240. Mick Hucknall: American Soul (2012): Mansesta Memphisiin

Simply Red jäi minulta aikanaan vähän väliin - periaatteessa bändin soundi synteettisellä 80-luvulla oli miellyttävän orgaaninen, ja meno välillä ihan maukasta, mutta Mick Hucknallin ääni ei oikein vakuuttanut minua. Monta vuotta myöhemmin satuin kuulemaan bändin (eli käytännössä herra Hucknallin) myöhäistuotantoa, ja se oli jo parempaa - soundi oli vieläkin hanskassa, mutta ääni oli vanhetessaan jotenkin saanut enemmän kaikupohjaa. Biisimateriaali ei vain ollut kovinkaan kummoista, joten mitään kuolematonta ei saatu aikaan.

Sitten löytyi tämä levy, jo toinen omalla nimellä tehty vanhaa amerikkalaista soulia sisältävä pakkaus, ja tämä onkin jo jotakin aivan muuta. Laulu kuulostaa yhä paremmalta, äänen kuluessa yhä enemmän, mutta nyt biisit ovat rautaa - kokoelma kohtuullisen tunnettuja vanhoja klassikoita, mutta ei niitä kaikkein kuluneimpia. Ennen kaikkea hän on onnistunut löytämään kaksi minun vanhaa suosikkiani - Arthur Alexanderin "The Girl That Radiates That Charm" sekä Bettye Lavetten "Let Me Down Easy", ja esittämään ne todella vetoavasti.

Levyn ehkä suurin juju ovat sovitukset - niistä tunnistaa originaalit, mutta ne eivät ole mitään hiilikopioita, vaan varovaisesti tähän päivään tuotuja mutta silti ajattomia. Yksi vertailukohta ovat Sealin loistavat "Soul"- ja "Soul 2"-albumit, mutta ne ovat ehkä hieman sliipatumpia kun taas tämä levy on aika maanläheinen, vaikka soundi onkin täyteläinen. Ehkä kaikkein paras esimerkki tulkinnan voimasta on vanha kunnon "Lonely Avenue", joka Mickin käsittelyssä on ovelasti humpahtava veto. Ja toisaalta levyn tyyli- ja aikahaarukka - Jimmy Reedistä Bettye Lavetteen ja 50-luvun lopulta 70-luvulle - tekevät keitoksesta myös tarpeeksi monipuolisen.

230. Paul Carrack: Groovin (2001): Reissulaulajan retrohelmi

Paul Carrack on hieno laulaja - hänellä on hellän voimakas, ilmeikäs ja soinnukas ääni joka sopii vaikkapa popsoulin laulamiseen kuin nenä päähän. Hän on käyttänyt sitä monissa yhteyksissä - minun levyhyllyssäni löytyy ainakin Squeezen ja Mike & The Mechanicsin levytyksiä, joilla hän on mikin ääressä, ja sen lisäksi hän on tehnyt jonkinlaisen kasan lättyjä ihan omissakin nimissään. Ne eivät kaikki ole olleet mestariteoksia, mutta ainakin tämä levy on kyllä oikein hyvä. 

Homman nimi on tässä soololevytys - ellen muista väärin, hän soittaa kaikki instrumentit ja on vielä itse tuottanutkin tämän kotona tehdyn lätyn. Se kuulostaakin intiimiltä, vaivattomalta ja läheiseltä, ja sovitukset ovat maanläheisiä ja kevyen svengaavia, antaen hyvin tilaa mm hänen omalle pääsoittimelleen, keyboardille. Laulu on siis hallinnassa, ja kun vielä ohjelmisto on suoraan popin ja soulin huipulta, lopputulos on hyvä ja hetkittäin loistava.

Levyn kohokohdat ovat kaksi minulle originaaleinakin tuttua ja rakasta biisiä, Van Morrisonin iki-ihana "Crazy Love" sekä Bill Withersin "Ain't No Sunshine When She's Gone", joista Carrack tekee omansa näköiset mutta alkuperäisiä kunnioittavat versiot, jotka eivät ollenkaan häpeä tai kalpene niiden rinnalla. Muita hienoja esityksiä ovat esimerkiksi "Sunny", joka tosiaankin kuulostaa hänen käsittelyssään aurinkoiselta, olematta silti imelä tai ylihilpeä, sekä minulle Percy Sledgen tulkintoina tutut ja rakkaat "Any Day Now" ja "Cover Me", mutta koko levy kestää kuuntelua.

Kuulin taannoin radiosta jonkun hänen uuden levytyksensä, joka kuulosti aika lailla samalta kuin tämä jo toistakymmentä vuotta vanha levy - soundi oli miellyttävä, laulu loistavaa, mutta kappale jokseenkin yhdentekevä. Se onkin ollut minun korvissani hänen tuotantonsa suurin ongelma, yleisesti ottaen; hän ei ole mikään suuri lauluntekijä, eivätkä aina hänen soittokaverinsakaan (Squeezeä lukuunottamatta) - mutta tällaisella hyvällä maulla tehdyllä coverlätyllä hän on kyllä elementissään.

182. Anne-Lie Rydé: Stulna kyssar (1992): Viileän diivan vietävänä

Niinkuin jo pari tekstiä sitten totesin, parhaat coverlevyt ovat niitä, jotka ovat niin esittäjänsä näköisiä/kuuloisia, ettei aineistoa jouda miettimään sen kummemmin. Vaikkei omien tekeleiden esittäminen sinänsä olekaan itseisarvo, on vanhojen biisien versioinnissa usein ongelmana se, että esityksillä jo on viitekehys, ja vertailu voi viedä tilaa pelkältä musiikkinautinnolta, vaikka mielenkiintoista onkin - edellyttäen, että sattuu tunnistamaan versioidut kappaleet ennestään.

Tämä levy on parhaita kuulemiani coversellaisia, mitataan sitä sitten millä skaalalla tahansa. Nippu hienoja biisejä, loistavasti sovitettuina ja tarvittaessa suurellakin combolla esitettyinä, ja Anne-Lie Rydén ääni kaiken kruununa. Koska levyn kantava teema on "ruotsalaiset ikivihreät laajalla otannalla", ovat useimmat laulut minulle jollakin tapaa tuttuja - vaikkapa lapsena radiosta kuultuna, joko ruotsiksi tai vielä alkuperäisempinä versioina - mutta yhtäkään en esim. omista levyllä, joten sikäli tästä voi nauttia ilman sen suurempaa painolastia.

Levyn parasta antia on sen monipuolisuus ja mielikuvituksen käyttö - kappaleita sorvataan surutta uusiksi, tyylilajeja vaihdellen, ja samalla se on ajaton koska sen äänimaailma liikkuu 50-luvusta ysäriin ja takaisin. Minun suosikkejani ovat alunperin tanskalainen euroviisubiisi "Drömdans/Dansevise", joka leijuu jatsahtavana yli maiseman, Cornelis Vreeswijkin alunperin jollakein iskelmätähtöselle laatima "Bossa Nova Baby", joka kaahaa urku auki hieman surfpoppiin viitaten, diskoksi väännetty "En natt i Moskva" (joka on tietenkin tuttu myös suomeksi - en vain muista sen nimeä) sekä aika lailla alkuperäisen ruotsalaisversion tyyliin gospelina rullaava "Sån´t är livet" (joka taas taitaa alunperin olla jenkkibiisi). Toisaalta koko levy on hyvä - ehkä kokonaisuuden viidestätoista esityksestä olisi voinut karsia pari suurta balladia.

Samalla kun tämä siis on monipuolinen kokonaisuus, se on samalla hallittu ja tyylikäs - juuri tuosta isosta ja huolella mietitystä soundista lähtien, jopa levynkansiin saakka; tämä on itse asiassa paitsi hyvää musiikkia myös kannanotto albumin - ja jopa LP:n -puolesta. Tätä kirjoittaessa mieleen tulee 60-lukua kuvaava mustavalkoinen taidefilmi, jonka soundtrack tämä voisi olla - pääosassa viileä diiva, joka katselee elämänmenoa lavalta massojen ihaillessa, mutta joka juo yömyssynsä yksin hotellihuoneessa, katsellen sateisia katuja ikkunastaan...

180. Patti Smith: Twelve (2007): Joutsen lainahöyhenissä

Vaikka pidänkin itseäni kevyen musiikin suurkuluttajana, löytyy paljon hyvinkin tunnettuja rockartisteja jotka ovat jääneet kohdallani katveeseen tai jotka olen löytänyt vasta kauan sen jälkeen kuin olisin sen voinut tehdä. Niinpä Patti Smithkin sai vuosikausia olla rauhassa, vaikka "Because The Night" tietysti oli tuttu, kunnes joitakin vuosia sitten tein itselleni sellaista kokoelmalevysarjaa, jolle kelpuutin vain covereita, ja silloin tämäkin levy tarttui haaviin.

Coverlevyjä on monenlaisia, mutta parhaita ovat mielestäni ne, joilla esittäjä onnistuu tekemään muiden biiseistä itsensä näköisiä - mutta siten, että niistä sentään tunnistaa alkuperäiset, ja tämä on juuri sellainen levy. Se on hyvin soitettu, oikeilla soittimilla, kekseliäästi ja ilmavasti, ja Pattin ääni on luonnonvara sinänsä - jylhä mutta herkkä, elämän koulima olematta kulunut (ja nyt kliseevaroitin vilkkuu jo uhkaavasti...). Kappalevalinnat ovat monipuolisia, ja versiot siis useimmiten onnistuneita.

Mukana on klassikkoja kuten Dylania (mukavasti kulkeva "Changing Of The Guards"), Stonesia (jostakin syystä toimiva "Gimme Shelter" - minusta aika kulunut kappale mutta tässä yhteydessä ihan hyvä) ja Paul Simonia, ja myös uudempia kappaleita - "Smells Like Teen Spirit" on folkahtavana loistava ja "Everybody Wants To Rule The World" aivan kuin uusi biisi. Genrerajat eivät myöskään haittaa; Stevie Wonderin "Pastime Paradise" on hyvä myös ns. rockina. Hauskaa on myös, että kokonaisuus kuulostaa hallitulta vaikka alkuperäisesitykset ovat aika kirjavaa joukkoa.

Sittemmin olen kuullut pari esimerkkiä Pattin omasta tuotannosta, uudemmasta päästä, eivätkä nekään ole ollenkaan huonoja - mutta jostakin syystä minuun ainakin toistaiseksi on iskenyt paremmin tämä yhdistelmä hänen ääntään ja bändiään ja popmusiikin aarteistosta poimittuja iskusävelmiä.

98. Beautiful South: Golddiggas, Headnodders & Pholk Songs (2004): Rokista viis, tämä on taidetta!

Jos tuo Def Leppardin coverlevy oli hyvä siksi, että sen versiot vanhoista hiteistä olivat ilolla, räimeellä ja energialla toteutettuja, niin tämä puhtoisen brittipopin suurten toisinajattelijoiden lätty on nerokas koska sen versioinnit hyvinkin erityyppistä alkuperää olevista biiseistä ovat ensinnäkin toimiva kokonaisuus hyvää, ihan BS:ltä kuulostavaa popmusiikkia, ja sitä paitsi aika nerokkaita versiointeja yksitellen.

Levyn avausraita on tyrmäys; itse en ole erityisesti välittänyt ”alkuperäisestä” eli Grease-musikaalin soundtrackin versiosta, mutta jousivetoisesksi balladiksi sovitettu ”You´re The One That I Want” on yksi uuden vuosituhannen pophelmistä. Se on kirvoittanut aika kriittisiä arvioita joiltain ihmisiltä, joille olen sitä soittanut, mutta minusta se on vain niin hyvä. Toinen, vastaavanlainen täystyrmäys on BÖC:n ”(Don´t Fear) The Reaper”, jonka toteutus nyökkää Kuuban suuntaan, ja hunajainen laulutulkinta alleviivaa tekstin synkkyyttä.

Levyltä löytyy myös esityksiä, jotka liippaavat lähempää originaalia, kuten Rufus Wainwrightin mestarillinen ”Rebel Prince”, tai brittibändi Lushin italopoppiin viettävä ”Ciao” jotka myös toimivat hyvin Beautiful Southin tulkintoina – ja ilmeisesti myös yksi coveriksi naamioitu alkuperäisesitys. Vielä pitää mainita hienostuneen energinen luenta Ramonesin ”Blitzkrieg Bop”ista, joka onnistuu yhdistämään jonkinlaisen Monkeesmaisen puhtoisuuden alkuperäisen energisyyteen – ei, kyllä tämä levy pitää kokea itse

Ei vähiten siksi, että bändi – vahingossa tai luultavasti tahallaan – onnistuu tartuttamaan omissa biiseissään viljelemänsä monitasoisuuden ja ironian, vakavien ja epämiellyttävien asioiden esittämisen sokerikuorrutettuna myös valitsemiinsa covereihin niin, että kuulija äkkiä huomaa hyräilevänsä vaikka mitä epäilyttävyyksiä. Tämä ei ehkä ole rokkia, vaikka se kyllä svengaa – ei, tämä on taidetta!

97. Def Leppard: Yeah! (2006): Taiteesta viis, nyt rokataan!

Coverlevyjä pidetään ainakin kriitikkopiireissä kai jonkinlaisena hätäratkaisuna sellaisille artisteille, joiden taiteellinen luovuus on sipissä tai levymyynti muuten nuupahtanut, mutta minusta ne ovat yleensä aika hauskoja – ja jotkut, esim. tämä, jopa loistavia. Homman nimi on selvä: Hevibändi, jonka jäsenet olivat 70-luvulla teini-ikäisiä, soittaa läpi omien nuoruusvuosiensa suosikkibiisejä ilolla ja räimeellä. Itse en ole Leppardia juurikaan kuunnellut, mutta jätkillä on ainakin aika hyvä musiikkimaku, joskin ehkä ajallisesti hieman rajoittunut koska valtaosa esityksistä on juuri 70-luvun alkupuoliskolta.

Kaikki esitykset eivät ole minulle tuttuja, saati sitten rakkaita, alkuperäisversioina, mutta levyn kaksi kohokohtaa ovat juuri niitä lauluja, joita rakastan originaaleina; Kinksin ”Waterloo Sunset” päivitetään täyteläiseksi rockballadiksi, jossa Ray Daviesin nostalginen tunnelmapala saa hyvinkin leppardmaisen powerkuorrutuksen, ilman että se tuntuisi tyhmältä tai ulkolukuiselta. Toisaalta Thin Lizzyn ”Don´t Believe A Word” on miltei hiilikopio alkuperäisesityksestä, ja toimii ehkä juuri siksi kuin tauti. Kokonaista levyllistä yksi yhteen tehtyjä versioita ei ehkä viitsisi kuunnella, mutta kahden ja puolen minuutin annoksina se käy kuin tanssi.

Nämä ovat ehkä hieman huonoja esimerkkejä levyn linjasta sikäli, että pääosa kappaleista on juuri 70-luvun alkupuolen glamrockia, kun taas nämä kaksi eivät sitä ole, mutta toisaalta levy kokonaisuutena toimii, koska Def Leppard tekee biiseistä itsensä kuuloisia – eikä 2000-luvun DL välttämättä ole ollenkaan huono jatke glamnimille kuten Faces, T-Rex tai Roxy Music – kuunnelkaapa ”Street Life” tai ”20th Century Boy” ja sitten joku Leppardin oma biisi vaikkapa kaksi vuotta tämän jälkeen julkaistulta ”Sparkle Lounge”-levyltä.

Ja ennen kaikkea tämä levy rokkaa. Tuoreesti, päällekäyvästi, äänekkäästi – ehkä enemmän neli- kuin kaksikymppisille suunnattuna, mutta ainakin allekirjoittaneeseen upoten.

67. Seal: Soul (2008): Klassikoita kunnioittaen vaan ei kopioiden

Jossakin vaiheessa musiikkidiggarin uraani olisin ehkä empinyt hehkuttaa tämän levyn hyvyyttä, vaikka luultavasti olisinkin pitänyt siitä. Ensinnäkin Seal on sen tyypin artisti, jota nuorempana ja ehdottomampana olisin vierastanut. Toiseksikin, tämäntyyppinen coverlevy on usein tapa yrittää pelastaa luisuun lähtenyt ura – tai esim. käyntikortti AOR-markkinoille. Ja kolmanneksi, kappalevalikoima edustaa aika kulunutta otosta soulin klassikoista – vähän omaleimaisempi valikoima olisi ehkä ollut diggarin mieleen.

Todettuani tämän, minun on myönnettävä että tämä on hemmetin hyvä levy, ajatonta kamaa joka tulee kuulostamaan hyvältä vielä kauan. Ensinnäkin Sealin ääni on loistava – juuri tämäntyyppinen musiikki sujuu häneltä kuin luonnostaan. Toiseksikin, juuri hänen tapauksessaan, kun oma tuotanto joitakin poikkeuksia lukuunottamatta on ollut soundia enemmän kuin sävellyksiä, tällainen otos mustan musiikin klassikoita on oikein hyvä valinta. Ja soulmusiikkihan on aina ollut tulkintaa – harvassa ovat ne artistit, jotka ovat esittäneet ainoastaan omaa kamaa, ja monista hiteistä jokainen sukupolvi saa uudet versionsa.

Ja vaikka jotkut lauluista onkin jo tulkittu henkihieveriin, useimmat näistä versioista ovat oikein hyviä, nimenomaan koska ne päivittävät klassisen soundin tähän päivään, ilman ylimääräristä kikkailua esim. tempoilla tai rakenteilla, ja ennen kaikkea koska paitsi ääni myös tulkinnat ovat niin hyviä.

Mitä kappaleista voi sanoa? Avaus, Sam Cooken ”A Change Is Gonna Come” nostaa tässäkin versiossa ihokarvat pystyyn, ja kun perään heitetään ”I Can´t Stand The Rain” ja ”It´s A Man´s Man´s Man´s World”, allekirjoittanut on ihan banaaneina. Itse asiassa en voi sanoa tästä kokoelmasta muuta, kuin että ”Stand By Me” ei alkuperäisenäkään jostakin syystä koskaan ole oikein uponnut, eikä tämäkään versio muuta asiaa. Minun henkilökohtainen suosikkini on ”Here I Am (Come And Take Me)”, jonka alkuperäisversiota en ollut kuunnellut puhki.

Ja vielä – tämäkin levy kestää soittoa milkein missä tilanteessa tahansa. Juhlissa, autossa, työn taustalla, nukkumaan mennessä... tai vaikkapa silloin, kun joskus voi heittäytyä sohvalle hiljaisessa talossa, sammuttaa kaikki valot, häivyttää muut äänet ja antaa musiikin soida.

47. Manfred Mann´s Earth Band: Soft Vengeance (1996): Pitkän linjan coverbändi

Voiko muusikolta, joka on ollut remmissä pian neljäkymmentä vuotta, mutta jonka kulta-ajasta on kulunut jo lähes kaksikymmentä, joka yleensä esittää muiden materiaalia enemmän kuin omaansa, odottaa mestariteosta joka ei varmaankaan sisällä mitään uutta vaan päinvastoin on tehty juuri samalla reseptillä kuin aikaisemmat teokset?

Voi, jos minulta kysytään, ja käytetään esimerkkinä Manfred Mannia - tosin tästä tähtihetkestäkin on jo kulunut toistakymmentä vuotta. Poimin tämän levyn huostaani erään suosikkilevykauppani, Pietarsaaren Fazer Musicin, tarjouslaarista joitakin vuosia sen ilmestymisen jälkeen, lähinnä artistin nimen ja hauskan kansikuvan (saksilla katkotaan solmiota) perusteella, ja se toimikin yllättäen kuin väärä raha.

Levy sisältää siis lähinnä covereita, suurin sovituksin jotka painottuvat herra Mannin syntikka- ja sormiotaituruuteen ja monivuotisen sidekickin Chris Thompson ilmeikkääseen ääneen. Laulut on valittu ovelasti (Ann Peeblesin klassikko ”99 Lbs”, Robert Crayn ”The Price I Pay”, Del Amitrin ”Nothing Ever Happens”, Jagger & Richardsin “Play With Fire” ja tietenkin yksi Dylan, “Shelter From The Storm”), ne soivat kaikki komeasti, eivätkä kuulu alkuperäisesittäjiensä tunnetuimpiin vetoihin, ehkä Peeblesiä lukuunottamatta.

Kaikkein paras hetki on ehkä Momusin ”The Complete History Of Sexual Jealousy”, jossa yhdistyvät komea, laulun läpi kantava teema, kaihoisa sävel ja tarina, josta ei allekirjoittaneen englannintaidoilla saa lopullista selvää, mutta joka ilmeisesti kertoo mustasukkaisuudesta ja tulevasta tuhosta. Tiedä häntä.

Tämä on kuitenkin ennen kaikkea kokonaisuus, jonka voi huoletta laittaa soimaan niin päivllä kuin yölläkin, ja antautua lipumaan sen sävelten kannattamana Arkadian niityille... tai ainakin kotisohvalle miettimään popmusiikin syvintä olemusta.