313. Rainbow: Straight Between The Eyes (1982): Popmetallin perusteos

Rainbow on mielenkiintoinen bändi. Se oli tietenkin ensinnäkin Ritchie Blackmoren juttu - kaikki muut jäsenet vaihtuivat suurin piirtein parin albumin välein - ja toiseksi, koska laulajat, jotka myös aika pitkälle olivat sanoittajia, olivat aika erityyppisiä, Rainbown tyylikin muuttui. Lisäksi se oli osa Deep Purple-perhettä - varsinkin siinä vaiheessa, kun bassossa oli "the Purple-basisti" Roger Glover. Siinä mielessä jopa DP:n "Slaves And Masters"-albumia voidaan pitää Rainbowlevynä, koska laulusolistina toimi entinen Rainbowlaulaja Joe Lynn Turner.

Minun ensimmäinen Rainbowkokemukseni oli "Difficult To Cure". Se oli ihan OK levy, ja minä tykästyin myös JLT:n ääneen. Sen jälkeen ehdin hankkia "Rising"- ja "Long Live Rock`n`Roll"-albumit, jotka olivat kovaa kamaa, ei vähiten Ronnie James Dion panoksen vuoksi - mutta joku "Stargazer" oli aika erilainen juttu kuin "I Surrender". Ehdin myös tutustua "Down To Earth"-albumiin ja Grahan Bonnetin tulkintoihin, ja vaikuttua niistäkin, ennenkuin keväällä 1982 sain innosta vapiseviin käsiini uutuuttaan kiiltelevän levykäisen epämiellyttävine kansineen.

Ja sehän toimi. Laukkaavasta aloituksesta "Death Alley Driver" majesteetillisesti vyöryvään lopetushymniin "Eyes Of Fire" soitto kulkee - tämä on ehkä astetta aggressiivisemmin soiva levy kuin edellinen. Joe Lynn Turner on elämänsä kunnossa, ja varsinkin hieman surumielisempi sisältö soi hyvin - esimerkkinä "MISS Mistreated". Nopeammat esitykset kuten "Power" tai "Bring On The Night" ovat hyvää popheviä, ja nuorempana hieman lällynä pitämäni hitti "Stone Cold" maistuu varttuneemmalle kuulijalle oikein hyvin. Ja vaikka huomaan suhtautuvani Ritchie Blackmoren sooloihin hieman vaihtelevasti, hänen sävellyskynäänsä en osaa moittia; riffien ympäille on rakennettu hienoja melodioita.

Teinipoikaan tämä levy meni aikanaan kuin häkä - viisikymppisenä saatan olla sitä mieltä, että varsinkin rumpusoundiin oli hiipinyt jonkinlaista ajalle tyypillistä läiskettä, joka kertoo levyn tekoajankohdasta enemmän kuin musiikin muut osat, ja silloinen suosikkibiisini "Tearin´ Out My Heart" tuntuu nykyisin aika kornilta - mutta toisaalta senaikainen saavuttamaton ihastukseni kohde ja oma toivoton rakastumiseni on jo muuttunut nostalgiseksi muistoksi.

Mutta hyvän musiikin merkki on tietysti sekin, että se kantaa nostalgisen arvon yli - kun pyöritän tätä levyä nyt, se kuulostaa hyvältä heviltä, ehkäpä jonkinlaiselta popmetallin prototyypiltä. Jos oikein muistan, vielä 1982 raskasta rockia ei määritelty niin, että se oli "xxx yyy metalia", vaan atikettejä oli vähemmän. Oli miten oli, tämä toimii vieläkin. 

Maailman paras levy 1982

Vuonna 1981 hurahdin heviin, kuultuani ensin Deep Purplea ja sen jälkeen bändin "johdannaisia", jotka olivat voimissaan - joskin ehkä jo saavuttaneet ja ohittaneet lakipisteensä - vuonna 1982. Minä olin kuitenkin innoissani sekä Whitesnaken että Rainbown julkaisuista sinä vuonna, ja olen sitä vieläkin.

Whitesnake kolahti minulle ensin, ehkä koska David Coverdalen laulu oli nimenomaan 80-luvun taitteessa voimissaan, ja bändin maanläheinen soundi kuulosti hyvältä - joskin soittotaitoinen kaverini kommentoi kitaroiden olevan pelkkää säröä. Minua ilahduttivat enemmän bändin entiset Purple-jäsenet - Ian Paice saattaa olla maailman paras rumpali, ja Jon Lord taas rock-urkujen kuningas, joskaan hän ei tässä bändissä ollut lainkaan yhtä suuressa roolissa kuin Purplessa.

Saints & Sinners-albumilta löytyvä Crying In The Rain on ehkä paras yksittäinen Whitesnake-levytys. Se on bluespohjainen hymni - ei varsinainen balladi, mutta hevikontekstissa silti ns. hidas biisi, jonka soundi ja sävellys ovat korviahiveleviä, ja sanoitus silkkaa bluesia. Bändi osoittaa hallitsevansa myös dynamiikan, ja Coverdale on elämänsä iskussa.

Coverdale ja eri Whitesnakeversiot nolasivat sittemmin itsensä musikaalisesti päästäkseen jenkkimarkkinoille - vaikka laulajan keuhkot riittävät vaikka mihin, bändin 80-luvun loppupuolen puudelisoundi on minulle aivan liikaa, ja esim. tämän suosikkibiisini uusintaotos vuodelta 87 aika kehno tekele. Vasta vuosituhannen vaihteessa tuli taas kuuntelun kestävää kamaa - mutta se on toinen juttu.

Rainbow on hieman moniulotteisempi juttu - ensikosketukseni bändiin oli popahtava "Difficult To Cure", sitten hyllyyn sattui "Rising" joka on kunnon hevipläjäys - ja laulajina Joe Lynn Turner ja Ronnie James Dio olivat aika erilaisia. Myös Graham Bonnetin laulama "Down To Earth" on oikein hyvä levy. Ehkä suurin suosikkini on sittenkin JLT:n fronttaama "Straight Between The Eyes", jolla bändin pop- ja rockpuolet kohtaavat mukavasti puolivälissä. Soundi on mehevä, mutta sävellyksissä löytyy - ja runttaaminen ja leijaileminen mahtuvat molemmat palettiin.

Avausbiisi "Death Alley Driver" on kuin nyökkäys Purplelle ja "Machine Headin" loistokkuudelle, "Stone Cold" on levyn radiohitti, "MISS Mistreated" taas popheviperusvetojen parhaimmistoa ja "Eyes Of Fire" sellainen kunnon hymni, joita bändi harrasti enemmänkin Dion aikakaudella. Vaikka väliin mahtuu pari tavanomaisempaa vetoa, kokonaisuus on linjakas ja kattaus monipuolinen. Ja pakko on myöntää, että vaikka Ritchie Blackmoren soolot välillä menevät hooked on classics-osastolle, sävellykset ja riffit tulevat kuin luonnostaan. Ja koska bassoa soittaa Roger Glover, kattavat tämän postauksen kaksi komboa koko "klassisen Purplen" soittajaosaston.

Jo kaksi vuotta myöhemmin Rainbow pantiin sitten hyllylle, koska Deep Purple kasattiin uudelleen - ja loppu onkin historiaa; alkuperäinen kokoonpano ei tosin enää ole kasassa - ja Jon Lord jopa kuollut - mutta uudistuneen yhtyeen toistaiseksi viimeisin levy "Now What?!" kuuluu pitkän uran parhaimpiin.