Broadcast oli ihan hyvä bändi, vaikka sen levytykset eivät ehkä olleet ihan sataprosenttista tavaraa - vaikka jotkut hitit olivatkin kuolematonta kamaa, loppuvaikutelma oli silti jotenkin ulkolukuinen. Sen sijaan bändin riveistä nousi esiin rivi tekijöitä, jotka omalla tavallaan ovat kyntäneet amerikkalaisen populaarimusiikin sarkaa Suomessa hyvinkin persoonallisesti - ja kaksi tämän saran suurimmista saavutuksista ovat Kim Lönnholmin soololevyt. Ensimmäinen niistä oli massiivinen hitti jo pelkästään nimikappaleensa voimalla, mutta minun korvissani sitä huomattavasti parempi on sen seuraaja, joka kai myi ihan kohtalaisesti sekin mutta huomattavsati edeltäjäänsä vähemmän.
Levyltä löytyy samaa kansanlaulunomaisuutta joka teki niin suuren hitin "Minä olen muistanut"-laulusta ja levystä - yksi suosikkibiisini, "Tuulee", voisi olla vaikkapa karkulainen jonkun kelttibändin tuotannosta - mutta ennen kaikkea tämä on enemmän rocklevy kuin tuo edeltäjä. Edu Kettusen rustaama nimibiisi on komea hymni, ja vielä sitäkin ylväämpi on Esa Kaartamon kynästä tuleva "Joen yli puiden siimekseen", joka on kuin tehty stadioneilla hoilattavaksi - en tosin tiedä, onko sitä koskaan kokeiltu esim. 20.000 ihmisen voimalla.
Tämä on jollakin tavalla tunnelmallinen levy, vaikka se taitaa olla aika lailla studiobändin tuote - tietty kaiho leimaa näitä lauluja, jotka periaatteessa ovat jonkinlaista ameriikan meininkiä - esimerkiksi aloitus "Syvä vesi vie" on sekä soinniltaan että soinnuiltaan silkkaa Eaglesiä. Samalla ne ovat hyvin suomalaisia - molemmat lauluntekijät onnistuvat tavoittamaan suomeksi kirjoittaessaan jotain sellaista, missä eivät englanniksi onnistuneet. Harmi vain, ettei tälle levylle ole tullut jatkoa - mutta toisaalta se merkitsee sitä, että Kim Lönnholmin soolotuotanto keskimääräiseltä tasoltaan kuuluu maamme huippuihin.
torstai 18. heinäkuuta 2013
tiistai 2. heinäkuuta 2013
210. Queen: Sheer Heart Attack (1974): Tästä se lähti
Queen teki 1970-luvulla pitkän rivin komeita levyjä, joilla yhdistyivät monipuolisuus, jyrääminen, teatraalisuus, hyräiltävyys ja ties mitä, ja jotka vielä olivat kaupallisia menestyksiä ainakin "A Night At The Operasta" lähtien. Sitä edelsi tämä, bändin kolmas albumi, jolla yhtyeen taiteellinen visio ensimmäisen kerran puhkesi täyteen kukkaan.
Käytännössä se tarkoittaa ensinnäkin musiikillista monipuolisuutta: Bändin "hevipuolta" edustavat tyrmäävä aloitus "Brighton Rock" ja tuleva liveklassikko "Now I´m Here", kun taas "Tenement Funster" on oiva osoitus Roger Taylorin juurimusiikki-innostuksesta. "Lily Of The Valley" on klassinen pikku Mercury-pianoepisodi, kun taas lopetuskaksikko "She Makes Me" ja "In The Lap Of The Gods (Revisited)" ovat kunnon sytkärihymnejä. John Deaconin popkorvan kutittelun aloittaa "Misfire" jne. jne. Tällä levyllä ei ole sellaista yhtä täyden kympin laulua joka loistavuudessaan jättäisi kaikki muut varjoonsa, vaan mielestäni kymmenkunta kasi-ysitason esitystä, mikä on aika harvinainen saavutus.
Eli vaikka itse asiassa voisin kehua erikseen melkein jokaisen biisin, mutta tärkeämpää on todeta, että minua jo 70-luvulla ja yhä vieläkin viehättävät bändin monipuolisuus, Brian Mayn uniikki kitarointi, Freddie Mercuryn lauluääni, bändin stemmalaulu sekä se, että Brianilla ja etenkin Rogerillakin on hyvät lauluäänet - olisikohan kyseessä Beatlesin jälkeisen ajan paras "kakkosketju"? Ja vaikka ehkä jo Queen II-levyllä keksitty "levymuotti" kantoi läpi koko 70-luvun, pysyen aika lailla samanlaisena, se kestää kuuntelua nimenomaan koska sen idea oli monipuolisuus.
Käytännössä se tarkoittaa ensinnäkin musiikillista monipuolisuutta: Bändin "hevipuolta" edustavat tyrmäävä aloitus "Brighton Rock" ja tuleva liveklassikko "Now I´m Here", kun taas "Tenement Funster" on oiva osoitus Roger Taylorin juurimusiikki-innostuksesta. "Lily Of The Valley" on klassinen pikku Mercury-pianoepisodi, kun taas lopetuskaksikko "She Makes Me" ja "In The Lap Of The Gods (Revisited)" ovat kunnon sytkärihymnejä. John Deaconin popkorvan kutittelun aloittaa "Misfire" jne. jne. Tällä levyllä ei ole sellaista yhtä täyden kympin laulua joka loistavuudessaan jättäisi kaikki muut varjoonsa, vaan mielestäni kymmenkunta kasi-ysitason esitystä, mikä on aika harvinainen saavutus.
Eli vaikka itse asiassa voisin kehua erikseen melkein jokaisen biisin, mutta tärkeämpää on todeta, että minua jo 70-luvulla ja yhä vieläkin viehättävät bändin monipuolisuus, Brian Mayn uniikki kitarointi, Freddie Mercuryn lauluääni, bändin stemmalaulu sekä se, että Brianilla ja etenkin Rogerillakin on hyvät lauluäänet - olisikohan kyseessä Beatlesin jälkeisen ajan paras "kakkosketju"? Ja vaikka ehkä jo Queen II-levyllä keksitty "levymuotti" kantoi läpi koko 70-luvun, pysyen aika lailla samanlaisena, se kestää kuuntelua nimenomaan koska sen idea oli monipuolisuus.
perjantai 28. kesäkuuta 2013
209. Thin Lizzy: Nightlife (1974): Jotain aivan muuta
Jos olet seurannut tätä blogia jonkun aikaa, tai vaikkapa selannut sen sisällystä, sinun ei liene vaikeaa arvata mikä on kaikkien aikojen suosikkibändini - aivan oikein, Thin Lizzy. Voit myös ehkä päätellä joitakin syitä siihen; on totta, että pidän ns. raskaasta rockista, varsinkin "klassisesta" sellaisesta - joskaan se ei ole ainoa suosikkigenreni. Ja toisaalta pidän dynamiikan tajusta ja vaihtelusta; vaikka ne harvemmin yhdistetään tuohon raskaaseen rockiin, niin Phil Lynott kavereineen osasi sen kyllä.
Niinpä tämänkin albumin kymmenestä raidasta vain kaksi on ns. perinteistä hevijyräystä - mutta sekä "It´s Only Money" että "Sha-La-La" on varustettu paitsi räväkällä riffillä myös esim. oikealla laulumelodialla. Levyn huippukohtia ovat myös bändin klassisin balladihitti "Still In Love With You", jonka studioversiolle ääntään lainaa myös toinen suuri kelttiläinen ääni Frankie Miller, popahtava aloitus "She Knows", yökerhobluesiin kallellaan oleva nimikappale sekä ovelasti jatsahtava "Showdown". Myös kelttiläiseen kansanperinteeseen nojaava "Philomena" ja pianovetoinen "Frankie Carroll" puhuttelevat, sekä sanoin että sävelin.
Läpi levyn voi kuulla myös Thin Lizzyn orastavaa tavaramerkkiä, hienoa kaksoiskitarointia, Brian Downeyn jäljittelemättömän funkya rummutusta - ja tekstimaailmakin ilmentää Phil Lynottin taiteellisen vision kypsymistä; sekin puhkesi lopullisesti kukkaan paria albumia myöhemmin. Kun hän kaiken lisäksi oli todella hyvä laulaja, ei lopputulos voi olla muuta kuin maukas keitos.
Phil Lynottin suuri ansio oli se, että hän osoitti raskaan rockin voivan olla muutakin - paljon muuta, ja aivan muuta - kuin pelkkää äänekästä jyräystä, vaikka hänen tuotantonsa aina sisälsi myös sitä. Myöhemmin hän ensin joi/narkkasi äänensä ja sitten taiteellisen visionsa - ennenkuin kuoli aivan liian nuorena - mutta Thin Lizzyn levytykset, sekä 70-luvun loppupuolen hittilevyt että nämä varhaisemmat yritelmät - ovat komea testamentti.
Niinpä tämänkin albumin kymmenestä raidasta vain kaksi on ns. perinteistä hevijyräystä - mutta sekä "It´s Only Money" että "Sha-La-La" on varustettu paitsi räväkällä riffillä myös esim. oikealla laulumelodialla. Levyn huippukohtia ovat myös bändin klassisin balladihitti "Still In Love With You", jonka studioversiolle ääntään lainaa myös toinen suuri kelttiläinen ääni Frankie Miller, popahtava aloitus "She Knows", yökerhobluesiin kallellaan oleva nimikappale sekä ovelasti jatsahtava "Showdown". Myös kelttiläiseen kansanperinteeseen nojaava "Philomena" ja pianovetoinen "Frankie Carroll" puhuttelevat, sekä sanoin että sävelin.
Läpi levyn voi kuulla myös Thin Lizzyn orastavaa tavaramerkkiä, hienoa kaksoiskitarointia, Brian Downeyn jäljittelemättömän funkya rummutusta - ja tekstimaailmakin ilmentää Phil Lynottin taiteellisen vision kypsymistä; sekin puhkesi lopullisesti kukkaan paria albumia myöhemmin. Kun hän kaiken lisäksi oli todella hyvä laulaja, ei lopputulos voi olla muuta kuin maukas keitos.
Phil Lynottin suuri ansio oli se, että hän osoitti raskaan rockin voivan olla muutakin - paljon muuta, ja aivan muuta - kuin pelkkää äänekästä jyräystä, vaikka hänen tuotantonsa aina sisälsi myös sitä. Myöhemmin hän ensin joi/narkkasi äänensä ja sitten taiteellisen visionsa - ennenkuin kuoli aivan liian nuorena - mutta Thin Lizzyn levytykset, sekä 70-luvun loppupuolen hittilevyt että nämä varhaisemmat yritelmät - ovat komea testamentti.
torstai 20. kesäkuuta 2013
208. Per Gessle: Mazarin (2003): Makeaa mahan täydeltä
Naapurissa osataan tarttuvan popmusiikin tekemisen taito, ja yksi koulukunnan menestyneimpiä mestareita on Per Gessle. Hän on tuottanut häpeilemättömän tarttuvaa popmusiikkia yli kolmenkymmenen vuoden ajan, ensin uuden aallon poplaidalla Gyllene Tiderin kanssa, sitten maailmanlaajuisesti Roxetten kanssa, ja nykyisin yhä enemmään soolourallaan (joskin esim GT kiertää tänä kesänä taas Ruotsia yhdeksän vuoden tauon jälkeen). Asian on hoksannut myös ostava yleisö - tämä albumi taitaa löytyä suurinpiirtein jokaisesta ruotsalaistaloudesta.
Gesslen suurin taito on biisinteko; tämä on loistava biisinippu. Melkein joka kappaleesta löytyy heti mieleen jäävä koukku, ja vaikka hänen tekstinsä välillä poikkeavat korniuden puolella, ne istuvat silti tähän hymy suupielessä tehtyyn kokonaisuuteen kuin - no, hymy suupieleen. Laulajana hän on vähän sinnepäin; nuorempana ja enemmän ehdottomana en sietänyt hänen väärinlaulamistaan, mutta nyt tiemme ovat taas kohdanneet. Soitto ja sovitukset toimivat kuin ihmisen mieli - kekseliäästi, ilmavasti mutta tarvittaessa jämäkästi.
Lauluista "Spegelboll" on ehkä vähän Blondiemainen velmusti diskoileva pop-pläjäys, "Födelsedag" on mukava menopala, "Vart du än går" ja "Om du bara vill" sellaisia nättejä popballadeja joita yleensä kuulee Paul McCartneyn levyillä, ja levyn absoluuttinen kohokohta on "Tycker om när du tar på mig", balladi sekin mutta astetta tummempisävyinen, melankolinen esitys jonka sävel ja katkeransuloiset sanat notavat sen minun kirjoissani kaikkien aikojen ruotsalaisten popbiisien kärkijoukkoon.
Levyn nimi tarkoittaa mantelimassalla täytettyä kuorrutettua vuokaleivosta, yhtä ruotsalaisen kahvipöydän peruskiveä - ja se on osuva koska tämäkin pakkaus on maukas joskin se liian suurina annoksina voi olla äitelä ja jopa lihottava. Kohtuullisesti käytettynä se sen sijaan on oivallinen lisä myös rukiisempiin musiikkiruokavalioihin.
Gesslen suurin taito on biisinteko; tämä on loistava biisinippu. Melkein joka kappaleesta löytyy heti mieleen jäävä koukku, ja vaikka hänen tekstinsä välillä poikkeavat korniuden puolella, ne istuvat silti tähän hymy suupielessä tehtyyn kokonaisuuteen kuin - no, hymy suupieleen. Laulajana hän on vähän sinnepäin; nuorempana ja enemmän ehdottomana en sietänyt hänen väärinlaulamistaan, mutta nyt tiemme ovat taas kohdanneet. Soitto ja sovitukset toimivat kuin ihmisen mieli - kekseliäästi, ilmavasti mutta tarvittaessa jämäkästi.
Lauluista "Spegelboll" on ehkä vähän Blondiemainen velmusti diskoileva pop-pläjäys, "Födelsedag" on mukava menopala, "Vart du än går" ja "Om du bara vill" sellaisia nättejä popballadeja joita yleensä kuulee Paul McCartneyn levyillä, ja levyn absoluuttinen kohokohta on "Tycker om när du tar på mig", balladi sekin mutta astetta tummempisävyinen, melankolinen esitys jonka sävel ja katkeransuloiset sanat notavat sen minun kirjoissani kaikkien aikojen ruotsalaisten popbiisien kärkijoukkoon.
Levyn nimi tarkoittaa mantelimassalla täytettyä kuorrutettua vuokaleivosta, yhtä ruotsalaisen kahvipöydän peruskiveä - ja se on osuva koska tämäkin pakkaus on maukas joskin se liian suurina annoksina voi olla äitelä ja jopa lihottava. Kohtuullisesti käytettynä se sen sijaan on oivallinen lisä myös rukiisempiin musiikkiruokavalioihin.
tiistai 11. kesäkuuta 2013
207. Tehosekoitin: Freak Out (1999): Enemmän kaikkea
Edellisessä postauksessa kehumani Laura Närhen levyn monipuolisuus ei liene sattumaa - yksi taustasyy on varmaankin Matti Mikkolan oma tausta Tehosekoittimessa, joka ehkä aloitti uransa punkvaikutteisena mutta jo tämän albumin kohdalla oli kehittynyt täysipainoiseksi rockorkesteriksi. Vaikka jokainen biisi sinänsä ei ole mestariteos, on yhtyeen ote minusta huikea - tyylilaji toisensa jälkeen on hallussa häpeämättömällä rockasenteella.
Suosikkikappaleistani "Ote irtoaa" on huikea jousilla vauhditettu soulshouterdraama - vähän joidenkin 60-luvun lopun ylilyöntien tapaan - jossa silti on pohjalla hieno sävellys, kun taas "Valonkantaja" heittää 70-lukulaiseen poljentoonsa ripauksen ajan diskokaikuja. "Meksiko-Kuusamo" on jonkinlainen bluesrockpastissi, kun taas "Vi**u tajuutsä" on kunnon 70-lukulainen rockjyrä. Levyltä löytyy myös utuisempaa maalailua, hitaampaa bluespohjaista viritelmää ja soulimpaa soittoa, jopa iskelmällisyyttä - monipuolista kevyttä musiikkia kaiken kaikkiaan.
Mutta vaikka tyylit vaihtuvatkin, on kokonaisuus silti hallittu - yksi sitova asia on tuo soiton ote, toinen Otto Grundströmin laulu. Kaikkein eniten taidan silti ihailla sovituksia ja äänimaailmaa - juuri tuo vaihtelu tekee tästä ns. klassisen rocklevyn, sellaisen joita vielä 70-luvulla tehtiin, ja tarvittaessa kehiin heitetään jousia, koskettimia, mitä tahansa mitä kulloinkin tarvitaan. Ehkä joku kappale kestää turhan kauan, ehkä kaikki sävelteokset eivät ole yhtä loistavia - mutta kokonaisuutena tämä "enemmän kaikkea-filosofia" on onnistunut.
Suosikkikappaleistani "Ote irtoaa" on huikea jousilla vauhditettu soulshouterdraama - vähän joidenkin 60-luvun lopun ylilyöntien tapaan - jossa silti on pohjalla hieno sävellys, kun taas "Valonkantaja" heittää 70-lukulaiseen poljentoonsa ripauksen ajan diskokaikuja. "Meksiko-Kuusamo" on jonkinlainen bluesrockpastissi, kun taas "Vi**u tajuutsä" on kunnon 70-lukulainen rockjyrä. Levyltä löytyy myös utuisempaa maalailua, hitaampaa bluespohjaista viritelmää ja soulimpaa soittoa, jopa iskelmällisyyttä - monipuolista kevyttä musiikkia kaiken kaikkiaan.
Mutta vaikka tyylit vaihtuvatkin, on kokonaisuus silti hallittu - yksi sitova asia on tuo soiton ote, toinen Otto Grundströmin laulu. Kaikkein eniten taidan silti ihailla sovituksia ja äänimaailmaa - juuri tuo vaihtelu tekee tästä ns. klassisen rocklevyn, sellaisen joita vielä 70-luvulla tehtiin, ja tarvittaessa kehiin heitetään jousia, koskettimia, mitä tahansa mitä kulloinkin tarvitaan. Ehkä joku kappale kestää turhan kauan, ehkä kaikki sävelteokset eivät ole yhtä loistavia - mutta kokonaisuutena tämä "enemmän kaikkea-filosofia" on onnistunut.
maanantai 10. kesäkuuta 2013
206. Laura Närhi: Tuhlari (2012): Osaa se "nuorempikin" polvi...
Näin keski-ikäisenä ei aina tule seurattua kaikkea uudempaa musiikkia samalla tavalla kuin vanhoja suosikkeja, joten esim. Kemopetrol on minulta mennyt täysin ohi, mutta sen laulaja Laura Närhi tuli tutuksi kun teimme "The Mill Sessions"-sarjaa, ja hän tyrmäsi minut täysin uudella sovituksellaan ekan soololevynsä hitistä "Mä annan sut pois" (tulkinta löytyy täältä). Pakkohan se levy oli tsekata, ja se oli oikein hyvä - mutta juuri tuo hitti hävisi "meidän" versiollemme sen verran että se ehkä vähän laski kokonaisvaikutelmaa.
Seuraava tyrmäys tapahtui viime syksynä, kun radiosta yhtäkkiä soi Lauran ja Erinin duetto "Siskoni", joka sarallaan edustaa ehkä parasta, mitä tässä maassa on koskaan levytetty; solistit laulavat kuin olisivat siskoja konsanaan, ja sävellys ja sovitus hivelevät korvia - melkein kuin McGarriglen sisarukset olisivat keksineet levyttää suomeksi. Ei auttanut muuta kuin hankkia levy, ja se on ehkä parasta suomenkielistä popmusiikkia, mitä juuri nyt tehdään. Esimerkiksi Lauran versio Tehosekoittimen iki-ihanasta "Hetken tie on kevyt"-hitistä on loistava - olisikohan tuottaja-kapellimestari Matti Mikkolalla sormensa pelissä?
Soundimaailma on vieläkin moderni, mutta mielstäni astetta orgaanisempi ja monipuolisempi kuin debyytillä; esim. "Varjo" rokkaa irtonaisemmin kuin hänen aikaisemmat sooloesityksensä, kun taas esim. "Onnellinen" ja nimikappale soivat popimmin. Ja itse asiassa liki kaikissa biiseissä on koukkuja, jotka kiinnittävät ne kuulijan mieleen niin, että mukana hyräileminen sujuu aika helposti jo noin toisella kuuntelukerralla. Pidän Lauran äänestä yhä enemmän, ja hänellä on myös mukavasti dynamiikan tajua.
Tuo "nuorempi" on lainausmerkeissä sikäli, että artistimme tietenkin popmusiikin perinteisten ikäkriteerien mukaan ei enää ole mikään nuori - mutta minun maailmassani itseni selvästi yli kymmenen vuotta nuoremmat artistit ovat kyllä nuoria kykyjä :-)
Seuraava tyrmäys tapahtui viime syksynä, kun radiosta yhtäkkiä soi Lauran ja Erinin duetto "Siskoni", joka sarallaan edustaa ehkä parasta, mitä tässä maassa on koskaan levytetty; solistit laulavat kuin olisivat siskoja konsanaan, ja sävellys ja sovitus hivelevät korvia - melkein kuin McGarriglen sisarukset olisivat keksineet levyttää suomeksi. Ei auttanut muuta kuin hankkia levy, ja se on ehkä parasta suomenkielistä popmusiikkia, mitä juuri nyt tehdään. Esimerkiksi Lauran versio Tehosekoittimen iki-ihanasta "Hetken tie on kevyt"-hitistä on loistava - olisikohan tuottaja-kapellimestari Matti Mikkolalla sormensa pelissä?
Soundimaailma on vieläkin moderni, mutta mielstäni astetta orgaanisempi ja monipuolisempi kuin debyytillä; esim. "Varjo" rokkaa irtonaisemmin kuin hänen aikaisemmat sooloesityksensä, kun taas esim. "Onnellinen" ja nimikappale soivat popimmin. Ja itse asiassa liki kaikissa biiseissä on koukkuja, jotka kiinnittävät ne kuulijan mieleen niin, että mukana hyräileminen sujuu aika helposti jo noin toisella kuuntelukerralla. Pidän Lauran äänestä yhä enemmän, ja hänellä on myös mukavasti dynamiikan tajua.
Tuo "nuorempi" on lainausmerkeissä sikäli, että artistimme tietenkin popmusiikin perinteisten ikäkriteerien mukaan ei enää ole mikään nuori - mutta minun maailmassani itseni selvästi yli kymmenen vuotta nuoremmat artistit ovat kyllä nuoria kykyjä :-)
sunnuntai 2. kesäkuuta 2013
205. Revolver: Argan (2011): Me gusta el viejo rock´n´roll
Vietimme kevään 2006 Espanjassa, ja vaikka en esimerkiksi tullutkaan opiskelleeksi kieltä systemaattisesti, vaikka niin olin ajatellut, jäi konkreettiseksi jäljeksi sieluuni mm. espanjalainen popmusiikki - aika lailla satunnaisen otannan muodossa. Monet löytämistäni artisteista olivat aika poppia tai jopa viihteellisempää kamaa, tietysti latinomaustein - iki-ihana Luz Casal etunenässä - mutta myös vanhaa kunnon rockia löytyi espanjaksikin.
Paras esimerkki rockista taitaa olla Revólver, eli käytännössa laulaja/lauluntekijä Carlos Goñi vaihtelevine bändeineen, jota ehkä voisi luonnehtia jonkinlaiseksi espanjalaiseksi Bob Segeriksi (ei vähiten koska hänen coverinsa tämän "Old Time Rock´n´Roll"-klassikosta, jota olen itsekin aikoinani bändissä laulanut, on hyvinkin toimiva veto) - ellei tuollainen vertailu periaatteessa olisi turhan rajoittava. Tämä on siis lähtökohdiltaan rehtiä "stadionrockia", mutta samalla omanlaistaan juuri etnisten mausteidensa vuoksi.
Ensinnäkin latinalainen tausta kuuluu jollakin tavalla läpi - ehkä tiettynä tunteellisuutena, ehkä sävellyksissä; en oikein osaa selittää mikä sen aiheuttaa, muuta kun tietysti kieli. Toisaalta tällä levyllä on myös pohjoisafrikkalaisia arabimuusikoita, ja sekin kuuluu sekä sovituksissa että sävellyksissä - mikä sinänsä ei ole mitenkään epätavallista Espanjassa, jo historiankin vuoksi. Esimerkiksi aloitus "No hay mañanas" on hyvä esimerkki tästä sekoituksesta, ja "Manos Arriba" on vastaansanomaton rockhymni, joka kävisi mallista jopa Robert Plantin samansuuntaiselle fuusiolle.
Pidän myös Goñin äänestä - miehekkäästä, mutta taipuisasta - ja lauluntekotaidoista. Hän pysyy nuotissa sekä matalalla että tarvittaessa korkealla, ja ainakin hänen sävelkielessään espanja taipuu anglosaksiseenkin viitekehykseen. Ja vielä kun sovituksetkin siis ovat monipuolisia, sekoittaen akustisia ja sähköisiä instrumentteja, ja (kliseevaroitus!) rokkaavat ilmavasti, niin en osaa vaatia enempää. Tykkään vanhan ajan rock´n´rollista myös näillä mausteilla.
Paras esimerkki rockista taitaa olla Revólver, eli käytännössa laulaja/lauluntekijä Carlos Goñi vaihtelevine bändeineen, jota ehkä voisi luonnehtia jonkinlaiseksi espanjalaiseksi Bob Segeriksi (ei vähiten koska hänen coverinsa tämän "Old Time Rock´n´Roll"-klassikosta, jota olen itsekin aikoinani bändissä laulanut, on hyvinkin toimiva veto) - ellei tuollainen vertailu periaatteessa olisi turhan rajoittava. Tämä on siis lähtökohdiltaan rehtiä "stadionrockia", mutta samalla omanlaistaan juuri etnisten mausteidensa vuoksi.
Ensinnäkin latinalainen tausta kuuluu jollakin tavalla läpi - ehkä tiettynä tunteellisuutena, ehkä sävellyksissä; en oikein osaa selittää mikä sen aiheuttaa, muuta kun tietysti kieli. Toisaalta tällä levyllä on myös pohjoisafrikkalaisia arabimuusikoita, ja sekin kuuluu sekä sovituksissa että sävellyksissä - mikä sinänsä ei ole mitenkään epätavallista Espanjassa, jo historiankin vuoksi. Esimerkiksi aloitus "No hay mañanas" on hyvä esimerkki tästä sekoituksesta, ja "Manos Arriba" on vastaansanomaton rockhymni, joka kävisi mallista jopa Robert Plantin samansuuntaiselle fuusiolle.
Pidän myös Goñin äänestä - miehekkäästä, mutta taipuisasta - ja lauluntekotaidoista. Hän pysyy nuotissa sekä matalalla että tarvittaessa korkealla, ja ainakin hänen sävelkielessään espanja taipuu anglosaksiseenkin viitekehykseen. Ja vielä kun sovituksetkin siis ovat monipuolisia, sekoittaen akustisia ja sähköisiä instrumentteja, ja (kliseevaroitus!) rokkaavat ilmavasti, niin en osaa vaatia enempää. Tykkään vanhan ajan rock´n´rollista myös näillä mausteilla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
