313. Rainbow: Straight Between The Eyes (1982): Popmetallin perusteos

Rainbow on mielenkiintoinen bändi. Se oli tietenkin ensinnäkin Ritchie Blackmoren juttu - kaikki muut jäsenet vaihtuivat suurin piirtein parin albumin välein - ja toiseksi, koska laulajat, jotka myös aika pitkälle olivat sanoittajia, olivat aika erityyppisiä, Rainbown tyylikin muuttui. Lisäksi se oli osa Deep Purple-perhettä - varsinkin siinä vaiheessa, kun bassossa oli "the Purple-basisti" Roger Glover. Siinä mielessä jopa DP:n "Slaves And Masters"-albumia voidaan pitää Rainbowlevynä, koska laulusolistina toimi entinen Rainbowlaulaja Joe Lynn Turner.

Minun ensimmäinen Rainbowkokemukseni oli "Difficult To Cure". Se oli ihan OK levy, ja minä tykästyin myös JLT:n ääneen. Sen jälkeen ehdin hankkia "Rising"- ja "Long Live Rock`n`Roll"-albumit, jotka olivat kovaa kamaa, ei vähiten Ronnie James Dion panoksen vuoksi - mutta joku "Stargazer" oli aika erilainen juttu kuin "I Surrender". Ehdin myös tutustua "Down To Earth"-albumiin ja Grahan Bonnetin tulkintoihin, ja vaikuttua niistäkin, ennenkuin keväällä 1982 sain innosta vapiseviin käsiini uutuuttaan kiiltelevän levykäisen epämiellyttävine kansineen.

Ja sehän toimi. Laukkaavasta aloituksesta "Death Alley Driver" majesteetillisesti vyöryvään lopetushymniin "Eyes Of Fire" soitto kulkee - tämä on ehkä astetta aggressiivisemmin soiva levy kuin edellinen. Joe Lynn Turner on elämänsä kunnossa, ja varsinkin hieman surumielisempi sisältö soi hyvin - esimerkkinä "MISS Mistreated". Nopeammat esitykset kuten "Power" tai "Bring On The Night" ovat hyvää popheviä, ja nuorempana hieman lällynä pitämäni hitti "Stone Cold" maistuu varttuneemmalle kuulijalle oikein hyvin. Ja vaikka huomaan suhtautuvani Ritchie Blackmoren sooloihin hieman vaihtelevasti, hänen sävellyskynäänsä en osaa moittia; riffien ympäille on rakennettu hienoja melodioita.

Teinipoikaan tämä levy meni aikanaan kuin häkä - viisikymppisenä saatan olla sitä mieltä, että varsinkin rumpusoundiin oli hiipinyt jonkinlaista ajalle tyypillistä läiskettä, joka kertoo levyn tekoajankohdasta enemmän kuin musiikin muut osat, ja silloinen suosikkibiisini "Tearin´ Out My Heart" tuntuu nykyisin aika kornilta - mutta toisaalta senaikainen saavuttamaton ihastukseni kohde ja oma toivoton rakastumiseni on jo muuttunut nostalgiseksi muistoksi.

Mutta hyvän musiikin merkki on tietysti sekin, että se kantaa nostalgisen arvon yli - kun pyöritän tätä levyä nyt, se kuulostaa hyvältä heviltä, ehkäpä jonkinlaiselta popmetallin prototyypiltä. Jos oikein muistan, vielä 1982 raskasta rockia ei määritelty niin, että se oli "xxx yyy metalia", vaan atikettejä oli vähemmän. Oli miten oli, tämä toimii vieläkin. 

220. Rainbow: Long Live Rock´n´Roll (1978): Kahden menninkäisen viimeinen valssi

Aika usein, kun olen saanut aikaan sepustuksen jostain vanhasta suosikkilevystäni tänne, on se johtanut ko. artistin ja tuotantonsa lisäkuunteluun - ja nyt, kun pari viikkoa sitten kehuin "Rising"-albumia, piti sitä tietysti kuunnella, ja päälle vielä tätäkin. Lopputuloksena on, että minun on pakko kehua tämäkin, koska tämä ajoittain tuntuu yhtä hyvältä ellei vielä paremmalta kuin "Rising". Makuhan on muuttuvaista, mutta kun pohdin asiaa lähemmin näiden kahden loistavan levyn suuruus kokonaisuutena on se, että niiden erinomaisuuksissa on eroja.

Itse asiassa hoksasin vasta nyt, että tällä levyllä jo kuuluu se muutosprosessi, joka johti myöhempiin "poplevyihin" (ja ennen sitä käsittääkseni Dion lähtöön bändistä); tämän levyn laulut ovat enimmäkseen lyhyempiä ja tiiviimpiä, jättäen vähemmän tilaa suurille loppuhuipennuksille ja pitkille ad lib until fade-jaksoille. Niissä on myös enemmän vaihtelua; nimibiisi on selvä yleisönhuudatushitti, "Sensitive To Light" vauhtikaahaus, "The Shed (Subtle)" kuin höyryjyrä sävellettynä, "Lady Of The Lake" Blackmoren klassissävytteisten sävelkulkujen voittokulku, ja "Kill The King" yksi bändin taisteluhymniosastojen huippuja.

Toisaalta myös perinteisellä Rainbowosastolla löytyy; "Gates Of Babylon" olisi kotonaan myös "Rising"illa, ja levyn loppuhuipentuma "Rainbow Eyes" yksi koko tyylilajia määrittelevistä hevibändien balladeista - joka lopullisesti alleviivaa Ronnie James Dion tyylitajun laulajana. Ja soundi on yhtyeellä hallussa - tiivis, jämäkkä, raskas mutta ilmava (tarvitaan varmaan ainakin pullollinen hyvää punkkua ennenkuin pystyn selittämään, mitä tuolla oikein tarkoitan - mutta sen kuulee). Kun siihen lisää hyvät sovitukset ja kohtuullisen kurinalainen sooloilu, on paketti siltä osin kasassa. Laulu ja kitarointi toimivat - ja Cozy Powell taas on heavymaailman toiseksi paras rumpali.

On makuasia, kumpi näistä kahden menninkäisen mestarinnäytteestä on parempi, mutta molemmat ovat loistavia. Ja jälkikäteen ajatellen oli hyvä myös, että kokoonpano hajosi - seuraava lätty ei varmaankaan olisi voinut olla yhtä loistava, kun taas "Down To Earth" oli jotain ihan muuta - ja loistava.

217. Rainbow: Rising (1976): Menninkäinen ja toinen menninkäinen

Yksi raskaan rokin totuuksista läpi vuosien lienee ollut se, etteivät kitaravelho ja laulajatähti oikein tahdo mahtua samaan bändiin, ainakaan pitemmän päälle. Niinpä kaikin puolin mukavana miehenä tunnettu Ritchie Blackmore jätti Deep Purplen (tosin vasta pari vuotta sen jälkeen kun oli järkännyt kenkää Ian Gillanille ja Roger Gloverille), ja päätti aloittaa alusta oman bändin kanssa. Mikin taakse löytyi muuan Ronnie James Dio, ja seuraavat kolme neljä vuotta ovatkin sitten uusi uljas luku raskaan rockin historiaa.

Yhteistyön komein hedelmä on tämä "Rising", 33 minuuttia ja kuusi biisiä silkkaa metallia. On vaikeaa nostaa esiin yksittäistä biisiä, ja samaten jonkun esityksen jättäminen jonon hännille on hankalaa. Aloitus "Tarot Woman" on komea, "Run With The Wolf" räväkkä veto, "Starstruck" nostaa vielä tempoakin vähän, sävellystä mitenkään unohtamatta... B-puolen aloitus "Stargazer" jousineen ja vastustamattomasti etenevine sävelkulkuineen on todellinen rockhymni, jonka Dio laulaa jos mahdollista vieläkin painokkaammin kuin muut esitykset, ja "A Light In The Black" on silkkaa räimettä ja raivoa - erityismaininta vielä rumpalimestari Cozy Powellille, jonka poljento varsinkin tässä biisissä kulkee kuin juna.

Kitaravelhomme on voimissaan - riffejä on joka lähtöön, soolot soivat sauhuten, ja sävellystyö on siis hyvin vahvaa, mutta jos joku lyö leimansa tähän levyyn se on kyllä Ronnie James Dio. Hänellä on vahva ääni, sävel pysyy, ja hänen artikulaationsa on alan parasta - melun keskeltä jokainen sana kuuluu yhtä kirkkaasti. Tämä on itse asiassa hämmentävän hyvä lätty, vaikka kokonaisuus on ehkä hieman ykstotinen koska varsinaisia herkempiä hetkiä ei mahdu mukaan. Jos vaikkapa lopetukseksi olisi laitettu bändin debyyttilevyn "Catch The Rainbow" tai trilogian kolmannen osan "Rainbow Eyes", tämä olisi ollut täydellinen heavy rock-albumi - ja vielä neljänkymmeneen minuuttiin - mutta näinkin tämä on näyte siitä, mihin alansa osaajat parhaimmillaan voivat toisiaan sparrata.