Maailman paras levy 1978

Hamsteriluonteeni johdosta olen vuosien mittaan hankkinut itselleni suurimman osan niistä levyistä, jotka ovat minuun tehneet jonkinlaisen positiivisen vaikutuksen, ja jotka olen esim aikanaan kopioinut C-kasetille, mutta poikkeuksiakin on. Yksi kaikkein harmittavimmista aukoista levyhyllyssäni on McGarriglen sisarusten Katen ja Annan v. 1978 ilmestynyt "Pronto Monto", joka ei taida olla heidän arvostetuin tai myydyin albuminsa mutta ensimmäinen jonka kuulin, ja joka silloin kolahti aika lailla.

Tämä on kai folkpopia - kauniita sävelmiä, jotka esitetään kohtullisen akustisesti ja ilmavasti, mutta kuitenkin orkesterin kanssa. Tekstit pyörivät lähinnä ihmissuhteissa, mutta aika tuoreesti (esim. hurmaava "NaCL", jossa rakastuminen esitetään kemiallisena reaktiona). Kokonaisuuden tärkein osa on sisarusten lauluäänet, jotka sekä erikseen että yhdessä soivat todella kauniisti, mutta ei liian eteerisesti. Hiljainen voima voisi olla hyvä määritelmä.

Ja kun kuuntelen tämän päivän americanan akustisempaa puolta, täytyy todeta McGarriglen sisaruksilla (ja heidän jälkikasvullaan ja ystävillään) on ollut aikamoinen vaikutus moneen nuorempaan artistiin - mutta oli artisti tai levy sitten kuinka tärkeä, se ei minua liikuta ellei se ole hyvä.

McGarriglen sisarukset olivat sikäli poikkeuksellisia varhaisten suosikkieni joukossa, etten nuorena miehenä kuunnellut hirveän paljon naisartisteja. Osittain se varmaankin johtui siitä, että tarjonta oli suppeampaa, mutta kun nykyisten kuuntelumiletymysteni ohjaamana olen ruvennut tsekkaamaan myös vanhaa musiikkia uusin korvin, olen löytänyt montakin sellaista naislaulajaa, joihin olisi voinut ihastua jo nuorena.

Yksi selkeä ehdokas olisi ollut Patti Smith, johon tutustuin kunnolla vasta tämän vuosisadan puolella. Tämän vuoden suosikkibiisini, "Because The Night", oli tosin tuttu ja rakas tulkinta jo 1980-luvulta. Tämä biisi (sivumennen sanoen jo toinen Springsteen-tekele, jota mies itse ei levyttänyt ensimmäisenä), on yksi parhaita esimerkkejä siitä "hiljaisesta voimasta", joka kunnolla hallittuna on monien todella suurten kuunteluelämysten salaisuus.

En edes osaa sanoa mikä tässä biisissä on kaikkein parasta - teksti, hieno sävel, nerokas sovitus vai Pattin tunteellinen tulkinta - mutta se kuuluu niihin, joita joskus pitää saada kuunnella lujaa yöllä muutaman lasillisen jälkeen, vain tunteakseen miten selkäpiitä kutiaa ja silmäkulma kostuu.

Täytyy tosin myöntää, ettei minulla ole mitään kattavaa kokoelmaa hänen levytyksiään, mutta myöhemmät esimerkit kuten muutamia vuosia sitten ilmestynyt hieno coverlevy "Twelve" ovat kyllä lupaavia. Toisaalta joskus voi olla myös niin, että se ensimmäinen kosketus on niin polttava ettei jatko vastaa odotuksia...

180. Patti Smith: Twelve (2007): Joutsen lainahöyhenissä

Vaikka pidänkin itseäni kevyen musiikin suurkuluttajana, löytyy paljon hyvinkin tunnettuja rockartisteja jotka ovat jääneet kohdallani katveeseen tai jotka olen löytänyt vasta kauan sen jälkeen kuin olisin sen voinut tehdä. Niinpä Patti Smithkin sai vuosikausia olla rauhassa, vaikka "Because The Night" tietysti oli tuttu, kunnes joitakin vuosia sitten tein itselleni sellaista kokoelmalevysarjaa, jolle kelpuutin vain covereita, ja silloin tämäkin levy tarttui haaviin.

Coverlevyjä on monenlaisia, mutta parhaita ovat mielestäni ne, joilla esittäjä onnistuu tekemään muiden biiseistä itsensä näköisiä - mutta siten, että niistä sentään tunnistaa alkuperäiset, ja tämä on juuri sellainen levy. Se on hyvin soitettu, oikeilla soittimilla, kekseliäästi ja ilmavasti, ja Pattin ääni on luonnonvara sinänsä - jylhä mutta herkkä, elämän koulima olematta kulunut (ja nyt kliseevaroitin vilkkuu jo uhkaavasti...). Kappalevalinnat ovat monipuolisia, ja versiot siis useimmiten onnistuneita.

Mukana on klassikkoja kuten Dylania (mukavasti kulkeva "Changing Of The Guards"), Stonesia (jostakin syystä toimiva "Gimme Shelter" - minusta aika kulunut kappale mutta tässä yhteydessä ihan hyvä) ja Paul Simonia, ja myös uudempia kappaleita - "Smells Like Teen Spirit" on folkahtavana loistava ja "Everybody Wants To Rule The World" aivan kuin uusi biisi. Genrerajat eivät myöskään haittaa; Stevie Wonderin "Pastime Paradise" on hyvä myös ns. rockina. Hauskaa on myös, että kokonaisuus kuulostaa hallitulta vaikka alkuperäisesitykset ovat aika kirjavaa joukkoa.

Sittemmin olen kuullut pari esimerkkiä Pattin omasta tuotannosta, uudemmasta päästä, eivätkä nekään ole ollenkaan huonoja - mutta jostakin syystä minuun ainakin toistaiseksi on iskenyt paremmin tämä yhdistelmä hänen ääntään ja bändiään ja popmusiikin aarteistosta poimittuja iskusävelmiä.