284. Thunder: Wonder Days (2015): Vanhat mausteet toimivat

Tutustuin Thunderin musiikkiin puolivahingossa 1990-luvun loppupuolella, ja olin myyty mies. Kunnon vanhanaikainen hardrockbändi, jonka jäsenet osasivat säveltää ja soittaa, ja jolla oli todella hyvä-ääninen laulaja. Bändin levyiltä löytyi jykevää jyrää, mutta myös ilmavampia sävyjä, ja vaikka sanoitukset eivät ehkä olleet suoranaisesti runoutta, ne eivät myöskään herättäneet myötähäpeää. Vuosituhannen vaihteessa pillit laitettiin pussiin, ilmeisesti koska suosio ja sen myötä motivaatio hiipuivat, mutta jo noin 2003 tuli jonkinlainen uusi tuleminen. 2008 homma pantiin taas jäähylle - ja minun harmikseni bändin 2000-luvun levyjä oli vaikea saada käsiinsä. No, ne jotka minulla sentään oli eivät siitä huonontuneet ettei bändi enää jatkanut.

Jollekin sähköpostilistalle silti jäin, ja viime vuoden alussa sain sieltä lukea bändin tehneen jälleen uuden albumin. Aikaisemmista vahingoista viisastuneena tilasin sen suoraan heiltä saman tien, enkä pettynyt. "Wonder Days" saattaa olla paitsi Thunderin paras levy, myös yksi perinteisen hard rockin kovimpia uutuuksia tällä vuosituhannella. Jos nyt jotakin huomauttamisen aihetta haluaa etsiä, voi todeta yhtyeen kuulostavan vuonna 2015 täsmälleen samalta kuin vuonna 2000 - tai 1990 - mutta toisaalta kaiken ei tarvitse aina muuttua.

Yhtyeen soundi on mukavan monipuolinen sortumatta kikkailuun; perusjyräys kuten nimibiisi tai "The Prophet" vaihtelee esim. puoliakustisen poljennon kuten "The Rain" kanssa, ja välillä homma rullaa rock´n´rollimmin ("Serpentine") tai kunnon rockhymnin muodossa ("When The Music Played"). Oikeita balladejakin löytyy, kuten "Broken" - vaikuttavaa mutta ei imellettyä tunnetta, niinkuin hevibändeille joskus saatta käydä. Vaikka vaihtelua on, albumilla on mielestäni selkeä peruslinja - kokeiluja ei tehdä silkan kokeilun vuoksi.

Albumi julkaisun yhteydessä ilmestyi myös samoissa sessioissa äänitettyä lisämateriaalia "Killer"-EP:n muodossa; siltä löytyy vielä neljä biisiä, jotka pitävät rimaa yhtä korkealla kuin itse albumi. EP:n päätösbiisi "Don´t Say That" on jonkunlainen kantriveto, joka perinteisen ajattelun mukaan voisi olla vaikka sinkun B-puoli, mutta ei albumikamaa. Niin tai näin, minusta lisähankintakin oli paikallaan.

Ehkä tämä ei ole mitään uutta - mutta muuttuvassa maailmassa tällainen musiikki on vanhenevalle musiikkifriikille eräänlaista lohturuokaa - kun tilaat tämän annoksen, tiedät mitä saat - se ei yllätä, mutta maittaa ja täyttää. Ja vaikka et ehkä halua sitä joka päivä, nämä vanhat mausteet toimivat taas hyvinkin pian, kun kaikenlaiset kulinaariset kokeilut ovat saaneet musiikkivatsan sekaisin.