Maailman paras levy 1970

Minun kirjoissani kuusi- ja seitsemänkymmentälukujen taite oli eräänlainen käännekohta populaarimusiikissa - jotenkin uusi vuosikymmen toi mukanaan uusia tuulia ja jotkut 60-luvun tärkeimmistä ilmiöistä päättyivät. Koska Beatles oli ensimmäinen ja suurin musiikillinen hurahdukseni, heidän hajoamisensa 1970 oli tietenkin tärkeä tapahtuma, kun taas Jimi Hendrixin ja Janis Joplinin kuolemat sekä Stonesien ikävästi päättynyt Altamontin keikka jotenkin alleviivasivat aikakauden loppumista. Toisaalta esim. heavy rock puhkesi lopullisesti kukkaan, proge kokeili siipiään ja countryrock omana alalajinaan sai laajempaa jalansijaa.

Tätä taustaa vasten on hauska todeta, että yksi kaikkien aikojen suosikkialbumeistani, joka ilmestyi juuri tänä vuonna, oikeastaan on niin ajatonta kamaa että sen voi halutessaan ajoittaa jopa 50-luvulle, tai sitten tähän päivään. Moondance on Van Morrisonin laajan ja häkellyttävän korkeatasoisen tuotannon uksi kulmakivi, jonka voisi kehua jopa biisi biisiltä (oma versioni asioista löytyy täältä). Vanin ääni, sielukas bändi, loistavat biisit, kaikki toimii - ja vaikka nimibiisi totuuden nimessä on jo aika kulunut eri tulkitsijoiden käsissä, Michael Bublésta Marstioon, nimenomaan tämä alkuperäinen studioversio jaksaa säväyttää minua.

Belfastin lehmipoika kuuluu niihin levystöni kulmakiviin, jonka useampikin levy keikkuu ilmestymisvuotensa kärkisijoilla - joskin jotkut hänen tekeleistään ovat mielestäni huteja. Livenä olen onnistunut kuulemaan häntä kerran, Chieftainsin kanssa Kulttuuritalolla 1988; keikka oli muuten hyvä, mutta Vanin rumpalin innostunut paiskonta meinasi hukuttaa vielä Morrisonia itseäänkin vanhemman ja kunnianarvoisemman instituution soiton, ja Van keskittyi muistaakseni laulamisen lisäksi Kevin Conneffin haukkumiseen. Nerous ei ole helppoa...

Kun taas vuoden biisiä mietitään, on pakko todeta sykähdyttävimmien esitysten nousevan esiin hevipuolelta, etenkin jos Van the Mania ei lasketa. Hevin saralla yksi uranuurtajista oli tietenkin Led Zeppelin - hurja pumppu, joskaan ei kokonaisuudessaan kaikkein suurimpia suosikkejani. Joskus palaset tosin loksahtivat kunnolla paikalleen, kuten heidän kolmoslevynsä uljaimmassa esityksessä, hitaassa bluesissa nimeltään Since I´ve Been Loving You. Sen yhdistelmä voimaa ja herkkyyttä jaksaa kiehtoa minua, ja vielä tänäänkin loistavaa musiikkia tekevä Robert Plant näyttää jo nuorena miehenä miten bluesia tulkitaan.

Led Zeppelin teki myöhemminkin hyvää musiikkia, mutta vielä enemmän minua on sykähdyttänyt Robert Plantin sooloura - synteettiseltä 80-luvulta folkvivahteiden kautta nykyiseen "yleisamericanaan" hän on pitänyt taiteellista lippuaan korkealla, ja ääni on vieläkin voimissaan.