todeta, että yksi kaikkien aikojen suosikkialbumeistani, joka ilmestyi juuri tänä vuonna, oikeastaan on niin ajatonta kamaa että sen voi halutessaan ajoittaa jopa 50-luvulle, tai sitten tähän päivään. Moondance on Van Morrisonin laajan ja häkellyttävän korkeatasoisen tuotannon uksi kulmakivi, jonka voisi kehua jopa biisi biisiltä (oma versioni asioista löytyy täältä). Vanin ääni, sielukas bändi, loistavat biisit, kaikki toimii - ja vaikka nimibiisi totuuden nimessä on jo aika kulunut eri tulkitsijoiden käsissä, Michael Bublésta Marstioon, nimenomaan tämä alkuperäinen studioversio jaksaa säväyttää minua.

Belfastin lehmipoika kuuluu niihin levystöni kulmakiviin, jonka useampikin levy keikkuu ilmestymisvuotensa kärkisijoilla - joskin jotkut hänen tekeleistään ovat mielestäni huteja. Livenä olen onnistunut kuulemaan häntä kerran, Chieftainsin kanssa Kulttuuritalolla 1988; keikka oli muuten hyvä, mutta Vanin rumpalin innostunut paiskonta meinasi hukuttaa vielä Morrisonia itseäänkin vanhemman ja kunnianarvoisemman instituution soiton, ja Van keskittyi muistaakseni laulamisen lisäksi Kevin Conneffin haukkumiseen. Nerous ei ole helppoa...

Kun taas vuoden biisiä mietitään, on pakko todeta sykähdyttävimmien esitysten nousevan esiin hevipuolelta, etenkin jos Van the Mania ei lasketa. Hevin saralla yksi uranuurtajista oli tietenkin Led Zeppelin - hurja pumppu, joskaan ei kokonaisuudessaan kaikkein suurimpia suosikkejani. Joskus palaset tosin loksahtivat kunnolla paikalleen, kuten heidän kolmoslevynsä uljaimmassa esityksessä, hitaassa bluesissa nimeltään Since I´ve Been Loving You. Sen yhdistelmä voimaa ja herkkyyttä jaksaa kiehtoa minua, ja vielä tänäänkin loistavaa musiikkia tekevä Robert Plant näyttää jo nuorena miehenä miten bluesia tulkitaan.

Led Zeppelin teki myöhemminkin hyvää musiikkia, mutta vielä enemmän minua on sykähdyttänyt Robert Plantin sooloura - synteettiseltä 80-luvulta folkvivahteiden kautta nykyiseen "yleisamericanaan" hän on pitänyt taiteellista lippuaan korkealla, ja ääni on vieläkin voimissaan.

83. Van Morrison: Moondance (1970): Musiikillinen visio ja svengin syvin olemus, osa 1

Huomasin taannoin kauhukseni, että olen pian kehunut sata albumia, enkä ole saanut mukaan ensimmäistäkään ehkä kaikkein suurimman idolini Van Morrisonin tekelettä. Äkkiä ajatellen syynä on varmaankin se, että juuri hänellä voisi olla eniten tarjokkaita esim. kaikkien aikojen sadan parhaimman levyn listalle – sen lisäksi, että mikään näistä tarjokkaista ei varsinaisesti nouse kirkkaimmaksi yksittäiseksi helmeksi. Mutta koska mikään lista ei ole täydellinen ilman Van the Mania, pitää puute korjata nyt. Olen valinnut hänen tuotannostaan neljä suurinta suosikkiani, ja niistä kaikkein paras on tämä ”Moondance”, hänen 40 vuotta sitten ilmestynyt toinen soololevynsä.

Tämä levy alleviivaa minun mielipidettäni siitä, että herra Morrison on parhaimmillaan nimenomaan perinteisen rytmimusiikin tulkkina, eikä niinkään kelttiläisen tajunnanvirran airueena. Nämä kymmenen esitystä – omaa originaalia -ovat hyvin sovitettuja, tiukasti soitettuja ja loistavasti laulettuja bluesin, jazzin ja soulin välillä seilaavia esityksiä, joissa Vanin äänen lisäksi loistavat esim. piano ja puhaltimet.

Nimikappale on jo melkein puhkiversioitu klassikko – mutta nimenomaan Vanin originaalia jaksan kuunnella vaikka kuinka paljon. Hänen äänessään on juuri sitä voiman ja herkkyyden yhdistelmää, josta Suuret Äänet on tehty, ja kappale on yksinkertaisesti loistava. ”Into The Mystic” ja ”Caravan” ovat nekin suurta taidetta, joka ei koskaan ole poistunut soittolistoilta, ja esim. ”These Dreams Of You” on ”vain” loistavasti svengaava R&B-helmi.

Minun suurin suosikkini – tällä levyllä ja melkein mihin tahansa lauluun verrattuna – on silti rakkauslaulu ”Crazy Love”, joka on herkkä muttei siirappinen tunteen ylistys, jossa hänen laulunsa on kuin rakkaan hengitys iholla, soitto ihanan myötäilevää ja sovitus kevyt kuin kesäinen päivä. Tätäkin laulua on versioitu vaikka kuinka paljon, mutta kuulemistani lainaajista kukaan ei ole päässyt lähellekään tämän alle kolmen minuutin taideteoksen tenhoa.

Ja kun levy loppuu, on onnea kestänyt alle 40 minuuttia – sormi repeat-napille ja taas mennään.