Maailman paras levy 1998

Olen varmaan kehunut täällä kirjastolaitostamme jo aikaisemminkin, mutta näinä synkkinä aikoina on kyllä syytä pitää hyvien julkisten palvelujen lippua korkealla, joten antaa mennä: 1990-luvulla Turussa sekä 2000-luvulla Vaasan ja Tampereen alueilla asuessani ovat paikalliset kirjastot toimineet ehkä tärkeimpänä musiikillisena innoituskanavanani. Suuremmissa kaupungeissa on ehkä paremmat rahkeet, mutta haluan erityisesti nostaa esille myös Mustasaaren ja Ylöjärven kirjastot valikoimien, palvelun ja asenteen vuoksi.

En esimerkiksi nyt muista, mistä kirjastosta vuonna 1998 kannoin kotiin Radio Kings-nimisen amerikkalaisen bluesbändin albumin "Money Road" - mutta olen aika varma siitä, etten olisi sitä muualta hoksannut. Nyttemmin se löytyy hyllystäni ihan ostettuna versiona, samoin kuin aika moni muu enemmän tai vähemmän tuntematon blues-, soul- tai folklevy joka ensin tuli lainattua kokeeksi.

Albumi on ihan hyvä kokonaisuutenakin, mutta yli muiden esitysten nousee hidas blueshymni "My Day Of Reckoning (Has Finally Come)", joka on täydellinen yhdistelmä hyvää sävelmää, taidokasta soittoa ja laulaja Brian Templetonin intensiivistä tulkintaa - mutta ei ylitulkintaa, vaan nimenomaan sitä pidäteltyä voimaa joka oikein käsiteltynä voi johtaa suuriin musiikillisiin elämyksiin.

Vuonna 1998 ilmestyi kaikenlaista hyvää musiikkia, mutta kaikkein paras albumi oli oikeastaan kokoelma, jonka kappaleista suurin osa äänitettiin jo 70-luvulla. Van Morrisonin julkaisemattomat nauhat olivat kyllä jo kierrelleet kaikenlaisilla bootlegeillä, joten "The Philosopher´s Stone" oli kaiketi jonkinlainen vastaveto musiikkibisnekseen muutenkin tympääntyneeltä bardiltamme.

Suuri osa levyn sisällöstä oli vuosilta 1974-76, jolloin Van "Veedon Fleece"-ja "A Period Of Transition"-albumien välissä hyllytti ainakin kaksi levytyshanketta aika lailla loppumetreillä, eikä asiaa voi kuin ihmetellä jälkikäteen; vaikka hänen 70-luvun levytyksensä järjestään ovat laadukkaita, tämän kokoelman kappaleista saisi helposti kokoon kokonaisuuden joka on mitä tahansa yksittäistä ilmestynyttä albumia parempi - joskin minuin on myönnettävä, etten tarkkaan tiedä kuinka kattava tämä julkaisu on. Ilmeisesti tämä ainakin kokoaa sellaiset kappaleet, joita hän ei ole julkaissut muussa muodossa - mutta mukana on myös aikaisia tai vaihtoehtoisia versioita myöhemmin eri levyille päässeistä kappaleista.

Jos rytmimusiikista puhutaan, Van Morrison ei ole koskaan tehnyt mitään niin tyrmäävää kuin "Naked In The Jungle", "John Henry" tai "Western Plain" tällä kokoelmalla - jos taas mennään hänen "tavanomaisempaan tajunnanvirtaansa", esim "Contemplation Rose" ja "Madame Joy" ovat ihan huippuluokkaa. Mielenkiintoisia ovat myös nuo varhaisemmat versiot myöhemmin julkaistuista biiseistä, esimerkkeinä vaikkapa "Wonderful Remark" ja "Real Real Gone". Pari yhdentekevääkin juttua löytyy - lähinnä 80-luvulta - mutta yli kahden tunnin tuplalla se ei ole ihme eikä mikään.

Kaiken lisäksi levyn kannessa muistaakseni annetaan ymmärtää sen olevan "The Unreleased Tapes, volume 1" - nyt, 17 vuotta myöhemmin, odotan vieläkin mielenkiinnolla mahdollisia jatko-osia...

Maailman paras levy, osa 12: Radio Kings: Money Road (1998)

Yksi kevyen musiikin hienoista puolista näin friikin näkokulmasta on se, että aina kun luulee jo tietävänsä kaikki jokseenkin merkittävät nimet, niin jostakin tarttuu plakkariin joku uusi ihmeteltävä. Nykyisin, kun on tämä netti, ihmettelynsä voi tehdää ihan kotisohvassakin, mutta ennen vanhaan paras tapa löytää jotakin uutta (elleivät niput riittäneet ostamiseen) oli lampsia musiikkikirjastoon ja katsoa, mitä sieltä löytyisi.

Ja yksi sellainen löytö on Radio Kings, jenkkiläinen valkoinen bluesbändi joka ilmeisesti on tehnyt tämän lätyn lisäksi toisenkin, mutta ei tietääkseni koskaan saavuttanut sen kummempaa suosiota maailmalla. Se ei ainakaan johdu siitä, etteikö tuote olisi tarpeeksi hyvä; tälläkin levyllä on kaikki tärkeimmät minun suosikkeihini pääsemiseen tarvittavat ainekset – hyvä laulaja, käsittääkseni ihan siedettävät soittajat, hyvä ja vaihteleva materiaali (joka ei bluesista puhuttaessa ole mikään itsestäänselvyys) ja sopivan elävä äänimaailma.

Etenkin kolme kappaleista ovat sellaisia, jotka jäävät soimaan kauemminkin; hidas blues ”My Day Of Reckoning (Has Finally Come)”, jonka lauluosuus antaa sisällön käsitteelle painokas, samalla kun sointu- ja sävelkulut eivät ole niitä kaikkein kuluneimpia, aloitus ”I Can´t Win”, joka myös on mm. Kim Wilsonilta lievästi kuulostavan laulaja/harpisti Brian Templetonin voimannäyte, tällä kertaa midtempomaisena, sekä ”The Shelf”, toinen hitaampi teos joka on ehkä tavanomaisemman kuuloinen, mutta jonka ”hyllylle joutumista” kuvaava sanoitus mielestäni kuuluu genren parhaiten muotoiltuihin.

Ylipäätänsä tämä levy välttää tyylilajinsa karikot, yhtyeen sointi on miellyttävän jäntevä, sooloilu pysyy aisoissa (sekin on tärkeä pointti)... toimii sekä alamaissa että riemun vallassa. En ole koskaan tainnut tehdä sille Soundista nuorena miehenä äkkäämääni ”pölytestiä” (jos levy toimii juovuksissa kuunnellessa, se on hyvä) – mutta veikkaan, että se kuuluisi aivan huippuihin jos kokeilisin.

Jälkihuomautus: Tämän tekstin myötä Maailman paras levy on nyt sitten "reaaliaikainen" - levystä 13 eteenpäin kaikki tekstit ovat jo alunperinkin julkaistu nimenomaan tässä blogissa. Tahti on ehkä hieman hidastunut, koska albumeistakin on jo kuorittu ainakin pakolliset tapaukset päältä, mutta tarkooiotus on silti jatkaa aina silloin kun löytyy kehuttavaa. Eikä sekään ole ongelma - hyvää musiikkiahan on maailma pullollaan...