Heikki Salo on hieno mies - jos minua oikein kovistellaan nimeämään paras suomalainen lauluntekijä, voi olla että loppujen lopuksi päätyisin häneen, vaikka kilpailu onkin kovaa, ja kaiken lisäksi hän esittää tekeleensä osaavasti ja vetoavasti. Itse asiassa hän on nimenomaan ns. laulaja-lauluntekijäksi hämmentävän hyvä laulaja minun korvissani, vaikkei omistakaan mitään varsinaista Suurta Ääntä.
Ja tämä on hieno levy - koko hänen "toinen tulemisensa" levyartistina, joka alkoi Salorantala Soi:n kakkoslevystä 2009, on ollut tasoltaan ihan Miljoonasateen veroista, ja nyt ollaan jo lähellä täysosumaa. Siinä missä yksi Miljoonasateen vahvuuksista oli monipuolisuus - skaala venyi sen suuremmitta tuskitta populaarimusiikin laidalta toiselle - on tämä uusi, Tulipalo-orkesterin säestämä sooloura selvemmin rockia, kitaroinnin astuttua selvästi koskettimistojen tilalle vetovastuuseen. Se voisi johtaa ykstotisempaan antiin, mutta herrojen sovitustaidot ja ennen kaikkea sävellysten hyvyys varmistavat ettei kokonaisuuteen tarvitse pelätä pitkästyvänsä.
Toisaalta Salon tekstit ovat aina kuuntelemisen arvoisia. Tällä levyllä hän on lisäksi minimoinut ns. kuplettiosaston, joka johti erinäisiin aika tuskastuttaviin välisoittoihin Miljoonasateen levyillä - ainakin minun korvissani linja on tiukempi, mikä on vain hyvä asia niin kauan kun vaihteluvaraa silti riittää. Aloitus, "Knokattu", on ripeä rockveto, "Postipoika" on vetoava tarina, "Naakat Pohjanmaan" kunnon maantiebiisi, "Ampiainen" taas jotain muuta - minun on vaikea nimetä varsinaisia suosikkeja, koska tähän mennessä miltei joka kuuntelulla on noussut esiin uusi suosikki.
Pitänee vielä todeta, että uskallan kehua tämän levyn tässä yhteydessä jo nyt, vaikka pääasiallinen kriteerini kirjoittamiselle on ollut nostaa esiin sellaista musiikkia, joka kestää kuuntelua kauemminkin, koska olen tätä nyt kuunnellut keväästä asti - en jatkuvalla soitolla, vaan aina silloin tällöin, ehkä kerran kahdessa viikossa, ja se kuulostaa vielä yhtä hyvältä kuin ensimmäisellä yrityksellä ellei peräti paremmalta. Todellinen räminän riemuvoitto siis, varsinkin koska korvani yhä enemmän arvostavat hillitympiä äänimaailmoja ainakin yleisellä tasolla.
sunnuntai 23. syyskuuta 2012
maanantai 3. syyskuuta 2012
167. Bruce Springsteen: The River (1980): Rock on tunnetta
"The River" kuuluu niihin levyihin, jotka aikoinaan avasivat nuoren Abba/Beatlesfanin silmät myös hieman rupisemmalle laululle ja soitolle. Se ei mielestäni ole edes Brucen paras levy (kts. tämän listan levy n:o 110) - toiseksi paras kylläkin - mutta tietyllä tavalla se on silti yksi suosikeistani jopa kaikkien rocklevyjen joukossa.
Asia, joka tekee tästä tuplasta kuolemattoman, on sen balladiosasto. En ole koskaan kuullut toista yhtä hienoa kokonaisuutta kauniita, koskettavia, liikuttavia lauluja kuin Pomon tälle levylle tekemät slovarit. "Independence Day" on tunnelmaltaan hieno tilitys sukupolvien välisestä kuilusta, "I Wanna Marry You" on kauneimpia kuulemiani rakkaudentunnustuksia, "Fade Away" on rosoinen avunhuuto, lopetusbiisi "Wreck On The Highway" taas yksi sellainen laulu, jonka pitää olla levyllä viimeisenä, koska sen jälkeen ei heti halua kuunnella muuta, ja intohimoisesti laulettu tragedia "Point Blank" taas olisi monen artistin tuotannossa se kirkkain helmi - se(kin) nostattaa kylmät väreet selkäpiihin, mutta sekin on vasta toiseksi paras.
Ja se taas johtuu siitä, että albumin nimibiisi "The River" - joka itse asiassa ei ole niin hidastempoinen, vaan enemmänkin tarinaltaan balladinomainen - on yksi hienoimpia koskaan levytettyjä lauluja. En ole siihen kyllästynyt yli kolmenkymmenen vuoden kuuntelun jälkeen, enkä vieläkään pysty esim. laulamaan sen mukana ilman että ääni meinaa pakahtua viimeistään B-osan kohdalla. Varsinkin Bruce itse onnistuu hyvin, osoittaen että hän osaa olla samalla jäntevä ja herkkä, ja hänen huuliharppunsa on oiva piste i:n päällä.
Räminäkin onnistuu, tietysti - mm. "Sherry Darling" on riemastuttava pala, ja "Cadillac Ranch" samin räimeen aatelia, mutta Springsteenin tuotannossa ne eivät samalla tavalla muodosta huippua kuin edellämainitut hitaammat esitykset - ja itse asiassa levyn pituus joskus kutsuu kuuntelemaan vain biisiä sieltä, toista täältä - mutta samalla se on kyllä tunnelmaltaan ehyt kokonaisuus, joka väittää tunteiden koko skaalan, ja etenkin sen, miten kyyneleet ovat aina lähellä, iloitessakin. Se on rockia parhaimmillaan - silkkaa tunnetta.
Asia, joka tekee tästä tuplasta kuolemattoman, on sen balladiosasto. En ole koskaan kuullut toista yhtä hienoa kokonaisuutta kauniita, koskettavia, liikuttavia lauluja kuin Pomon tälle levylle tekemät slovarit. "Independence Day" on tunnelmaltaan hieno tilitys sukupolvien välisestä kuilusta, "I Wanna Marry You" on kauneimpia kuulemiani rakkaudentunnustuksia, "Fade Away" on rosoinen avunhuuto, lopetusbiisi "Wreck On The Highway" taas yksi sellainen laulu, jonka pitää olla levyllä viimeisenä, koska sen jälkeen ei heti halua kuunnella muuta, ja intohimoisesti laulettu tragedia "Point Blank" taas olisi monen artistin tuotannossa se kirkkain helmi - se(kin) nostattaa kylmät väreet selkäpiihin, mutta sekin on vasta toiseksi paras.
Ja se taas johtuu siitä, että albumin nimibiisi "The River" - joka itse asiassa ei ole niin hidastempoinen, vaan enemmänkin tarinaltaan balladinomainen - on yksi hienoimpia koskaan levytettyjä lauluja. En ole siihen kyllästynyt yli kolmenkymmenen vuoden kuuntelun jälkeen, enkä vieläkään pysty esim. laulamaan sen mukana ilman että ääni meinaa pakahtua viimeistään B-osan kohdalla. Varsinkin Bruce itse onnistuu hyvin, osoittaen että hän osaa olla samalla jäntevä ja herkkä, ja hänen huuliharppunsa on oiva piste i:n päällä.
Räminäkin onnistuu, tietysti - mm. "Sherry Darling" on riemastuttava pala, ja "Cadillac Ranch" samin räimeen aatelia, mutta Springsteenin tuotannossa ne eivät samalla tavalla muodosta huippua kuin edellämainitut hitaammat esitykset - ja itse asiassa levyn pituus joskus kutsuu kuuntelemaan vain biisiä sieltä, toista täältä - mutta samalla se on kyllä tunnelmaltaan ehyt kokonaisuus, joka väittää tunteiden koko skaalan, ja etenkin sen, miten kyyneleet ovat aina lähellä, iloitessakin. Se on rockia parhaimmillaan - silkkaa tunnetta.
torstai 2. elokuuta 2012
166. Thin Lizzy: Vagabonds Of The Western World (1973): Klassikoiden prototyyppi
Jos katsotte aikaisempia postauksiani, huomaatte että Thin Lizzy on yksi kaikkien aikojen suosikkibändeistäni - sen levytykset vuosilta 1976-1979 ovat järjestään loistavia, mutta koko olemassaolonsa ajan se teki vähintään hyvää musiikkia. Alkutaival ei silti ollut ongelmaton; tämän, bändin kolmannen albumin jälkeen kesti vielä pari vuotta ja albumia ennen varsinaista läpimurtoa, ja itse asiassa Lissun ensimmäinen versio, trio jossa kitaroista vastasi Eric Bell, huipentui tähän albumiin, joka näin ollen ei ole sitä tunnetuinta "kitaravalli-Lizzyä". Toisaalta yhtyeen suurin voimavara oli laulaja-lauluntekijä Phil Lynott, jonka ääni ja runosuoni olivat kypsiä jo tätä levyä tehtäessä.
Jo ykkössivu on hieno - aloitus on repäisevä, luonnonsuojelusta (!) puhuva "Mama Nature Said" rokkaa ilmavasti, "The Hero And The Madman" on viimeinen Lissun alkuvuosien "proge-eepoksista" mutta toimii sinänsä, "Slow Blues" on kitaran ja laulun valituksen juhlaa vaikkakin ehkä hieman yitsevuotava tuskaisuudessaan (mutta teininä diggasin tätä), ja "The Rocker", tässä pitkänä versiona, on bändin jonkinlainen ohjelmajulistus ja ehkäpä laulajamme alter egon Johnnyn ensimmäinen käyntikortti. Vielä 70-luvulla hard rock saattoi olla sidoksissa perinteiseen rock´n´rolliin, ja niin tämäkin on paitsi raivoisa myös perinteisesti rokkaava esitys.
Toisaalta albumin kakkospuoli onkin sitten vielä täydempää asiaa. Nimikappale on yksi Thin Lizzyn ja musiikkihistorian parhaista hevin ja kelttiläisen maailman yhdistelmistä, joka kulkee kuin nummen yli laukkaava ratsuväki, "Gonna Creep Up On You" on ilkeästi rokkaava "perusbiisi", joita Phil Lynott taisi kirjoittaa unissaan, mutta joista monet muut saattoivat vain uneksia, ja kaksi muuta esitystä, "Little Girl In Bloom" ja "A Song For While I´m Away" esittelevät bändin romanttisempaa puolta. Viimeksimainittu on ehkä hieman sentimentaalisuuden rajan väärällä puolen jousineen kaikkineen - mutta kunnon rockiin kuuluu sekin, että astia joskus läikkyy.
Olen diggaillut tätä monipuolista, voimakasta mutta silti kepeää LP:tä alkuperäiskuosissaan teinistä asti, mutta 90-luvulla julkaistu CD-painos on bonuksineen - funkahtavat singelbiisit "Randolph´s Tango" ja "Black Boys On The Corner" sekä bändin ensimmäinen iso hitti, ikivihreä "Whiskey In The Jar" - vielä parempi paketti, joka maalaa jo tässä koko kuvan orkesterista sen 70-80-lukujen mahtivuosina.
Jo ykkössivu on hieno - aloitus on repäisevä, luonnonsuojelusta (!) puhuva "Mama Nature Said" rokkaa ilmavasti, "The Hero And The Madman" on viimeinen Lissun alkuvuosien "proge-eepoksista" mutta toimii sinänsä, "Slow Blues" on kitaran ja laulun valituksen juhlaa vaikkakin ehkä hieman yitsevuotava tuskaisuudessaan (mutta teininä diggasin tätä), ja "The Rocker", tässä pitkänä versiona, on bändin jonkinlainen ohjelmajulistus ja ehkäpä laulajamme alter egon Johnnyn ensimmäinen käyntikortti. Vielä 70-luvulla hard rock saattoi olla sidoksissa perinteiseen rock´n´rolliin, ja niin tämäkin on paitsi raivoisa myös perinteisesti rokkaava esitys.
Toisaalta albumin kakkospuoli onkin sitten vielä täydempää asiaa. Nimikappale on yksi Thin Lizzyn ja musiikkihistorian parhaista hevin ja kelttiläisen maailman yhdistelmistä, joka kulkee kuin nummen yli laukkaava ratsuväki, "Gonna Creep Up On You" on ilkeästi rokkaava "perusbiisi", joita Phil Lynott taisi kirjoittaa unissaan, mutta joista monet muut saattoivat vain uneksia, ja kaksi muuta esitystä, "Little Girl In Bloom" ja "A Song For While I´m Away" esittelevät bändin romanttisempaa puolta. Viimeksimainittu on ehkä hieman sentimentaalisuuden rajan väärällä puolen jousineen kaikkineen - mutta kunnon rockiin kuuluu sekin, että astia joskus läikkyy.
Olen diggaillut tätä monipuolista, voimakasta mutta silti kepeää LP:tä alkuperäiskuosissaan teinistä asti, mutta 90-luvulla julkaistu CD-painos on bonuksineen - funkahtavat singelbiisit "Randolph´s Tango" ja "Black Boys On The Corner" sekä bändin ensimmäinen iso hitti, ikivihreä "Whiskey In The Jar" - vielä parempi paketti, joka maalaa jo tässä koko kuvan orkesterista sen 70-80-lukujen mahtivuosina.
maanantai 30. heinäkuuta 2012
165. SF Blues: Joutomailla (2005): Pakottomuuden ylistys
Vaikka en hirveästi ole viime vuosina käynyt keikoilla, olen parikin kertaa sattunut paikalle kun tämä bändi on viihdyttänyt yleisöä sinisävelin - ja vaikka meininki on ollut pakotonta, soitto sujunut ihan sopivasti ja kuulijat ovat tykänneet, olen itse jäänyt hieman nälkäiseksi, koska tuo pakottomuus on ollut vähän samaa kuin yrittämättä jättäminen - bluesia nyt on helppoa vain veivata ilman sen kummempaa sisältöä, ja olen jotenkin ajatellut SF Bluesin olevan "vain" omien mustan rytmimusiikin legendojemme kesähupia. Siksi tämä levy, jossa pääjehuja Heikki Silvennoista ja Pepe Ahlqvistia avustavat Mikko Kuustonen ja Jukka Tolonen, onkin minusta virkistävä vastakohta.
Ensinnäkin tämä lauletaan suomeksi - mikä ei sinänsä ole mikään laadun tae, mutta merkitsee ainakin sitä, että kaikkein pahimmat kielikukkaset jäävät kokematta, ja vaikka sekä Ahlqvist että Kuustonen ovat ihan päteviä englanniksikin, on äidinkielinen ulosanti kuitenkin parempaa. Sen lisäksi tyypillinen bluessanasto ja -maailma suomalaisin etumerkein on aika kiehtova paikka - levyn nimeä "Joutomailla" myöten.
Toiseksikin tässä on hyvää materiaalia - aloituksesta, "Työlaulusta" (ainoa lainabiisi) ja sitä seuraavasta tunnelmallisesta "John Lee & B.B"-slovarista lähtien. Koska laulusolisteja on kolme niinkuin kitaristejakin, on sekä lauluesityksissä että sooloilussa mukavaa vaihtelua. Vierailevalle tähdelle, Mikko Kuustoselle, on annettu suurin yksittäinen tila, ja mies hoitaa tonttinsa kunnialla; tuon kakkosbiisin lisäksi hänen omia soolonumeroitaan ovat "Miehen työ" sekä kaksi viimeistä, "Saarnaaja" sekä "Voodoota ja tupakkaa". Materiaali voisi sinänsä olla vaikka hänen soololevyiltään (ei vähiten koska Heikki Silvennoinen kitaroi useimmilla niistäkin), mutta se ei haittaa ainakaan minua - päinvastoin se kuulostaa osana laajempaa kokonaisuutta vieläkin paremmalta. Silvennoinen on minusta ryhmän heikoin vokalisti, mutta Pepe Ahlqvistia voisi kuulla suomeksi enemmänkin; hänen "Soitan sen pois"-esityksensä on sekin levyn kohokohtia.
Kolmas pointti saattaa johtua juuri Kuustosen mukanaolosta; tämä on bluesia enemmän tunnelmaltaan kuin muodoltaan - mutta juuri nimenomaan se on minusta tämänkin levyn vahvuus. Sinisävelet soivat vapaammin kun niitä ei pakoteta kahdentoista tahdin muottiin - blues on yhtä paljon kuuntelijan mielessä kuin soiton rakenteessa.
Ensinnäkin tämä lauletaan suomeksi - mikä ei sinänsä ole mikään laadun tae, mutta merkitsee ainakin sitä, että kaikkein pahimmat kielikukkaset jäävät kokematta, ja vaikka sekä Ahlqvist että Kuustonen ovat ihan päteviä englanniksikin, on äidinkielinen ulosanti kuitenkin parempaa. Sen lisäksi tyypillinen bluessanasto ja -maailma suomalaisin etumerkein on aika kiehtova paikka - levyn nimeä "Joutomailla" myöten.
Toiseksikin tässä on hyvää materiaalia - aloituksesta, "Työlaulusta" (ainoa lainabiisi) ja sitä seuraavasta tunnelmallisesta "John Lee & B.B"-slovarista lähtien. Koska laulusolisteja on kolme niinkuin kitaristejakin, on sekä lauluesityksissä että sooloilussa mukavaa vaihtelua. Vierailevalle tähdelle, Mikko Kuustoselle, on annettu suurin yksittäinen tila, ja mies hoitaa tonttinsa kunnialla; tuon kakkosbiisin lisäksi hänen omia soolonumeroitaan ovat "Miehen työ" sekä kaksi viimeistä, "Saarnaaja" sekä "Voodoota ja tupakkaa". Materiaali voisi sinänsä olla vaikka hänen soololevyiltään (ei vähiten koska Heikki Silvennoinen kitaroi useimmilla niistäkin), mutta se ei haittaa ainakaan minua - päinvastoin se kuulostaa osana laajempaa kokonaisuutta vieläkin paremmalta. Silvennoinen on minusta ryhmän heikoin vokalisti, mutta Pepe Ahlqvistia voisi kuulla suomeksi enemmänkin; hänen "Soitan sen pois"-esityksensä on sekin levyn kohokohtia.
Kolmas pointti saattaa johtua juuri Kuustosen mukanaolosta; tämä on bluesia enemmän tunnelmaltaan kuin muodoltaan - mutta juuri nimenomaan se on minusta tämänkin levyn vahvuus. Sinisävelet soivat vapaammin kun niitä ei pakoteta kahdentoista tahdin muottiin - blues on yhtä paljon kuuntelijan mielessä kuin soiton rakenteessa.
maanantai 23. heinäkuuta 2012
164. Joe Cocker: Respect Yourself (2002): Vanha raspikurkku voimissaan
Joe Cocker ei koskaan ole kuulunut varsinaisiin suursuosikkeihini, mutta kieltämättä hän on aina osannut tehdä hyviä versioita muiden lauluista, joskus jopa originaalia petraten, mutta aina omankuuloisia. Tämä omankuuloisuus on tosin sitten ollut aika siloiteltua keskitietä - mutta toisaalta siloiteltu keskitie on genre joka uppoaa minuun välillä hyvinkin helposti. Hän on pitkällä urallaan tehnyt pitkän liudan hyviä versioita hienoista lauluista, mutta harvemmin kokonaista albumia joka kuulostaisi alusta loppuun mielenkiintoiselta.
Yksi poikkeus on tämä suhteellisen uusi kokoelma, joka eroaa monista muista hänen levyistään sikäli, että sillä on käsittääkseni enimmäkseen originaaleja hyvin valittujen lainabiisien lisäksi. Viimeksimainituista erityisesti nimibiisi, vanha Staple Singers-klassikko "Respect Yourself" saa originaalia kunnioittavan mutta silti omintakeisen tulkinnan, ja toinen hyvä esitys on (käsittääkseni) INXS:n tuotantoa oleva "Never Tear Us Apart". Originaalien (?) parhaimmistoa ovat taas aloituskappale "You Can´t Have My Heart" sekä "I´m Listening Now".
Äänimaailma on periaatteessa tuttua Cockeria, ehkä paikoitellen hieman maanläheisempänä kuin tavallisesti, mutta se ei ole mikään ongelma; sovituksellisesti juuri hieman ilmavammat esitykset onnistuvat parhaiten. Ja kun on tästä ns elämää nähneestä taiteiljasta kyse, pitää tietenkin todeta hänen olevan vajaan kuudenkymmenen vuoden iässä hyvässä vedossa - karjunnat ja kuiskaukset irtoavat samalla intensiteetillä.
Onko tämä taiteellisesti relevantti tuote, jättääkö se pysyvän jäljen populaarimusiikkiin? En tiedä, eikä sillä ole väliä. Vanha raspikurkku on voimissaan, ja viihdyttää voimaperäisesti koko tämän julkaisun mitalta.
Yksi poikkeus on tämä suhteellisen uusi kokoelma, joka eroaa monista muista hänen levyistään sikäli, että sillä on käsittääkseni enimmäkseen originaaleja hyvin valittujen lainabiisien lisäksi. Viimeksimainituista erityisesti nimibiisi, vanha Staple Singers-klassikko "Respect Yourself" saa originaalia kunnioittavan mutta silti omintakeisen tulkinnan, ja toinen hyvä esitys on (käsittääkseni) INXS:n tuotantoa oleva "Never Tear Us Apart". Originaalien (?) parhaimmistoa ovat taas aloituskappale "You Can´t Have My Heart" sekä "I´m Listening Now".
Äänimaailma on periaatteessa tuttua Cockeria, ehkä paikoitellen hieman maanläheisempänä kuin tavallisesti, mutta se ei ole mikään ongelma; sovituksellisesti juuri hieman ilmavammat esitykset onnistuvat parhaiten. Ja kun on tästä ns elämää nähneestä taiteiljasta kyse, pitää tietenkin todeta hänen olevan vajaan kuudenkymmenen vuoden iässä hyvässä vedossa - karjunnat ja kuiskaukset irtoavat samalla intensiteetillä.
Onko tämä taiteellisesti relevantti tuote, jättääkö se pysyvän jäljen populaarimusiikkiin? En tiedä, eikä sillä ole väliä. Vanha raspikurkku on voimissaan, ja viihdyttää voimaperäisesti koko tämän julkaisun mitalta.
lauantai 14. heinäkuuta 2012
163. James McMurtry: Just Us Kids (2008): Tarinankertoja
Minä pidän hyvistä tarinoista - sellaisista, joilla on tilaa kasvaa mielikuvituksessa, kehittyä ja kuvittua - ja siksi monet mielikirjailijoistani ovat juuri ns. tarinankertojia (miten sen nyt määritteleekään - periaatteessa kai jokainen romaani sisältää ainakin yhden tarinan). Yksi suurista suosikeistani on Larry McMurtry, jonka kuvauksia Amerikasta ja amerikkalaisista olen lukenut suurella mielihyvällä.
Larrylla on poika, James, joka myös kuuluu olevan tarinankertoja - joka tosin rakentaa enemmän tuokiokuvia kuin pitkiä kertomuksia, ja säveltää ne ajattoman americanan muotoon, ainakin tällä levyllä, joka lienee hänen viimeisimpänsä, ja joka pari vuotta sitten jysähti tajuntaani kuin metrinen halko. Jamesilla on säveltämisen taito hallussaan, tällä levyllä on toimiva sovitus ja säestys, joka kartoittaa aluetta jonka reunoilla ovat perusrock, blues, country ja folk. Hänellä on myös uskottava, ei ehkä maailman taipuisin mutta siedettävästi nuotissa pysyvä ääni, jonkalaisia yleensä kuvaillaan "elämää nähneiksi" tai sinnepäin.
Raamit ovat kunnossa, ja niiden puitteissa hän kertoo tarinoita. Pysäyttävin tuokio on "Fire Line Road", hillitty mutta myrskyksi kasvava hymni, joka kertoo perhehelvetistä ja hyväksikäytöstä nuoren naisen näkökulmasta niin, ettei silmäkulma millään tahdo pysyä kuivana, ja toinen vastaavanlainen hetki on veneonnettomuudesta ja syyllisten suojelemisesta kertova "The Governor", joka taas vierii eteenpäin kuin aalto, ei nopeasti mutta voimakkaasti. Teemoista löytyy muisteloa/kasvutarinaa (nimikappale), USA:n viimeisimpien sotien kommentointia ("Cheyney´s Toy"), ja myös miehen ja naisen välistä sotaa kuvaavia teemoja.
Jonkinlainen punainen lanka on nimenomaan kerronnassa - James McMurtry kuuluu niihin, jotka muutaman säkeistön kautta pystyvät kuvaamaan kattavia kokonaisuuksia niinkuin elämänkohtaloita, siten että ne täydentävät ja kuvittavat itseään kuuntelijan mielessä; ainakin allekirjoittaneelle tämän levyn kuunteleminen on vähän kuin elokuvan katsomista - elokuvan, joka luultavasti on jonkinlainen road movie, hellänkarhea sellainen.
Larrylla on poika, James, joka myös kuuluu olevan tarinankertoja - joka tosin rakentaa enemmän tuokiokuvia kuin pitkiä kertomuksia, ja säveltää ne ajattoman americanan muotoon, ainakin tällä levyllä, joka lienee hänen viimeisimpänsä, ja joka pari vuotta sitten jysähti tajuntaani kuin metrinen halko. Jamesilla on säveltämisen taito hallussaan, tällä levyllä on toimiva sovitus ja säestys, joka kartoittaa aluetta jonka reunoilla ovat perusrock, blues, country ja folk. Hänellä on myös uskottava, ei ehkä maailman taipuisin mutta siedettävästi nuotissa pysyvä ääni, jonkalaisia yleensä kuvaillaan "elämää nähneiksi" tai sinnepäin.
Raamit ovat kunnossa, ja niiden puitteissa hän kertoo tarinoita. Pysäyttävin tuokio on "Fire Line Road", hillitty mutta myrskyksi kasvava hymni, joka kertoo perhehelvetistä ja hyväksikäytöstä nuoren naisen näkökulmasta niin, ettei silmäkulma millään tahdo pysyä kuivana, ja toinen vastaavanlainen hetki on veneonnettomuudesta ja syyllisten suojelemisesta kertova "The Governor", joka taas vierii eteenpäin kuin aalto, ei nopeasti mutta voimakkaasti. Teemoista löytyy muisteloa/kasvutarinaa (nimikappale), USA:n viimeisimpien sotien kommentointia ("Cheyney´s Toy"), ja myös miehen ja naisen välistä sotaa kuvaavia teemoja.
Jonkinlainen punainen lanka on nimenomaan kerronnassa - James McMurtry kuuluu niihin, jotka muutaman säkeistön kautta pystyvät kuvaamaan kattavia kokonaisuuksia niinkuin elämänkohtaloita, siten että ne täydentävät ja kuvittavat itseään kuuntelijan mielessä; ainakin allekirjoittaneelle tämän levyn kuunteleminen on vähän kuin elokuvan katsomista - elokuvan, joka luultavasti on jonkinlainen road movie, hellänkarhea sellainen.
tiistai 3. heinäkuuta 2012
162. Stevie Ray Vaughan & Double Trouble: Texas Flood (1983): Peruskaman kuningas
Kun ensi kertaa kuulin tämän levyn vuonna 1983, se oli minusta vähän liian "rock & rollinen" ollakseen täysin minun makuuni - koska teinivuosinani olin siirtynyt 60-luvun popista suoraan heviin - mutta jo paria vuotta myöhemmin olin löytänyt bluesin ja samalla ymmärtänyt myöskin Stevie Ray Vaughanin suuruuden. En muista itse ahaaelämyksen tarkkaa ajankohtaa, mutta sen sijaan tiedäm, että yksi tärkeimmistä yksittäisistä biiseistä tässä minun heräämisessäni oli tämän levyn kakkosraita "Pride And Joy", joka on vaan niin hyvä. Rennosti rullaava biitti sopivassa tempossa, maukas sovitus, mallikas kitarointi ja sitten Stevien lauluääni, joka minusta on jopa hänen kitaransoittoaan suurempi ansio (vokalisti kun olen).
Tämä on myös hyvä kokonaisuus - hitaat bluesit, kuten nimikappale ja ennen kaikkea dramaattinen "Dirty Pool" ovat ihokarvoja nostattavan hyviä, nopeammat kuten "Tell Me" ja "I´m Cryin´" rullaavat, svengaavat ja rokkaavat niin ettei puntti tiedä miten vipattaisi. Jopa instrumentaalit - joita kohtaan tunnen lähtökohtaisesti tiettyä epäluuloa koska niissä lauletaan niin vähän - ovat vetäviä, eikä kitarasankaruus pääse lähtemään käpälästä vaikka läheltä liippaakin.
Vielä yksi ansiokas ominaisuus tässä levyssä on sen maltillinen kesto - hän ei venyttänyt hitaita bluussejaan kymmenminuuttisiksi ainakaan studiossa, ja niin ollen myös minun mielenkiintoin jaksaa biisistä toiseen. Ja näin perspektiivistä kuunneltuna yleissointi on järkyttävän hyvä ollakseen vuodelta 1983 - yhdeltä syntikkakompressiojakson synkimmältä. Ilmavuus ja jäntevyys ovat määritelmiä joihin huomaan palaavani kun jotakin kehun ja tämänkin levyn tapauksessa ne ovat paikallaan.
Stevie Ray Vaughan ei montaakaan levyä ehtinyt tekemään, ennenkuin siirtyi taivaalliseen orkesteriin, mutta ne ovat kaikki vähintäänkin OK. Ehkä tämä ensimmäinen on minun korvissani paras koska hän oli jo löytänyt linjansa eikä sitä oikeastaan muuttanut - mutta jälki on sikäli korkealaatuista, että toinen suosikkini hänen tuotannossaan on postuumisti ilmestynyt "The Sky Is Crying", joka o ylijäämäraitojen ja vaihtoehtoisten versioiden kokoelma, mutta hieno kokonaisuus sekin.
Tämä on myös hyvä kokonaisuus - hitaat bluesit, kuten nimikappale ja ennen kaikkea dramaattinen "Dirty Pool" ovat ihokarvoja nostattavan hyviä, nopeammat kuten "Tell Me" ja "I´m Cryin´" rullaavat, svengaavat ja rokkaavat niin ettei puntti tiedä miten vipattaisi. Jopa instrumentaalit - joita kohtaan tunnen lähtökohtaisesti tiettyä epäluuloa koska niissä lauletaan niin vähän - ovat vetäviä, eikä kitarasankaruus pääse lähtemään käpälästä vaikka läheltä liippaakin.
Vielä yksi ansiokas ominaisuus tässä levyssä on sen maltillinen kesto - hän ei venyttänyt hitaita bluussejaan kymmenminuuttisiksi ainakaan studiossa, ja niin ollen myös minun mielenkiintoin jaksaa biisistä toiseen. Ja näin perspektiivistä kuunneltuna yleissointi on järkyttävän hyvä ollakseen vuodelta 1983 - yhdeltä syntikkakompressiojakson synkimmältä. Ilmavuus ja jäntevyys ovat määritelmiä joihin huomaan palaavani kun jotakin kehun ja tämänkin levyn tapauksessa ne ovat paikallaan.
Stevie Ray Vaughan ei montaakaan levyä ehtinyt tekemään, ennenkuin siirtyi taivaalliseen orkesteriin, mutta ne ovat kaikki vähintäänkin OK. Ehkä tämä ensimmäinen on minun korvissani paras koska hän oli jo löytänyt linjansa eikä sitä oikeastaan muuttanut - mutta jälki on sikäli korkealaatuista, että toinen suosikkini hänen tuotannossaan on postuumisti ilmestynyt "The Sky Is Crying", joka o ylijäämäraitojen ja vaihtoehtoisten versioiden kokoelma, mutta hieno kokonaisuus sekin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
