Roomful Of Blues on kai jonkinlainen instituutio - se on vienyt maailmalle torvilla maustettua bluesia vuodesta 1967 lähtien. Miehistö on vaihtunut useamman kerran, ja levytyksiä on tehty myös ulkopuolisten tähtien kanssa. Kaikkia bändin vaiheita en voi väittää tuntevani, mutta 1990- ja osin myös 2000-luvun levytykset ovat minulle sekä tuttuja että rakkaita.
Kehun tässä yhteydessä kaksi levyä nippuun, koska ne ovat minusta yhtä hyviä, eikä toista voi asettaa toisen edelle muuta kuin keinotekoisista syistä. Yhteisiä tekijöitä ovat täyteläinen soitto ja maukkaat sovitukset, joista kaikuvat bluesin kaiho ja riemu - joskus jopa samanaikaisesti. Torvia ei tietenkään voi sivuuttaa, ne tuovat soundiin syvyyttä ja sävyjä, mutta kyllä myös kitaristi Chris Vachon ja rytmiryhmä hoitavat tonttinsa, samaten koskettimet. Soundi on perinnetietoinen olematta pastissi tai kopio - se sopii 1990-lukuuv tai tähän päivään yhtä hyvin kuin 50-luvullekin.
Homma toimii nopeissa biiseissä - "Running Out Of Time", "Backseat Blues" tai vanha kunnon "Farmer John" hyvinä esimerkkeinä. Parhaimmillaan orkesteri todella kiitää; jos rytmisuoni ei ala sykkimään, voi olla hyvä hankkia diagnoosi. Hassua kyllä, se toimii melkein vielä paremmin hitaammissa kuten "There Goes The Neighborhood", "Easy Baby" tai "Lost Mind", jotka tuovat sinisyyden kosketusetäisyydelle. Valikoimissa on monipuolisesti vanhojen ja uusien mestareiden biisien tulkintoja täydennettyinä saumattomasti kokonaisuuteen sopivilla omilla sävellyksillä.
Levyissä on yksi selkeä ero - ensimmäisellä vokaalit ja harpun hoitaa vanha suosikkini Sugar Ray Norcia, toisella taas Mac Odom, minulle tuntemattomampi nimi mutta ei mikään edellisen teeren poika hänkään. Norcian ääni on syvä ja lämmin - kuunnelkaapa vaikka "From Youn" tulkintaa - kun taas Odom on hieman tavanomaisempi, mutta huipputekijä hänkin. Kumpikin hallitsee sekä shouterin hommat että tyylittelyn. Jos laulun perusteella pitäisi rankata, on "Under One Roof" ehkä hiukkasen parempi - mutta "There Goes The Neighborhood" on tiiviimpi pakkaus, eikä sen kymmeneen raitaan mahdu täytettä.
Molempi parempi, toisin sanoen - ja kun ottaa huomioon vielä näitä edeltäneet "Dance All Night" ja "Turn It On! Turn It Up", oli 1990-luku todellinen blueshuoneellisten kultakausi.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti