229. Maija Vilkkumaa: Ei (2003): Uuden ajan airut

Nykyisin valtaosa mielenkiintoisista uusista poplevyistä on naisten tekemiä, mutta vielä kymmenen vuotta sitten asia oli toisin ainakin valtavirran osalta; hieman kauemmin mukana olleiden Maaritin ja Kaija Kärkisen lisäksi minusta hyvää musiikkia tekivät vain Jonna Tervomaa ja Maija Vilkkumaa. Viimeksimainitun musiikissa minua viehätti - sen lisäksi että pidin hänen äänestään - hänen kykynsä yhdistää hyvät iskusävelmät kulkevaan komppiin, ja sen lisäksi kirjoittaa jollakin tavalla nyrjähtäneen henkilökohtaisilta tuntuvia sanoituksia.

Tuosta tarinankertomistaidosta parhaat esimerkit ovat mielikuvitusta kutittava nimibiisi sekä kunnon Zeppelinveto "Ei saa surettaa", kun taas parhaimpia sävellyksiä ovat tekstinäkin kiehtova "Mun elämä" ja varsinkin sen nerokas kertosäe, sekä "Häviän", joka jotenkin onnistuu kuulostamaan sydänveren viime pisaroilla lauletulta olematta silti pateettinen tai ylitulkittu.

Toisaalta tämä on levy, jota on helpompi ruotia kokonaisuutena kuin yksittäisten kappaleiden kautta - ja ehkä sen heikoin puoli onkin tietty samankuuloisuus, koska kitaravetoinen rocksoundi on aika pitkälle samankuuloista kappaleesta sointiin - mutta samalla yksi koko levyä yhteen nivova ominaisuus on sellainen sävellysten ja sovitusten yllätyksellisyys, joka tämän tästä vie biisejä ihan muualle kuin popkorvani olisi odottanut, ja joka saa kokonaisuuden pysymään tuoreena kuuntelusta toiseen.

Bändistä ja sovituksista pitää vielä sanoa, että tämä on onnistuneella tavalla sekä heviä että kevyttä - toisella tuotannollisella otteella tämä olisi voinut olla melkeinpä metallia, mutta silloin tietyt pikku omalaatuisuudet ja nyanssit, kuten esim. korvia hivelevä stemmalaulu, olisi saattanut jäädä huomaamatta. Ja vaikka tämän päivän kotimaisen musiikin taivaalla tuikkii monta muutakin naispuolista rocktähteä, Maija Vilkkumaan tuotanto, tämä levy mutta oikeastaan kaikki muutkin, on tietyllä tavalla vieläkin omaa luokkaansa.

228. Runrig: The Cutter And The Clan (1987): Ylämaan kaikuja

Taannoin kehumani Big Country oli ehkä 80-luvulla kelttiläisen rockin äänekkäin ja menestynein ilmentymä, mutta jos katsoo pidemmällä aikavälillä ja mittaa tunteen palon lämpöhuiput, taitaa kyllä Runrig viedä pisteet kotiin. Ja jos oikein olen ymmärtänyt, bändin keikat Skotlannissa ja varsinkin omilla kotikonnuillaan Skyellä ja ylipäätänsä Ylämaissa ovat ns. hurmoksellisia tilaisuuksia. Itse olen seurannut heitä sitten tämän levyn ilmestymisen, ja vieläkin jotkut biisit saavat ihokarvat pystyyn. En muista miksi tämän ammoin hankin - mutta olin siihen aikaan kovasti irkku- ja kelttihenkinen, ja varmaankin tämä kehuttiin jossain alan julkaisussa niin, että siihen oli pakko tarttua.

Ensimmäinen vaikutelma on tunnekuohu - joka varmaan joillakin menee jopa yli, mutta ainakin minun sentimentaaliseen luonteeseeni se ainakin ensi kuulemalla jätti jäljen. Esimerkiksi "Hearts Of Olden Glory" on näkökulmasta riippuen joko komea hymni tai sietämätön vuodatus - komea sävelmä ja vokalisti Donnie Munron tulkinta ovat huomiotaherättäviä - ja "Worker For The Wind" jo pateettisen rajamailla tasapainotteleva balladi, jota säestää pelkkä kitara- ja syntikkakuvio. Toisaalta marssirytminen, levyn kansanmusiikkimaisin esitys "Pride Of The Summer" on komea millä tahansa skaalalla - ja säkkipillikin kuuluu suosikkeihini.

Suurin osa levyä on silti selvää kasaria kompressoituine soundeineen - kitarat möyryävät tai kujertavat, mutta kiiltävät kosketinsoundit ja rummunläiskähdykset vievät suurimman huomion aika pitkälle folkpohjaisten sävellysten esityksistä. Aloitus "Alba" on siitä oiva esimerkki, vieläpä skotiksi laulettu jolloin lauluäänestäkin tavallaan tulee instrumentti kun ei osaa kieltä. "Our Earth Was Once Green" on levyn rokeimpia esityksiä, kruununa komea kertosäe, ja "The Only Rose" kunnon sytkäriballadi jonka kertosäe on kun tehty hoilattavaksi kaulakkain kaljahuuruissa. Ylipäätänsä sävelkynä on bändin jäsenillä terävä.

Tässä kohtaa huomaan esittäneeni oikeastaan aika monta varausta ja/tai vähemmän mairittelevaa määritelmää musiikista tai pikemminkin sen esitystavasta - mutta totuus on, että kaiken kuorrutuksen alla tästä saa jotenkin ylevän olon. Omalla kohdallani se saattaa johtua osittain historianinnostuksestani ja etenkin kelttiläisen maailman vastoinkäymisten herättämästä sympatiasta - ja toisaalta laulajien englanninkielen hurmaavasta aksentista välillä sorahtelevine r-kirjaimineen - mutta oli syy mikä tahansa, Runrig kuuluu niihin bändeihin jotka haluaisin kuulla livenä, ja nimenomaan kotikentällä.

227. Egotrippi: Matkustaja (2003): Oman tien kulkijat

Egotripiltä ilmestyi juuri uusi levy, ja siihen tutustuessani muistuivat mieleen bändin aikaisemmatkin teokset - joista yksi itse asiassa on aika lähellä mestarisellaista, nimittäin tämä kymmenen vuotta sitten ilmestynyt lätty. Egotrippiä käsiteltäessä mainitaan aina välillä sellaisia termejä kuten brittipop tai jopa Beatles, ja tietyllä tapaa määritelmän voi ymmärtää - mutta tässä yhtyeessä on myös ihan omia piirteitä, jotka tulevat huomattavan hyvin esiin "Matkustajalla".

Beatlesista muistuttaa tietenkin lähinnä riemastuttava monipuolisuus ja eräänlainen puhdas popsointi, mukaanlukien hieno stemmalaulu - mutta toisaalta Egotripin musiikissa on myös esim. hyvinkin persoonallisia sävelkulkuja ja velmuja (tai raivostuttavia) sanoitusten painotuksia - ja välillä hyvinkin raivoisaa rokkausta. Jos vaikka aloitetaan A-puolesta, niin "Mustat varjot" on tyylipuhdas balladi hienoine puhallinsooloineen, "Älä koskaan ikinä" huomattavan iskevä renkutus jonka kertosäekoukku kuuluu maamme pophistorian parhaimmistoon - ja jonka laulusovitus on ainutlaatuinen, "Teitäni sinuun" nopea suora veto särökitaroineen, "Sininen" taas loistava bluesiskelmä jonka ilmava soundi 0n lumoava - ja taas kerran kertosäkeen melodia ja stemmat hivelevät korvia.

Sama tahti jatkuu myös kiekon loppupuolella - jopa pastissimainen "Polkupyörälaulu" menee täydestä - ja sovitusten pikku kikat ja mausteet tekevät keitoksesta vielä maukkaamman, kantaen niitäkin biisejä jotka eivät sävellyksinä tai sanoituksina ole kuolemattomia. Ennen kaikkea taidan ihailla heidän taitoaan jättää kokonaisuuteen ilmaa - tämä on todella leijuvaa musiikkia, vaikka se on myös kiinni maassa ja rytmissä ja pääosin sähköistä. Tosi akustisvoittoiset vedot kuten "Varovasti nyt" toimivat siinä kuin äänekkäämmätkin teokset.

Ääntä ja vimmaa

Pian viiden vuoden ja runsaan kahdensadan levyn (ja tiukan palautteen) jälkeen tuli tarve hieman tuunata tätä blogiani; ensimmäisenä askeleena voit löytää sivun oikeasta reunasta linkin luomiini Spotify-soittolistoihin, joilta löytyy maistiaisina musiikkia kehumiltani levyiltä, järjestettynä arvostelun järjestysnumeron mukaan. Hanke sisältää tähän mennessä ensimmäiset 150 levyä, mutta tarkoitus on täydentää piakkoin loputkin.

Koska listojen ja tekstieni yhtymäkohdat (taas kerran palautteen mukaan) ovat aika epäselvät, seuraava kehitysaskel on linkittää yksittäiset viittaukset teksteissä suoraan ko. biiseihin - mutta se voi kestää vähän kauemmin. Varsinkin kun kaikki pitää varmuuden vuoksi kuunnella läpi :-)

226. Tom Cochrane: Ragged Ass Road (1995): Osaa ne kanadalaisetkin rokata

En millään muista, miksi aikanaan poimin tämän levyn mukaani Turun musiikkikirjaston hyllystä - se tapahtui varmaan aika pian sen julkaisemisen jälkeen - mutta se kolahti kuin halko päähän, ja on kulkenut matkassani siitä saakka. Ei ehkä jokapäiväisenä suosikkina mutta sellaisena helmenä jonka muistaa aina välillä ja tunnistaa aina yhtä hyväksi.

Homman nimi on jonkinlainen amerikkalainen perusrock ilmavin maustein - mieleen tulevat Springsteen, Seger mutta ehkä ennen kaikkea John Mellencamp: Juureva, mutta ilmava soundi, joka on kohtuullisen "orgaaninen" vaikka esim. koskettimia käytetäänkin, sähköiset ja akustiset kieli-instrumentit soivat hienosti yhteen, lauluissa on sekä potkua että säveltä, ja tekstien asiataso vaihtelee nollasta sataan. Pisteenä i:n päällä on Cochranen hieno lauluääni - käheä, tarvittaessa voimakas mutta silti vivahteikas; sointi muistuttaa vähän toista Tomia eli Pettyä, mutta Cochranen ääni on syvempi - nasaalius ei hyppää silmille.

Ennen kaikkea kaksi biisiä nousee esiin, ehdokkaina kaikkien aikojen rockbiisilistalleni; "Just Scream" on kitararevitys jossa on kulkeva riffi ja hyvä sävel, kertosäkeen kruunaama, kun taas "Paper Tigers" on astetta hitaampi mutta ehkä vielä painokkaampi teos, jonka sävel on miltei uhkaava. Muutkin biisit ovat järjestään hyviä - esim. "Wildest Dreams" voisi olla varsinainen yleisönhuudatushymni, väliin mahtuu kevyempää poppia, nimikappaleen pelkistetympi ääniasu toimi sekin hyvin - ja kokonaisuus on miellyttävän yhtenäinen olematta koskaan tylsä. Kyllä ne kanadalaisetkin osaavat...

225. Manfred Mann: Mighty Garvey! (1968): Legendan synty

Manfred Mann eri bändeineen kuuluu pitkän linjan suosikkeihini - ei ehkä etulinjassa, eikä joka levytyksensä osalta, mutta tasaisesti vuosikymmenten ajan, 60-luvun parhaasta britti-R&B-bändistä hämmästyttäväksi progepopilmiöksi ja maailman parhaaksi coverbändiksi. Kautta linjan herra Lubovitz on liikkunut vaivattomasti eri tyylilajien välillä ja niitä iloisesti sekoittaen, ja tämä aikanaan ilmeisesti flopannut albumi on yksi tämän kyvyn parhaista esimerkeistä - tosin vuonna 1968 tämä monipuolisuus oli ehkä enemmn toimialastandardi kuin poikkeus.

Manfred Mannin hittisinkut olivat alusta asti useimmiten tulkintoja muiden tekemistä biiseistä - tällä levyllä ne ovat Bob Dylanin "Mighty Quinn" ja Tony Hazzardin "Ha! Ha! Said The Clown", molemmat hienoja esityksiä, viimeksimainittu mm. muikean kosketintyöskentelyn ja soundin vuoksi, ja edellinen jo siitä lähtien että biisi on hieno - esitänpä tässä yhteydessä muuten väitteen josta olen joskus saanut melkein turpiini; Dylan on yksi maailman parhaista biisintekijöistä, mutta esiintyjänä korkeintaan keskinkertainen, kun taas MM(EB) on tehnyt pitkän rivin loistavia versioita jotka järjestään pesevät alkuperäiset. Lead Belly-versiointi "Big Betty" on loistava menoveto ja liittymäkohta bändin bluesjuuriin.

Levyn varsinainen kohokohta on täyteläinen popbiisi "Cubist Town", yksi aikakautensa "kadonneimmista helmistä", mutta esim. etnomukailu "Country Dancing" on hieno. Levyn nivoo yhteen kolmiosainen "Happy Families", joka esitetään siis kolmessa eri tyylilajissa kolmen eri pseudonyymin alla, kieli tiukasti poskessa; jos jotakin haluaisin kritisoida, niin tämä levytetty huumori ei välttämättä kestä kovin monta kuuntelukertaa - joten tämä on ehkä vähän osiensa summaa pienempi kokonaisuus. Toisaalta, jos osat ovat tarpeeksi hyviä niin senkin kestää.

Vaikka se ei musiikin tasoon tai elämykseen vaikutakaan, tämä albumi on vielä mielestäni mielenkiintoinen kokonaisuus siksi, että siitä kuulee sekä 60-luvun monimuotoisuuden tradition että Manfred Mannin ja joukkojensa pyrkimyksen laajempaan ilmaisuun - tätä seuranneet Manfred Mann Chapter Threen levyt ovat minusta jazzrocksekoilua, kun taas Earth Bandissä tyylilaji löytyi, ehkä suurimpana erona se, että 70-luku vapautti bändin kolmen minuutin kahleista. Minua taas miellyttää tässä legendan synnytysalbumissa myös se, että sanottava, jota on paljon, sanotaan tiiviisti.

224. Roomful Of Blues: Turn It On! Turn It Up! (1995): Sinisäveliä ja torvikaahausta

Blues on tavallaan mielimusiikkiani, mutta levytettynä se voi olla ongelmallista - monet suuretkin bluesnimet toimivat nimenomaan livenä parhaiten, kun lauluun ja soittoon yhdistyvät vuorovaikutus yleisön kanssa ja hetken lumo, kun taas monet levytykset voivat tuntua kaavamaisilta ja yksitotisilta, varsinkin jos artistilla on tapana esittää bluesinsa tuettyyn tyylilajiin nojautuen ja pienimuotoisesti, joko pelkän kitaran säestyksellä tai vaikkapa trion säestämänä. Toisaalta jotkut artistit ja yhtyeet onnistuvat vaihtelemaan sovituksiaan ja liikkumaan niin laajalla alueella musiikillisesti, että tuo vaara ohitetaan.

Roomful Of Blues kuuluu tuohon myöhempään joukkoon - yleensä noin kahdeksanpäinen bändi on esiintynyt jo nelisenkymmentä vuotta, sen soundiin ovat aina kuuluneet sekä koskettimet että torvet, ja sen laulajat ovat kautta linjan olleet vähintään hyviä. 1990-luvulla mikin takana hääräsi huuliharppunsa kanssa yksi suosikkilaulajistani, Sugar Ray Norcia, jonka johdolla tämäkin herkullinen levy tehtiin. Siltä löytyy varsin perinteistä, jopa vanhakantaista jump bluesia, modernimpaa Vaughanin veljesten suuntaan nyökkäävää kamaa, rock´n´rollia ja jatsahtavia sävyjä - ja yhdistävänä tekijänä on tuon mainion harpisti/vokalistin lisäksi täyteläinen, torvin vahvistettu soundi.

Kuunnelkaapa vaikka "Angry Woman" - klassinen keskitempoinen esitys - tai "If You Know It", joka vie suoraan 40-luvulle; nimikappale on taas hieman modernimpaa ränttää, ja "I Left My Baby" on klassinen hidas numero täyteläisine torvineen, kun taas "Danger Zone" on savuisine saksofoneineen suoraan pikkutunneilta. Tempo vaihtelee, intensiteetti ei - ja omat ja lainatut kappaleet sopivat saumattomasti yhteen. Mukaan mahtuu myös pari instrumentaalinumeroa - ne eivät minua yleensä niin puhuttele, laulufriikki kun olen, mutta kyllä esim. "Slam Jam" on aika makea kaahaus.

Bändin varhaisimpia levytyksiä en kovin hyvin tunne, mutta sen sijaan olen tsekannut myös Norcian jälkeisen ajan tuotantoa, joka vain jatkuu - ja vaikka uudemmat levyt eivät minun korvissani ehkä yletä aivan tämän levyn tasolle, ne ovat järjestään ihan kuunneltavia. Resepti on ehkä pysynyt samana - mutta jos keitos maistuu näin hyvältä, ei ole mitään syytä vaihtaa mausteita liian radikaalisti. Sama pätee myös Sugar Ray Norcian levytyksiin - mieleen tulee määritelmiiä kuten "ajatonta kamaa"...