313. Rainbow: Straight Between The Eyes (1982): Popmetallin perusteos

Rainbow on mielenkiintoinen bändi. Se oli tietenkin ensinnäkin Ritchie Blackmoren juttu - kaikki muut jäsenet vaihtuivat suurin piirtein parin albumin välein - ja toiseksi, koska laulajat, jotka myös aika pitkälle olivat sanoittajia, olivat aika erityyppisiä, Rainbown tyylikin muuttui. Lisäksi se oli osa Deep Purple-perhettä - varsinkin siinä vaiheessa, kun bassossa oli "the Purple-basisti" Roger Glover. Siinä mielessä jopa DP:n "Slaves And Masters"-albumia voidaan pitää Rainbowlevynä, koska laulusolistina toimi entinen Rainbowlaulaja Joe Lynn Turner.

Minun ensimmäinen Rainbowkokemukseni oli "Difficult To Cure". Se oli ihan OK levy, ja minä tykästyin myös JLT:n ääneen. Sen jälkeen ehdin hankkia "Rising"- ja "Long Live Rock`n`Roll"-albumit, jotka olivat kovaa kamaa, ei vähiten Ronnie James Dion panoksen vuoksi - mutta joku "Stargazer" oli aika erilainen juttu kuin "I Surrender". Ehdin myös tutustua "Down To Earth"-albumiin ja Grahan Bonnetin tulkintoihin, ja vaikuttua niistäkin, ennenkuin keväällä 1982 sain innosta vapiseviin käsiini uutuuttaan kiiltelevän levykäisen epämiellyttävine kansineen.

Ja sehän toimi. Laukkaavasta aloituksesta "Death Alley Driver" majesteetillisesti vyöryvään lopetushymniin "Eyes Of Fire" soitto kulkee - tämä on ehkä astetta aggressiivisemmin soiva levy kuin edellinen. Joe Lynn Turner on elämänsä kunnossa, ja varsinkin hieman surumielisempi sisältö soi hyvin - esimerkkinä "MISS Mistreated". Nopeammat esitykset kuten "Power" tai "Bring On The Night" ovat hyvää popheviä, ja nuorempana hieman lällynä pitämäni hitti "Stone Cold" maistuu varttuneemmalle kuulijalle oikein hyvin. Ja vaikka huomaan suhtautuvani Ritchie Blackmoren sooloihin hieman vaihtelevasti, hänen sävellyskynäänsä en osaa moittia; riffien ympäille on rakennettu hienoja melodioita.

Teinipoikaan tämä levy meni aikanaan kuin häkä - viisikymppisenä saatan olla sitä mieltä, että varsinkin rumpusoundiin oli hiipinyt jonkinlaista ajalle tyypillistä läiskettä, joka kertoo levyn tekoajankohdasta enemmän kuin musiikin muut osat, ja silloinen suosikkibiisini "Tearin´ Out My Heart" tuntuu nykyisin aika kornilta - mutta toisaalta senaikainen saavuttamaton ihastukseni kohde ja oma toivoton rakastumiseni on jo muuttunut nostalgiseksi muistoksi.

Mutta hyvän musiikin merkki on tietysti sekin, että se kantaa nostalgisen arvon yli - kun pyöritän tätä levyä nyt, se kuulostaa hyvältä heviltä, ehkäpä jonkinlaiselta popmetallin prototyypiltä. Jos oikein muistan, vielä 1982 raskasta rockia ei määritelty niin, että se oli "xxx yyy metalia", vaan atikettejä oli vähemmän. Oli miten oli, tämä toimii vieläkin. 

Maailman paras levy 1982

Vuonna 1981 hurahdin heviin, kuultuani ensin Deep Purplea ja sen jälkeen bändin "johdannaisia", jotka olivat voimissaan - joskin ehkä jo saavuttaneet ja ohittaneet lakipisteensä - vuonna 1982. Minä olin kuitenkin innoissani sekä Whitesnaken että Rainbown julkaisuista sinä vuonna, ja olen sitä vieläkin.

Whitesnake kolahti minulle ensin, ehkä koska David Coverdalen laulu oli nimenomaan 80-luvun taitteessa voimissaan, ja bändin maanläheinen soundi kuulosti hyvältä - joskin soittotaitoinen kaverini kommentoi kitaroiden olevan pelkkää säröä. Minua ilahduttivat enemmän bändin entiset Purple-jäsenet - Ian Paice saattaa olla maailman paras rumpali, ja Jon Lord taas rock-urkujen kuningas, joskaan hän ei tässä bändissä ollut lainkaan yhtä suuressa roolissa kuin Purplessa.

Saints & Sinners-albumilta löytyvä Crying In The Rain on ehkä paras yksittäinen Whitesnake-levytys. Se on bluespohjainen hymni - ei varsinainen balladi, mutta hevikontekstissa silti ns. hidas biisi, jonka soundi ja sävellys ovat korviahiveleviä, ja sanoitus silkkaa bluesia. Bändi osoittaa hallitsevansa myös dynamiikan, ja Coverdale on elämänsä iskussa.

Coverdale ja eri Whitesnakeversiot nolasivat sittemmin itsensä musikaalisesti päästäkseen jenkkimarkkinoille - vaikka laulajan keuhkot riittävät vaikka mihin, bändin 80-luvun loppupuolen puudelisoundi on minulle aivan liikaa, ja esim. tämän suosikkibiisini uusintaotos vuodelta 87 aika kehno tekele. Vasta vuosituhannen vaihteessa tuli taas kuuntelun kestävää kamaa - mutta se on toinen juttu.

Rainbow on hieman moniulotteisempi juttu - ensikosketukseni bändiin oli popahtava "Difficult To Cure", sitten hyllyyn sattui "Rising" joka on kunnon hevipläjäys - ja laulajina Joe Lynn Turner ja Ronnie James Dio olivat aika erilaisia. Myös Graham Bonnetin laulama "Down To Earth" on oikein hyvä levy. Ehkä suurin suosikkini on sittenkin JLT:n fronttaama "Straight Between The Eyes", jolla bändin pop- ja rockpuolet kohtaavat mukavasti puolivälissä. Soundi on mehevä, mutta sävellyksissä löytyy - ja runttaaminen ja leijaileminen mahtuvat molemmat palettiin.

Avausbiisi "Death Alley Driver" on kuin nyökkäys Purplelle ja "Machine Headin" loistokkuudelle, "Stone Cold" on levyn radiohitti, "MISS Mistreated" taas popheviperusvetojen parhaimmistoa ja "Eyes Of Fire" sellainen kunnon hymni, joita bändi harrasti enemmänkin Dion aikakaudella. Vaikka väliin mahtuu pari tavanomaisempaa vetoa, kokonaisuus on linjakas ja kattaus monipuolinen. Ja pakko on myöntää, että vaikka Ritchie Blackmoren soolot välillä menevät hooked on classics-osastolle, sävellykset ja riffit tulevat kuin luonnostaan. Ja koska bassoa soittaa Roger Glover, kattavat tämän postauksen kaksi komboa koko "klassisen Purplen" soittajaosaston.

Jo kaksi vuotta myöhemmin Rainbow pantiin sitten hyllylle, koska Deep Purple kasattiin uudelleen - ja loppu onkin historiaa; alkuperäinen kokoonpano ei tosin enää ole kasassa - ja Jon Lord jopa kuollut - mutta uudistuneen yhtyeen toistaiseksi viimeisin levy "Now What?!" kuuluu pitkän uran parhaimpiin.

220. Rainbow: Long Live Rock´n´Roll (1978): Kahden menninkäisen viimeinen valssi

Aika usein, kun olen saanut aikaan sepustuksen jostain vanhasta suosikkilevystäni tänne, on se johtanut ko. artistin ja tuotantonsa lisäkuunteluun - ja nyt, kun pari viikkoa sitten kehuin "Rising"-albumia, piti sitä tietysti kuunnella, ja päälle vielä tätäkin. Lopputuloksena on, että minun on pakko kehua tämäkin, koska tämä ajoittain tuntuu yhtä hyvältä ellei vielä paremmalta kuin "Rising". Makuhan on muuttuvaista, mutta kun pohdin asiaa lähemmin näiden kahden loistavan levyn suuruus kokonaisuutena on se, että niiden erinomaisuuksissa on eroja.

Itse asiassa hoksasin vasta nyt, että tällä levyllä jo kuuluu se muutosprosessi, joka johti myöhempiin "poplevyihin" (ja ennen sitä käsittääkseni Dion lähtöön bändistä); tämän levyn laulut ovat enimmäkseen lyhyempiä ja tiiviimpiä, jättäen vähemmän tilaa suurille loppuhuipennuksille ja pitkille ad lib until fade-jaksoille. Niissä on myös enemmän vaihtelua; nimibiisi on selvä yleisönhuudatushitti, "Sensitive To Light" vauhtikaahaus, "The Shed (Subtle)" kuin höyryjyrä sävellettynä, "Lady Of The Lake" Blackmoren klassissävytteisten sävelkulkujen voittokulku, ja "Kill The King" yksi bändin taisteluhymniosastojen huippuja.

Toisaalta myös perinteisellä Rainbowosastolla löytyy; "Gates Of Babylon" olisi kotonaan myös "Rising"illa, ja levyn loppuhuipentuma "Rainbow Eyes" yksi koko tyylilajia määrittelevistä hevibändien balladeista - joka lopullisesti alleviivaa Ronnie James Dion tyylitajun laulajana. Ja soundi on yhtyeellä hallussa - tiivis, jämäkkä, raskas mutta ilmava (tarvitaan varmaan ainakin pullollinen hyvää punkkua ennenkuin pystyn selittämään, mitä tuolla oikein tarkoitan - mutta sen kuulee). Kun siihen lisää hyvät sovitukset ja kohtuullisen kurinalainen sooloilu, on paketti siltä osin kasassa. Laulu ja kitarointi toimivat - ja Cozy Powell taas on heavymaailman toiseksi paras rumpali.

On makuasia, kumpi näistä kahden menninkäisen mestarinnäytteestä on parempi, mutta molemmat ovat loistavia. Ja jälkikäteen ajatellen oli hyvä myös, että kokoonpano hajosi - seuraava lätty ei varmaankaan olisi voinut olla yhtä loistava, kun taas "Down To Earth" oli jotain ihan muuta - ja loistava.

217. Rainbow: Rising (1976): Menninkäinen ja toinen menninkäinen

Yksi raskaan rokin totuuksista läpi vuosien lienee ollut se, etteivät kitaravelho ja laulajatähti oikein tahdo mahtua samaan bändiin, ainakaan pitemmän päälle. Niinpä kaikin puolin mukavana miehenä tunnettu Ritchie Blackmore jätti Deep Purplen (tosin vasta pari vuotta sen jälkeen kun oli järkännyt kenkää Ian Gillanille ja Roger Gloverille), ja päätti aloittaa alusta oman bändin kanssa. Mikin taakse löytyi muuan Ronnie James Dio, ja seuraavat kolme neljä vuotta ovatkin sitten uusi uljas luku raskaan rockin historiaa.

Yhteistyön komein hedelmä on tämä "Rising", 33 minuuttia ja kuusi biisiä silkkaa metallia. On vaikeaa nostaa esiin yksittäistä biisiä, ja samaten jonkun esityksen jättäminen jonon hännille on hankalaa. Aloitus "Tarot Woman" on komea, "Run With The Wolf" räväkkä veto, "Starstruck" nostaa vielä tempoakin vähän, sävellystä mitenkään unohtamatta... B-puolen aloitus "Stargazer" jousineen ja vastustamattomasti etenevine sävelkulkuineen on todellinen rockhymni, jonka Dio laulaa jos mahdollista vieläkin painokkaammin kuin muut esitykset, ja "A Light In The Black" on silkkaa räimettä ja raivoa - erityismaininta vielä rumpalimestari Cozy Powellille, jonka poljento varsinkin tässä biisissä kulkee kuin juna.

Kitaravelhomme on voimissaan - riffejä on joka lähtöön, soolot soivat sauhuten, ja sävellystyö on siis hyvin vahvaa, mutta jos joku lyö leimansa tähän levyyn se on kyllä Ronnie James Dio. Hänellä on vahva ääni, sävel pysyy, ja hänen artikulaationsa on alan parasta - melun keskeltä jokainen sana kuuluu yhtä kirkkaasti. Tämä on itse asiassa hämmentävän hyvä lätty, vaikka kokonaisuus on ehkä hieman ykstotinen koska varsinaisia herkempiä hetkiä ei mahdu mukaan. Jos vaikkapa lopetukseksi olisi laitettu bändin debyyttilevyn "Catch The Rainbow" tai trilogian kolmannen osan "Rainbow Eyes", tämä olisi ollut täydellinen heavy rock-albumi - ja vielä neljänkymmeneen minuuttiin - mutta näinkin tämä on näyte siitä, mihin alansa osaajat parhaimmillaan voivat toisiaan sparrata.

158. Rainbow: Down To Earth (1979): Ehkä maailman paras välityö

Koska en itse osaa soittaa mitään, mutta sen sijaan laulan - aikanaan jopa bändissä - ovat sellaiset bändit minulle haasteellisia, jotka laulajan sijaan tunnistetaan esim. kitarististaan, kuten tämä Richie Blackmoren Rainbow. Ei sillä, että minun olisi pakko kuulla yhdeltä bändiltä vain yhden ja saman laulajan esityksiä, vaan siksi, että ne on vaikeampi nähdä loogisina jatkumoina. Rainbowin ollessa kyseessä voi tosin hyvin sanoa, että bändi muutti linjaansa laulajanvaihdosten myötä; ensimmäisillä kolmella albumilla laulanut Ronnie James Dio teki itsensä näköistä/kuuloista musiikkia riippumatta siitä, millä nimellä se julkaistiin, kun taas Blackmore ja Rainbow reivasivat soundia popimpaan suuntaan Graham Bonnetin tulon myötä.

Ja tekivät sen hyvin; tämän lätyn kahdeksasta raidasta suosikkejani ovat majesteettinen "Eyes Of The World", hidas blues "Love´s No Friend", B-puolen päättävät kaksi menopalaa "Danger Zone" ja "Lost In Hollywood", hitinpoikaset !All Night Long" ja "Since You´ve Been Gone" sekä balladiviritelmä "Makin´ Love", joka on todellinen helmi, jolla olisi jopa klassikkopotentiaalia ellet teksti olisi niin tyhmä. Itse asiassa A3, "No Time To Lose", on kokonaisuuden ainoa keskinkertainen esitys. Se johtuu lähinnä sen olemattomasta sävelmästä - vaikka Blackmore olisi minkälainen ääliö, ja vaikka hänen sooloviritelmänsä joskus ovat aivan paljon hooked on classicsia kuulostaakseen uskottavilta, niin hän osaa säveltää. Tämän levyn biisinippu on vaan niin hyvä (mukaanlukien vanhan ketun Russ Ballardin panos).

Ja tietysti pitää kehua laulaja. Lukuunottamatta läpimurtohittiään, "Only One Womania" 60-luvun lopulta ja tätä levyä, hän ei ole tainnut saada aikaan mitään muistamisen arvoista - ja hittiyritelmä "Night Games" ja sen ympärille kyhätty levy, jonka hän teki saatuaan juopottelun takia potkut Rainbowsta, oli aika surkea. Mutta nämä laulut hän laulaa kuin kuningas - tarvittaessa hiljaisemmin, tarvittaessa rääkyen, mutta pitäen paketin kasassa. Ja bändi soi kuin öljytty salama - se on sentään tehty vuonna 1979, jolloin jopa hevi/hard rock/mitä se nyt onkaan oli parhaimmillaan ilmavaa dynaamista, monipuolista ja melodista - vaikka tärykalvot soivatkin.

Tämän "välityön" jälkeen mikin eteen astui Joe Lynn Turner, kolmen levyn ajaksi ja kymmenen vuotta myöhemmin jopa yhdelle Purplen levylle. Hän hoiti leiviskänsä asiallisesti, mutta jotenkin kasvottomammin kuin "paha poika" Bonnet - ja tämä levy on minun kirjoissani paras Rainbow-nimellä julkaistuista. Näitä minä kuuntelin teininä paljon ja hartaasti - vieläkin tekstit tulevat mieleen vain biisejä ajattelemalla. Lisää välitöitä!