Tämä bändi ei välttämättä sovi dinosaurusosastoon, jos katsoo esim. jäsenten syntymäaikoja - Pate on yli viidenkymmenen, ja niin taitaa olla Melartinkin, mutta muut jäsenet ovat nuorempia - mutta jos kriteerit ovat esim. "ollut täällä aina, ja kuulostanut aina samalta", niin tilanne on ehkä toinen. Tosin Popedankin sointi on kehittynyt, ja aina välillä mukana on uusia vaikutteita, mutta yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen se on silti oma, jäljittelemätön itsensä. Kuulin juuri eilen bändin uusimman levyn, viime vuonna ilmestyneen "Täydellisiä miehiä" ensimmäistä kertaa, ja se oli lähes täyttä asiaa, mutta vielä asiallisempi (ja aika samankuuloinen) on kaksikymmentä vuotta sitten julkaistu "Kans´an Popeda".
Jonka nimikin jo kertoo aika paljon bändistä; sanaleikkejä ja populismia... Instituutioon nimeltä Popeda kuuluu lähtemättömästi muutamia asioita. Soitto on tarvittaessa jykevää jyrää - suurin piirtein linjalla Rolling Stones-Lynyrd Skynyrd-kasarihevi - mutta tarvittaessa vaikka ihan kuplettia. Sävellysmateriaalista löytyy useitakin pikku helmiä, mutta myös aika paljon aika yhdentekevää kamaa. Sanoituksissa löytyy machoilua ja innuendoa, kieltä poskessa ja korvassa - mutta myös hempeilyä, arjen ylistystä ja jopa filosofiaa. Ja kaiken kruunaa Suomirockin ylikukon, Tohtori Mustajärven laulu, joka useinkin voimassa voittaa sen minkä säveltarkkuudessa ehkä häviää.
Juuri tällä levyllä ensihuomion varastavat sävelmät. "Lilli Kupponen", "Kuuma kokardi", "Himo Mäkinen", "Kauheeta ja kamalaa"... monet muutkin biisit kulkevat kuin tauti, eikä ylimääräistä venyttämistä yli kolmen minuutin juurikaan harrasteta. Paten tulkinta elää, jos niin sanotaan, ja parhaimmillaan tarinat ovat hykerryttäviä ("Nysse tulee"), joskin on myönnettävä että ne pahimmillaan lähinnä nolostuttavat. Mutta toisaalta, tämähän on rock´n´rollia, eikä sitä pidä ottaa liian vakavasti; tietyllä tapaa tämä maalaa kuvaa jonkinlaisesta lähiöiden rokkielämästä, jota kukaan ei kuitenkaan oikeasti pysty, jaksa tai halua elää pitempään - mistä esimerkkinä taitavat olla myös herra Mustajärven alkoholiongelmat.
Kun vauhtia vähän lasketaan, on "Enkeliblues" yksi Popedan kaikkien aikojen slovareista. Ja vielä yksi asia, mikä minusta nostaa tämän levyn Popedan tuotannon kärkipäähän, sen lisäksi että nuo nopeammat kappaleet ovat kohtuullisen laadukkaita kaikki, on se, että ns. huumoripläjäyksiä ei ole mukana - siis esityksiä, joissa sekä teksti että tausta vedetään huumorin puolella. Tämä on siis ryhdikäs albumi, joka menee yli laidan suoraselkäisesti silloin kun menee. Rupisia riimejä ja jykevää jyrää.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti