Kun taannoin kävin läpi vanhoja "kasarihevisuosikkeja", jäti yksi bändi joukosta pois, koska Foreigner kuului ehdottomiin suosikkeihini yhdessä elämänvaiheessa. Se ei kylläkään voi päästä suoraan tähän blogiin, koska yksikään sen albumeista ei ole varsinainen klassikko - mutta onneksi bändin laulajan Lou Grammin ensimmäinen soololevy on sitä, tai ainakin melkein.
Ensimmäinen tekijä on tietenkin solistimme ääni; hän ei kuulu kaikkein tavanomaisimpiin hard rock-kailottajiin, vaikka osaa myös kiljua, vaan hän ymmärtää myös nyanssien päälle, ja minun korvissani hänen laulussaan on juuri se ripaus bluesia joka erottaa osaajat wannabeistä. Toinen tekijä ovat biisit; tämän levyn kymmenestä esityksestä yli puolet on oikein hyviä sävellyksiä, ja vain pari yhdentekevää. Nuo yhdentekevimmät sattuvat sitten olemaan balladiyritelmiä - päinvastoin kuin Foreignerilla, jonka suurimmat mestariteokset olivat juuri hitaampia esityksiä. Ja kolmanneksi minusta tämä on aika eloisa esitys; sopivasti vauhtia ja ääntä, mutta tilaa myös vivahteille.
Levyn aloituskaksikko on parhaimmasta päästä; sekä nimibiisi että "Heartache" kulkevat mukavasti, melodisen rokkaavasti jossain popin ja jenkkihevin välimaastossa. Gramm on biisintekijäpartnerinsa Bruce Turgonin kanssa panostanut vahvoihin kertosäkeisiin, joita tukevat säkeistöjen sovitukset. Särmää on juuri sopivasti, jotta tämä musiikki erottuisi keskitiestä, mutta ei niin paljon että tätä autossa kuunellessa tulisi mieliteko vaihtaa radiokanavaa.
Oikeastaan samaa osastoa ovat B-puolen kolmikko "Arrow Thru Your Heart", "Until I Make You Mine" ja "Chain Of Love"; viimeinen näistä on jo melkein hevibiisi, ja keskimmäinen - jota ehkä voisi kutsua hitaaksi rypistykseksi tai rockslovariksi - onkin sitten yksi niistä biiseistä, joita huomaan kierrättäväni kaikenlaisilla "aikakautensa/bändinsä/tyylilajinsa parheet"-koosteilla. Siinä sävellys ja teksti kohtaavat tavalla, joka olisi voinut tehdä tästä megahitin jos se olisi sovitettu isoksi balladiksi.
Tällä levyllä on myös yksi hitti, "Midnight Blue", joka onkin sitten aika tasapaksu tapaus - mutta se ei sentään pilaa kokonaisuutta. Eikä se loppujen lopuksi tehnyt Lou Grammista supertähteä - hän palasi jossakin vaiheessa ruotuun, ja itse asiassa pari tämän levyn soittajaa löytyi myös myöhemmän Foreignerin jäsenistöstä, mutta yksikään hänen tai Foreignerin muista levyistä ei tule mielestäni lähellekään tätä "laulajan helmeä".
torstai 22. joulukuuta 2011
lauantai 17. joulukuuta 2011
148-149. Joan Osborne: Relish (1995) & Righteous Love (2000): Enemmän kuin yhden hitin ihme
Joan Osborne tunnetaan lähinnä megahitistä "One Of Us" ja erinomaisesta debyyttilevystään, jolta tuo hitti löytyy - ja "Relish" onkin oikein hyvä levy. Toisaalta melkein koko hänen tuotantonsa on minun korvissani oikein mieluisaa kuultavaa, ja varsinkin tuota debyyttiä vasta viisi vuotta myöhemmin seurannut kakkosplatta "Righteus Love" on hyvä, joskin vähän eri syistä. Olen aikaisemmin tässä blogissani pyrinnyt aina valitsemaan suosikkiartistieni hyvistä levyistä yhden, joka nousee muiden yläpuolelle, mutta tässä tapauksessa täytyy tehdä poikkeus, koska molemmat ovat hyviä.
"Relishistä" aloittaakseni, se on ehkä Joanin uran rokein (tai popein) levy, koska myöhempien vuosien soulvaikutteet eivät vielä ole lyöneet läpi - pikemminkin tässä on jonkinlainen "Hooters kohtaa americanan"-tunne koska kyseisen bändin nokkamiehet ovat myötävaikuttaneet sen syntyyn. Tuo hittibiisi on sinänsä ihan OK renkutus, mutta ei minusta ollenkaan kuvasta kokonaisuutte samalla tavalla kuin esim. "Pensacola" tai vaikuttava "St Teresa", joissa perispoljentoon sekoitetaan folkahtavia sävyjä aika kiehtovin tuloksin. Toisaalta Joanin tulkinta niinkin kalutusta biisistä kuin Willie Dixonin "Help Me" on raikkaan erilainen. "Ladder" ja "Spider´s Web" ovat virkistävästi hieman valtavirrasta vasemmalla, kun taas "Right Hand Man" hakeutuu jo vähän rankempaan suuntaan.
Kokonaisuutena tämä on hieno, mukavan monipuolisesti soiva teos, ja jo julkaisun aikaan yli kolmekymppinen laulajamme kruunaa esitykset kypsillä tulkinnoillaan. Tämä meni minulta aikanaan vähän ohi, ehkä juuri koska en vakuuttunut hittibiisin erinomaisuudesta, mutta olen sittemmin nauttinut sen annista kohtuullisen usein, eikä se selvästi pelkää kovempaakaan kulutusta.
Seuraava levy on toisenlainen tapaus - tällä kertaa viitekehys on selvästi tiukempi, tuottaja Mitchell Froom vie soundia enemmän Los Lobosin kuin Hootersin suuntaan, ja debyytin rönsyilevä äänimaailma on poissa. Minulle käy myös tämä R&B-muottiin tehty paketti, jonka parhaat esitykset kuten "Safety In Numbers" viittaavat suoraan tanssilattialle; se on ehkä tietyllä tapaa yksitotisempi kuin edeltäjänsä, mutta bändin kompakti soundi kompensoi - tämä on hieno levy esim. automatkalle. Ja ennen kaikkea Joan itse laulaa jotenkin hillitymmin; juuri tässä paketissa hänen kykynsä todella pääsevät oikeuksiinsa. Hän pääsee kyllä välillä kailottamaankin, mutta ennen kaikkea tältä levyltä löytyy myös sitä "pidäteltyä voimaa", joka oikein käytettynä on yksi parhaista jutuista, mitä musiikissa tiedän.
"Righteous Love" ei pärjännyt listoilla ollenkaan yhtä hyvin kuin edeltäjänsä - mutta sehän ei todista mitään musiikin laadusta. Yhtenä päivänä tämä levy on parempi, toisena "Relish" - mutta ennen kaikkea kumpikaan ei ole vielä kertaakaan kuulostanut huonolta.
"Relishistä" aloittaakseni, se on ehkä Joanin uran rokein (tai popein) levy, koska myöhempien vuosien soulvaikutteet eivät vielä ole lyöneet läpi - pikemminkin tässä on jonkinlainen "Hooters kohtaa americanan"-tunne koska kyseisen bändin nokkamiehet ovat myötävaikuttaneet sen syntyyn. Tuo hittibiisi on sinänsä ihan OK renkutus, mutta ei minusta ollenkaan kuvasta kokonaisuutte samalla tavalla kuin esim. "Pensacola" tai vaikuttava "St Teresa", joissa perispoljentoon sekoitetaan folkahtavia sävyjä aika kiehtovin tuloksin. Toisaalta Joanin tulkinta niinkin kalutusta biisistä kuin Willie Dixonin "Help Me" on raikkaan erilainen. "Ladder" ja "Spider´s Web" ovat virkistävästi hieman valtavirrasta vasemmalla, kun taas "Right Hand Man" hakeutuu jo vähän rankempaan suuntaan.
Kokonaisuutena tämä on hieno, mukavan monipuolisesti soiva teos, ja jo julkaisun aikaan yli kolmekymppinen laulajamme kruunaa esitykset kypsillä tulkinnoillaan. Tämä meni minulta aikanaan vähän ohi, ehkä juuri koska en vakuuttunut hittibiisin erinomaisuudesta, mutta olen sittemmin nauttinut sen annista kohtuullisen usein, eikä se selvästi pelkää kovempaakaan kulutusta.
Seuraava levy on toisenlainen tapaus - tällä kertaa viitekehys on selvästi tiukempi, tuottaja Mitchell Froom vie soundia enemmän Los Lobosin kuin Hootersin suuntaan, ja debyytin rönsyilevä äänimaailma on poissa. Minulle käy myös tämä R&B-muottiin tehty paketti, jonka parhaat esitykset kuten "Safety In Numbers" viittaavat suoraan tanssilattialle; se on ehkä tietyllä tapaa yksitotisempi kuin edeltäjänsä, mutta bändin kompakti soundi kompensoi - tämä on hieno levy esim. automatkalle. Ja ennen kaikkea Joan itse laulaa jotenkin hillitymmin; juuri tässä paketissa hänen kykynsä todella pääsevät oikeuksiinsa. Hän pääsee kyllä välillä kailottamaankin, mutta ennen kaikkea tältä levyltä löytyy myös sitä "pidäteltyä voimaa", joka oikein käytettynä on yksi parhaista jutuista, mitä musiikissa tiedän.
"Righteous Love" ei pärjännyt listoilla ollenkaan yhtä hyvin kuin edeltäjänsä - mutta sehän ei todista mitään musiikin laadusta. Yhtenä päivänä tämä levy on parempi, toisena "Relish" - mutta ennen kaikkea kumpikaan ei ole vielä kertaakaan kuulostanut huonolta.
keskiviikko 14. joulukuuta 2011
147. Southside Johnny & the Asbury Jukes: Hearts Of Stone (1978): Se Springsteenin kaveri ja sen bändi - ei paha
Minua on joskus jopa oikein harmittanut se, ettei Southside Johnnysta tai hänen Jukeseistaan koskaan kirjoiteta mitään ilman viittauksia tuohon hänen hieman kuuluisampaan kaveriinsa - joten hoidetaanpa se pois päiväjärjestyksestä jo otsikossa, niin päästään kehumaan tätä levyä, joka on loistava. Olen aikaisemmin kehunut tämän poppoon livelevyn "Reach Out And Touch The Sky", ja totesin silloin bändin studioalbumien olevan hieman epätasaisempaa kamaa, mutta ainoa moite joka tämän lätyn kohdalla tulee mieleen on se, että aloitusbiisi on aika tavanomainen kaahaus.
Loput kahdeksan raitaa ovatkin sitten sitä itseään - suurella sydämellä ja bändillä soitettua valkoista rhythm & bluesia. Tällä levyllä onnistuvat sekä nopeammat raidat - "Trapped Again" on hieno, "I Played The Fool" samaten, niinkuin myös sininen "Take It Inside" ja sydämellinen "Talk To Me" - ja nuo torvet; en tiedä mitään muuta soittokuntaa, joka pystyisi samaan svengin, rentoilun ja tarkkuuden yhdistelmään kuin Asbury Jukes. Ja kaiken yllä tuo ääni - Southside Johnny Lyon saattaa loppujen lopuksi olla suosikkivokalistini.
Vielä nopeitakin parempia ovat hitaat kappaleet; "This Time Baby´s Gone For Good" ja "Light Don´t Shine" olisivat monen levyn tai jopa artistin uran huippukohta, mutta tässä seurassa ne ovat vain hyviä, koska voiton vie nimikappale, joka on vaan niin hyvä kuin tuo Johnnyn kaveri (taas!) osaa. Tässä kappaleessa torvien asemesta instrumentaalisen huomion vie kitara, mutta ennen kaikkea tämä on laulusolistin juhlaa. Tämä on niitä esityksiä, joita voi kuunnella kun itse on siipi maassa koska niiden sinisyys on puhdistavaa - tai vaikka laulaa pikku tuiskeessa kun kompuroi yksin juhlista kotiin vaikka oli ajatellut poistuvansa kaksin...
Ja vielä pitää kehua formaatti. Yhdeksän laulua, pyöreästi 35 minuuttia - ei mitään pelkoa yliannostuksesta. Vaikka sinänsä olen sitä mieltä, ettei kaikessa aina tarvitse olla kohtuutta, niin on kiistämättä tämän levyn etu, ettei siihen ehdi kyllästyä. Toisaalta, usein kun olen tätä pyörittänyt, olen seuraavaksi poiminut esiin vaikkapa bändin seuraavan, vuotta myöhemmin ilmestyneen lätyn, joka sekin on hyvä. Itse asiassa Southside Johnnyn ja Jukesien ensimmäiset viisi studioalbumia - jotka vielä ilmestyivät viiden vuoden sisään 1976-1980 - ovat hämmentävän hyvä kokonaisuus, ja myöhemmässäkin tuotannossa on helmiä, vaikka ei ollenkaan yhtä paljon.
Loput kahdeksan raitaa ovatkin sitten sitä itseään - suurella sydämellä ja bändillä soitettua valkoista rhythm & bluesia. Tällä levyllä onnistuvat sekä nopeammat raidat - "Trapped Again" on hieno, "I Played The Fool" samaten, niinkuin myös sininen "Take It Inside" ja sydämellinen "Talk To Me" - ja nuo torvet; en tiedä mitään muuta soittokuntaa, joka pystyisi samaan svengin, rentoilun ja tarkkuuden yhdistelmään kuin Asbury Jukes. Ja kaiken yllä tuo ääni - Southside Johnny Lyon saattaa loppujen lopuksi olla suosikkivokalistini.
Vielä nopeitakin parempia ovat hitaat kappaleet; "This Time Baby´s Gone For Good" ja "Light Don´t Shine" olisivat monen levyn tai jopa artistin uran huippukohta, mutta tässä seurassa ne ovat vain hyviä, koska voiton vie nimikappale, joka on vaan niin hyvä kuin tuo Johnnyn kaveri (taas!) osaa. Tässä kappaleessa torvien asemesta instrumentaalisen huomion vie kitara, mutta ennen kaikkea tämä on laulusolistin juhlaa. Tämä on niitä esityksiä, joita voi kuunnella kun itse on siipi maassa koska niiden sinisyys on puhdistavaa - tai vaikka laulaa pikku tuiskeessa kun kompuroi yksin juhlista kotiin vaikka oli ajatellut poistuvansa kaksin...
Ja vielä pitää kehua formaatti. Yhdeksän laulua, pyöreästi 35 minuuttia - ei mitään pelkoa yliannostuksesta. Vaikka sinänsä olen sitä mieltä, ettei kaikessa aina tarvitse olla kohtuutta, niin on kiistämättä tämän levyn etu, ettei siihen ehdi kyllästyä. Toisaalta, usein kun olen tätä pyörittänyt, olen seuraavaksi poiminut esiin vaikkapa bändin seuraavan, vuotta myöhemmin ilmestyneen lätyn, joka sekin on hyvä. Itse asiassa Southside Johnnyn ja Jukesien ensimmäiset viisi studioalbumia - jotka vielä ilmestyivät viiden vuoden sisään 1976-1980 - ovat hämmentävän hyvä kokonaisuus, ja myöhemmässäkin tuotannossa on helmiä, vaikka ei ollenkaan yhtä paljon.
sunnuntai 4. joulukuuta 2011
146. Kassu Halonen: I Have Played Rock´n´Roll (1986): Suomen Ian Gillan
Pieni kasariheviteemasarjani ei olisi täydellinen ilman kotimaista panosta, mutta onneksi levyhyllystä ja muistista löytyy apu siihenkin. Tämä on mielenkiintoinen levy; sen tärkeitä osia ovat ajan henkeen komeasti sopiva soundi, hyvät tai ainakin kohtuulliset originaalikappaleet ja se tosiasia, että artistimme paitsi lauunteon, sovittamisen, tuottamisen ja soittamisen taitaa myös laulamisen - minulle tulee paikoitellen mieleen oma vanha suosikkini Ian Gillan.
Kun tämän levyn aikanani hankin, tein sen koska olin kuullut Halosen pari aikaisempaa, bluesia ja AOR:ää sisältävää teosta ja pitänyt niistä - mutta tämä räjäytti tajunnan; ensin kaahaava "I´m Rock", sitten nimikappale, joka on yksi perinteisen heviballadin lajityypin parhaista toteutuksista kotimaassamme, ja vielä "hitti" "Strangers In The Night" - joka on kuin Desmond Childn muistikirjasta. Ja tämä biisi on siis tuttu Kirkan, ei Sinatran tulkintana - Frankie veti ihan toisen samannimisen laulun. B-puoli on vähän tavanomaisempaa kamaa, mutta koko levy soi miellyttävän vanhakantaisesti, Halosen urkujen vetämänä (Gillanin lisäksi pitää kohta mainita myös Jon Lord...).
Joissakin lauluissa on hieman AOR-kaikuja, ne rakentavat siltaa Halosen aikaisempaan materiaaliin - ja toisaalta myös miehen laulutuotannon pääosaan, koska hän kuuluu niihin voimiin, jotka voimakkaimmin ovat rakentaneet siltaa popin ja iskelmän välillä. Eikö esim. juuri Kirkan paluu huipulle perustunut aika pitkälle Halosen sävelteoksiin? Ja siitä puheen ollen: En tiedä, onko tämän levyn synnyllä mitään tekemistä Kirkan samana vuonna (ehkä vähän aikaisemmin?) ilmestyneen "R.O.C.K"-albumin kanssa - sekin löytyy kyllä hyllystä (ja soi ihan komeasti), ja ellen väärin muista niin tekijöissä on aika paljon samoja nimiä... Valistakaa minua, jos joku tietää - mutta jos tämä on sivutuote, niin se on hyvinkin päätuotteen tasoinen tekele.
Kun tämän levyn aikanani hankin, tein sen koska olin kuullut Halosen pari aikaisempaa, bluesia ja AOR:ää sisältävää teosta ja pitänyt niistä - mutta tämä räjäytti tajunnan; ensin kaahaava "I´m Rock", sitten nimikappale, joka on yksi perinteisen heviballadin lajityypin parhaista toteutuksista kotimaassamme, ja vielä "hitti" "Strangers In The Night" - joka on kuin Desmond Childn muistikirjasta. Ja tämä biisi on siis tuttu Kirkan, ei Sinatran tulkintana - Frankie veti ihan toisen samannimisen laulun. B-puoli on vähän tavanomaisempaa kamaa, mutta koko levy soi miellyttävän vanhakantaisesti, Halosen urkujen vetämänä (Gillanin lisäksi pitää kohta mainita myös Jon Lord...).
Joissakin lauluissa on hieman AOR-kaikuja, ne rakentavat siltaa Halosen aikaisempaan materiaaliin - ja toisaalta myös miehen laulutuotannon pääosaan, koska hän kuuluu niihin voimiin, jotka voimakkaimmin ovat rakentaneet siltaa popin ja iskelmän välillä. Eikö esim. juuri Kirkan paluu huipulle perustunut aika pitkälle Halosen sävelteoksiin? Ja siitä puheen ollen: En tiedä, onko tämän levyn synnyllä mitään tekemistä Kirkan samana vuonna (ehkä vähän aikaisemmin?) ilmestyneen "R.O.C.K"-albumin kanssa - sekin löytyy kyllä hyllystä (ja soi ihan komeasti), ja ellen väärin muista niin tekijöissä on aika paljon samoja nimiä... Valistakaa minua, jos joku tietää - mutta jos tämä on sivutuote, niin se on hyvinkin päätuotteen tasoinen tekele.
lauantai 26. marraskuuta 2011
145. Y&T: In Rock We Trust (1984): Heavy Metal Beatles?
Bon Jovin ja Dokkenin ohella kolmas sellainen "AOR:stä vähän heviin kallellaan oleva bändi", jonka musiikkia silloin joskus mielelläni kuuntelin, oli tämä Y&T (jonka nimi ei muuten vaikuta taipuvan Bloggerin otsikoihin ja tägeihin). Yhtye teki 80-luvun alkupuolella sarjan ihan hyviä melodisia hard rocklevyjä, joilla yhdistyivät nuo minun keppihevoseni; hyvä laulusolisti, vahvat melodiat ja dynamiikan tajua osoittava tuotanto. Itse asiassa bändillä oli kolme neljä aika tasavahvaa tekelettä, mutta tämä ko. sarjan viimeinen lätty oli ensmmäinen jonka itse kuulin, joten sillä on minun kirjoissani etusija.
Otsikon Beatlesviittaus ei ole omaa keksintöäni, vaan muistan hämärästi lukeneeni sen jostakin, jossa sitä käytettiin nimenomaan viittauksena kohtuullisen hyvään biisiaineistoon ja hevibändiksi vaihteleviin sovituksiin. Määritelmä sopii sikäli hyvin tähän levyyn, että kokonaisuuteen mahtuu sekä eri tempoja että eri raskausasteita. Minun suosikkini ovat keskitempoinen mutta kevyesti liitävä "I´ll Keep On Believin´(Do You Know)", ilmavan riffin päällä laukkaava "Break Out Tonight" sekä jotenkin aerosmithmäinen jyrä "(Your Love Is) Drivin´ Me Crazy", mutta levyllä ei ole oikeastaan yhtään täysin turhaa raitaa.
Y&T:n kohdalla on vielä mainittava slovarit, jotka kilpailevat jopa Scorpionsin tuotannon kanssa taidosta yhdistää sävelmää ja siirappia voimaan ja kitaravalleihin; tämän levyn päättävä "This Time" on minun kirjoissani yksi lajityypin ehdottomia valioita - akustisesta aloituksesta kunnon paisutukseen asti. Jos taas jostakin haluaisi valittaa, niin yhtyeen lauluntekstit eivät sanottavasti erotu genren valtavirrasta sikäli, että kannanotot koskevat etupäässä naisia, rokkia ja kaljaa - joskaan pahimman sortin sovinismiakaan ei sanottavammin löydy.
Tämäkin bändi jatkoi uraansa ainakin vuosituhannen ihan viimeisiin vuosiin asti, mutta kuulemani uudemmat levyt eivät kyllä enää säväyttäneet samalla tavalla. Yksi osasyy saattoi olla oma varttumiseni - mutta aina välillä näihin parikymppisenä diggailemiini bändeihin on vieläkin hauska palata.
Otsikon Beatlesviittaus ei ole omaa keksintöäni, vaan muistan hämärästi lukeneeni sen jostakin, jossa sitä käytettiin nimenomaan viittauksena kohtuullisen hyvään biisiaineistoon ja hevibändiksi vaihteleviin sovituksiin. Määritelmä sopii sikäli hyvin tähän levyyn, että kokonaisuuteen mahtuu sekä eri tempoja että eri raskausasteita. Minun suosikkini ovat keskitempoinen mutta kevyesti liitävä "I´ll Keep On Believin´(Do You Know)", ilmavan riffin päällä laukkaava "Break Out Tonight" sekä jotenkin aerosmithmäinen jyrä "(Your Love Is) Drivin´ Me Crazy", mutta levyllä ei ole oikeastaan yhtään täysin turhaa raitaa.
Y&T:n kohdalla on vielä mainittava slovarit, jotka kilpailevat jopa Scorpionsin tuotannon kanssa taidosta yhdistää sävelmää ja siirappia voimaan ja kitaravalleihin; tämän levyn päättävä "This Time" on minun kirjoissani yksi lajityypin ehdottomia valioita - akustisesta aloituksesta kunnon paisutukseen asti. Jos taas jostakin haluaisi valittaa, niin yhtyeen lauluntekstit eivät sanottavasti erotu genren valtavirrasta sikäli, että kannanotot koskevat etupäässä naisia, rokkia ja kaljaa - joskaan pahimman sortin sovinismiakaan ei sanottavammin löydy.
Tämäkin bändi jatkoi uraansa ainakin vuosituhannen ihan viimeisiin vuosiin asti, mutta kuulemani uudemmat levyt eivät kyllä enää säväyttäneet samalla tavalla. Yksi osasyy saattoi olla oma varttumiseni - mutta aina välillä näihin parikymppisenä diggailemiini bändeihin on vieläkin hauska palata.
sunnuntai 20. marraskuuta 2011
144. Dokken: Under Lock And Key (1985): Iskelmän ja metallin liitto
Bon Jovista tuli maailmanluokan tähtiä, kun taas jotkut muut bändit jotka sinänsä tekivät kunniakkaan uran ovat nykyisin kai unohdettuja, niinkuin tämä Dokken - jonka nokkamies Don Dokken tosin on tehnyt levyjä jollakin kokoonpanolla vielä 2000-luvullakin. 1980-luvun puolivälissä puntit olivat kai enemmän tasan, ainakin minun käsitykseni mukaan. Dokkeniin törmäsin kai pääsiäisenä 1985, jolloin olin vanhempieni luona "omalla lomalla" opinnoista, makasin flunssassa viikon, ja suurin osa kavereistani oli yhdellä ja samalla soittokunnan matkalla USA:ssa. Pelstuksekseni tuli upouusi musiikkikanava Sky Channel (?), jonka avulla bongasin TV:stä uusia musikaalisia suosikkeja useamman päivän ajan.
Yksi parhaista biisesitä jonka noina päivinä kuulin oli Dokkenin uusi sinkku "The Hunter", juuri sellainen melodinen hevijyräys kohtuullisen sävykkäästi esitettynä ja nuottiin laulettuna joita siihen aikaan suosin. Videosta en muista mitään, mutta kai siinä oli sukkahousuihin puettuja hevijätkiä ja neitosia joiden mekkojen olkanauhat eivät tahtoneet pysyä ylhäällä... Musiikkivideo taiteenlajina on muutamin poikkeuksin jättänyt minut kylmäksi, mutta tämä biisi sai minut takaisin Turkuun päästyäni marssimaan Kanen puotiin hankkimaan koko älppärin.
Yllämainittu metsästyslaulu oli ehkä kaikkein paras veto, mutta suurin osa levystä oli oikein hyvää musiikkia. Hämmästyttävän samankuuloista, tosin - varsinaisia nyyhkyslovareita ei tainnut olla, ja vain kaksi raitaa kymmenestä oli kunnon vauhtivetoja. Yli puolet levyn raidoista oli keski- tai jopa hidastempoisia jyräyksiä, joissa hyvät laulumelodiat ja hoilattavat kertosäkeet yhdistettiin kitaravalleihin ja dramaattisiin taukokohtiin. Tietyllä tavalla tämä on iskelmää särökitaroilla - draaman tunne kuuluu sekä iskelmään että popheviin, suurin ero taitaa olla sanoitusten tyylilajeissa.
"It´s Not Love" ja "Jaded Heart" ovat tämän osaston parhaimmat raidat, kun taas "Will The Sun Rise" on ehkä melodialtaan kaikkein majesteettisin, mutta sanoittajan taidot eivät riitä uskottavaan sodan ja rauhan pohtimiseen, siinä kuin rakkauslauluihin.
Hassua kyllä, heikointa antia ovat ne nopeat raidat, jotka eivät oikein ole mistään kotoisin - ja kun pari vuotta myöhemmin hankin bändin seuraavan lätyn, se olikin täynnä näitä nopeampia mitäänsanomattomia vetoja. Kiikutinkin sen divariin aika pian, kun taas tämä LP on vieläkin hyllyssäni muistona nuoruudesta ja voiman tunnosta.
Yksi parhaista biisesitä jonka noina päivinä kuulin oli Dokkenin uusi sinkku "The Hunter", juuri sellainen melodinen hevijyräys kohtuullisen sävykkäästi esitettynä ja nuottiin laulettuna joita siihen aikaan suosin. Videosta en muista mitään, mutta kai siinä oli sukkahousuihin puettuja hevijätkiä ja neitosia joiden mekkojen olkanauhat eivät tahtoneet pysyä ylhäällä... Musiikkivideo taiteenlajina on muutamin poikkeuksin jättänyt minut kylmäksi, mutta tämä biisi sai minut takaisin Turkuun päästyäni marssimaan Kanen puotiin hankkimaan koko älppärin.
Yllämainittu metsästyslaulu oli ehkä kaikkein paras veto, mutta suurin osa levystä oli oikein hyvää musiikkia. Hämmästyttävän samankuuloista, tosin - varsinaisia nyyhkyslovareita ei tainnut olla, ja vain kaksi raitaa kymmenestä oli kunnon vauhtivetoja. Yli puolet levyn raidoista oli keski- tai jopa hidastempoisia jyräyksiä, joissa hyvät laulumelodiat ja hoilattavat kertosäkeet yhdistettiin kitaravalleihin ja dramaattisiin taukokohtiin. Tietyllä tavalla tämä on iskelmää särökitaroilla - draaman tunne kuuluu sekä iskelmään että popheviin, suurin ero taitaa olla sanoitusten tyylilajeissa.
"It´s Not Love" ja "Jaded Heart" ovat tämän osaston parhaimmat raidat, kun taas "Will The Sun Rise" on ehkä melodialtaan kaikkein majesteettisin, mutta sanoittajan taidot eivät riitä uskottavaan sodan ja rauhan pohtimiseen, siinä kuin rakkauslauluihin.
Hassua kyllä, heikointa antia ovat ne nopeat raidat, jotka eivät oikein ole mistään kotoisin - ja kun pari vuotta myöhemmin hankin bändin seuraavan lätyn, se olikin täynnä näitä nopeampia mitäänsanomattomia vetoja. Kiikutinkin sen divariin aika pian, kun taas tämä LP on vieläkin hyllyssäni muistona nuoruudesta ja voiman tunnosta.
perjantai 18. marraskuuta 2011
143. Bon Jovi: 1 (1984): Hiusmetallin lähteillä
Nuoruudessani kävin ystävieni kanssa monta keskustelua siitä, onko hevissä/hard rockissa/vastaavassa mitään järkeä, tunnetta tai kuunneltavaa - ja aika usein päädyimme siihen että se on ehkä välillä tyhmää mutta samalla useinmyös viihdyttävää. Sittemmin sekä raskas rock että minä olemme kehittyneet - osittain eri suuntiin; viimeisten vuosikymmenien aikana keksityt sata alalajia örinää eivät minua sytytä, mutta tällainen "stadionpophevi" menee vieläkin täydestä kun satun sille päälle.
Bon Jovi on tehnyt mittavan uran, ja vastannee nykyajan leveimmistä soundeista, mutta minusta tämä yhtye oli kaikkein parhaimmillaan heti ekalla levyllään. Ensihitti "Runaway" on klassinen menobiisi, joka kulkee kuin juna - joskin nokkamiehemme falsettilaulu lopussa vähän hymyilyttää. Muut kappaleet ovat myös samasta dramaattisesta muotista, johon kuuluu sekä riffejä että dynamiikkaa, armottoman hoilotettavia kertosäkeitä, enimmäksen kohtalaisen keskistä tempoa ja tietysti intohimoista laulua. "Love Lies", "Come Back", "Shot Through The Heart"... tunnelmaa vie nimenomaan sille kansikuvan sateiselle kadulle, jossa bändi seisoo sopivan uhmakkaan näköisenä, ehkäpä vähän huolissaan siitä, että äkillinen sadekuuro tulee ja kastelee kuontalot.
Bon Jovin myöhemmilläkin levyillä on hetkensä - mutta jollakin tavalla ne melkein kaikki ovat tietynlaista toistoa. Toissavuotinen "The Circle" olisi yhtä hyvin voinut ilmestyä kaksikymmentä vuotta sitten - mikä tosin ei minun korvissani ole välttämättä paha asia - mutta minun numerofriikkiluonteellani valitaan yleensä kahdesta samanlaisesta se ensimmäinen. Ja sitä paitsi tämän levyn valttikortti bändin tuotannossa on uskottavuus; vielä 1984 nämä jätkät eivät vielä olleet keski-ikäisiä ökyrikkaita rocktähtiä vaan nuoria ja nälkäisiä.
Bon Jovi on tehnyt mittavan uran, ja vastannee nykyajan leveimmistä soundeista, mutta minusta tämä yhtye oli kaikkein parhaimmillaan heti ekalla levyllään. Ensihitti "Runaway" on klassinen menobiisi, joka kulkee kuin juna - joskin nokkamiehemme falsettilaulu lopussa vähän hymyilyttää. Muut kappaleet ovat myös samasta dramaattisesta muotista, johon kuuluu sekä riffejä että dynamiikkaa, armottoman hoilotettavia kertosäkeitä, enimmäksen kohtalaisen keskistä tempoa ja tietysti intohimoista laulua. "Love Lies", "Come Back", "Shot Through The Heart"... tunnelmaa vie nimenomaan sille kansikuvan sateiselle kadulle, jossa bändi seisoo sopivan uhmakkaan näköisenä, ehkäpä vähän huolissaan siitä, että äkillinen sadekuuro tulee ja kastelee kuontalot.
Bon Jovin myöhemmilläkin levyillä on hetkensä - mutta jollakin tavalla ne melkein kaikki ovat tietynlaista toistoa. Toissavuotinen "The Circle" olisi yhtä hyvin voinut ilmestyä kaksikymmentä vuotta sitten - mikä tosin ei minun korvissani ole välttämättä paha asia - mutta minun numerofriikkiluonteellani valitaan yleensä kahdesta samanlaisesta se ensimmäinen. Ja sitä paitsi tämän levyn valttikortti bändin tuotannossa on uskottavuus; vielä 1984 nämä jätkät eivät vielä olleet keski-ikäisiä ökyrikkaita rocktähtiä vaan nuoria ja nälkäisiä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
