Taannoin kehumani Joanne Shaw Taylor ei ole ainoa lupaava uusi tähti bluestaivaalla, samaan luokkaan voi laskea myös Sena Ehrhardtin. Hänkin on nuori, mutta omaa vuosiaan kypsemmän lauluäänen, ja osaa paitsi esittää lauluja myös tehdä niitä. Hän on ns. kasvanut bluesin sisälle koska on bluesmuusikon tytär ja jopa laulanut isänsä bändissä - ja nyt isäukko taas hoitaa leadkitaristin tonttia.
Tämä levy on ehkä piirun verran perinteisempää kamaa kuin Taylorin levy (ehkä yllämainitusta syystä), mutta silti ns. modernia bluesia alusta loppuun. Tunnelma on tiivis - nopeammat vedot, kuten ovelalla kitarakuviolla maustettu avaus "Buried Alive" ja esim. "I Want To Get You Back" toimivat hyvin, ja hitaat "Storm´s Coming" ja "Dreamin´ Or Dyin´" ovat klassisia tapauksia, joissa dynaaminen komppi kantaa antaumuksellista laulusuoritusta. Itse tehty materiaali kunnioittaa genren henkeä olematta mitenkään liian geneeristä tai kopioidun tuntuista.
Kummassakin kategoriassa bändi tietää juuri koska pitää lisätä voimaa ja koska hellittää. Minua miellyttää dynamiikan lisäksi konservatiivinen mutta elävä bändisoundi - kitara, basso, rummut, tarvittaessa koskettimia muttei mitään ylimääräistä. Se on minun korviini hyvä esimerkki tämän päivän luonnollisesta sähköisestä äänimaailmasta, joka tyydyttää popnörtin vaatimukset mutta kuulostaa elävältä.
Tämäkin albumi on voimaannuttava kokonaisuus -blues elää ja voi hyvin.
maanantai 22. elokuuta 2016
torstai 4. elokuuta 2016
297. SaloRantalaSoi: Talvijalka (2009): Sanan ja sävelen suloinen liitto
Joitain vuosia sitten kehuin täällä Heikki Salon "Hiili"-albumin, ja totesin sen olevan hänen Miljoonasateen jälkeisen uransa huippu - mutta vaikka sen tenho ei ole yhtään himmennyt, on sen rinnalle sittemmin noussut Iiro Rantalan kanssa tehty "Talvijalka", joka edelsi rockimpia soololevyjä.
"Talvijalan" viehätyksen yksi kulmakivi on sen äänimaailma - Iiro Rantalan piano ja sävykkäät sovitukset, jotka liikkuvat sulavasti popmusiikin koko skaalalla - joka täydentää sitä puolta Miljoonasateen soundista, joka jäi Salon soololätyillä hieman taka-alalle. Äänitaustaa vasten Salon ääni pääsee oikeuksiinsa, ja samaten sanoitusten koko skaala romanttisesta remuavaan toimii. Jopa kaksimieliset kupletit ovat tässä yhteydessä siedettävämpiä kuin muuten. Jostakin syystä tämä levy on aivan toisella tasolla kuin samojen herrojen ensimmäinen yhteinen työ vuodelta 2003 - ehkä aika on tehnyt tehtävänsä?
Kaikkein parhain toimivat tunnelmapalat/tunnelmalliset palat - huippuna ehkä "Viltti ja vinyylit", jonka soulpoljento nousee Salon uran komeimpien kokonaisuuksien joukkoon. Muita makoisia vetoja ovat mm. "Siitä suudelmasta", joka on kuin päivitetty 70-luvun iskelmähymni, sekä herkkä "Milloin laulut saapuvat kotiin". Toisaalta ovela "Muistanko mä väärin" ja leikkisästi laukkaava "Leikitään stereoita" toimivat hyvin - jälkimmäinen kuuluu vielä ns. kelvollisten kaksimielisyyksien joukkoon.
Pari levyn lauluista on enemmän hutaistun oloista huumoria, mutta jatsahtava "Top 5 -- Viisi pahinta virhettä" toimii ehkä vinon virneensä voimin, ja albumi on kokonaisuutena maittavan kylläinen aiheuttamatta ähkyä. Sen suurin yhteinen vahvuus on laajennettu äänikuva, joka tukee laulutekstejä ja esityksiä samalla tapaa kuin Miljoonasateen parhaimmat albumikokonaisuudet aikanaan toimivat, mutta ajoittain jopa vielä tehokkaammin.
Samantapaista sanojen ja sävelten liittoa (ja liitoa) on havaittavissa myös Miljoonasateen comebacklevyllä, joka vihdoin ilmestyi tänä vuonna - mutta se on toinen juttu, johon lienee syytä palata myöhemmin.
"Talvijalan" viehätyksen yksi kulmakivi on sen äänimaailma - Iiro Rantalan piano ja sävykkäät sovitukset, jotka liikkuvat sulavasti popmusiikin koko skaalalla - joka täydentää sitä puolta Miljoonasateen soundista, joka jäi Salon soololätyillä hieman taka-alalle. Äänitaustaa vasten Salon ääni pääsee oikeuksiinsa, ja samaten sanoitusten koko skaala romanttisesta remuavaan toimii. Jopa kaksimieliset kupletit ovat tässä yhteydessä siedettävämpiä kuin muuten. Jostakin syystä tämä levy on aivan toisella tasolla kuin samojen herrojen ensimmäinen yhteinen työ vuodelta 2003 - ehkä aika on tehnyt tehtävänsä?
Kaikkein parhain toimivat tunnelmapalat/tunnelmalliset palat - huippuna ehkä "Viltti ja vinyylit", jonka soulpoljento nousee Salon uran komeimpien kokonaisuuksien joukkoon. Muita makoisia vetoja ovat mm. "Siitä suudelmasta", joka on kuin päivitetty 70-luvun iskelmähymni, sekä herkkä "Milloin laulut saapuvat kotiin". Toisaalta ovela "Muistanko mä väärin" ja leikkisästi laukkaava "Leikitään stereoita" toimivat hyvin - jälkimmäinen kuuluu vielä ns. kelvollisten kaksimielisyyksien joukkoon.
Pari levyn lauluista on enemmän hutaistun oloista huumoria, mutta jatsahtava "Top 5 -- Viisi pahinta virhettä" toimii ehkä vinon virneensä voimin, ja albumi on kokonaisuutena maittavan kylläinen aiheuttamatta ähkyä. Sen suurin yhteinen vahvuus on laajennettu äänikuva, joka tukee laulutekstejä ja esityksiä samalla tapaa kuin Miljoonasateen parhaimmat albumikokonaisuudet aikanaan toimivat, mutta ajoittain jopa vielä tehokkaammin.
Samantapaista sanojen ja sävelten liittoa (ja liitoa) on havaittavissa myös Miljoonasateen comebacklevyllä, joka vihdoin ilmestyi tänä vuonna - mutta se on toinen juttu, johon lienee syytä palata myöhemmin.
tiistai 26. heinäkuuta 2016
296. Joanne Shaw Taylor: The Dirty Truth (2014): Blues elää ja voi hyvin, osa 1
Yksi musiikin hyviä puolia on se, että sitä on niin paljon. Jossakin vaiheessa, kun nuoruus oli vaihtumassa varhaiskeski-iäksi, minulla kävi mielessä ajatus, että olin jo löytänyt kaiken kuuntelemisen arvoisen, mutta onneksi musiikki on osoittanut minun olleen hyvinkin väärässä.
Horisontin laajentumiseen vaikutti monikin asia. Yksi niistä oli internet - nykyisin löydän netistä uutta musiikkia enemmän kuin ehdin sitä kuluttaa, samalla kun sen hankkiminen on helpottunut koska sitä voi helposti tilata vaikka pysyykin periaatteessa fyysisissä tallenteissa. Ja toinen, vielä tärkeämpi juttu on se, että uusia musiikintekijöitä tulee koko ajan lisää.
Yksi viime vuosien löydöistäni on nuori englantilainen blueslaulaja ja -kitaristi Joanne Shaw Taylor, joka on sekä hyvä kitaristi, vielä parempi biisintekijä että ennen kaikkea loistava laulaja. Hänen käheän alttonsa voisi sokkotestattuna sijoittaa vanhemmalle ja tummaihoisemmalle solistille - mutta toisaalta hän laulaa vähän kuin Joss Stone mutta ilman ylitulkintaa.
"The Dirty Truth" on kokoelma modernia bluespohjaista juurimusiikkia, jossa tempot ja pienen bändin soundi vaihtelevat mukavasti mutta perusasioissa pysytellen. Modernius tarkoittaa mm. sitä, että sinisyys on tunnelma ja ote pikemmin kuin tiukka muoto, mutta se sopii allekirjoittaneelle loistavasti. Kitarakin siis pysyy Joannen käsissä, mutta sooloilua ei yliviljellä. Nimibiisin vetävä meno, "Shiver & Sighin" kaihoisuus, "Wicked Soulin" midtemponen tilitys, "Wrecking Ballin" funkympi ote... kaikki toimii. Itse asiassa yksikään raita ei petä.
Tämän albumin perusteella blues elää ja voi hyvin, ja sillä on loistava tulevaisuus koska Joanne Shaw Taylorin lisäksi löytyy muitakin vielä vasta kolmekymppisiä tekijöitä, joilta voi odottaa ajan myötä kaiken lisäksi syvempää perspektiiviä.
Horisontin laajentumiseen vaikutti monikin asia. Yksi niistä oli internet - nykyisin löydän netistä uutta musiikkia enemmän kuin ehdin sitä kuluttaa, samalla kun sen hankkiminen on helpottunut koska sitä voi helposti tilata vaikka pysyykin periaatteessa fyysisissä tallenteissa. Ja toinen, vielä tärkeämpi juttu on se, että uusia musiikintekijöitä tulee koko ajan lisää.
Yksi viime vuosien löydöistäni on nuori englantilainen blueslaulaja ja -kitaristi Joanne Shaw Taylor, joka on sekä hyvä kitaristi, vielä parempi biisintekijä että ennen kaikkea loistava laulaja. Hänen käheän alttonsa voisi sokkotestattuna sijoittaa vanhemmalle ja tummaihoisemmalle solistille - mutta toisaalta hän laulaa vähän kuin Joss Stone mutta ilman ylitulkintaa.
"The Dirty Truth" on kokoelma modernia bluespohjaista juurimusiikkia, jossa tempot ja pienen bändin soundi vaihtelevat mukavasti mutta perusasioissa pysytellen. Modernius tarkoittaa mm. sitä, että sinisyys on tunnelma ja ote pikemmin kuin tiukka muoto, mutta se sopii allekirjoittaneelle loistavasti. Kitarakin siis pysyy Joannen käsissä, mutta sooloilua ei yliviljellä. Nimibiisin vetävä meno, "Shiver & Sighin" kaihoisuus, "Wicked Soulin" midtemponen tilitys, "Wrecking Ballin" funkympi ote... kaikki toimii. Itse asiassa yksikään raita ei petä.
Tämän albumin perusteella blues elää ja voi hyvin, ja sillä on loistava tulevaisuus koska Joanne Shaw Taylorin lisäksi löytyy muitakin vielä vasta kolmekymppisiä tekijöitä, joilta voi odottaa ajan myötä kaiken lisäksi syvempää perspektiiviä.
perjantai 15. heinäkuuta 2016
295. Elton John: The Diving Board (2013): Popin oikea kuningas?
Elton Johnin musiikkia olen kuullut aina, lapsuuden radiomuistoista asti, ja kuunnellut aktiivisesti tämän vuosituhannen alkupuolelta, kun "Music From The West Coast" ja "Peachtree Road" vakuuttivat minut siitä, että vanhalla hittimaakarilla oli vielä virtaa jäljellä, vaikka kaiken maailman leijonakuningastunnarit vähän usko(ttavuutt)a söivätkin. Jo kymmenisen vuotta sitten otin haltuun hänen alkuaikoijen klassikkoalbuminsa, ja sittemmin olen todennut myös uudemman tuotannon sisältävän aika monta helmeä - jos kohta harvemmin albumin mitalta.
Ja sitten mies teki tällaisen tempun. "The Diving Board" on sarjassaan aika täydellinen tapaus: miehemme säveltää hienoja biisejä, joihin Bernie Taupin kirjoittaa toimivia sanoituksia. Piano "sooloinstrumenttina" on tänä päivänä melkeinpä virkistävä poikkeus, ja bändi soi sävykkäästi, mausteita pelkäämättä mutta myöskään liioittelematta. Ja laulajana Elton on vanhemmiten yhä parempi - hän tietää voimavaransa mutta myös rajoituksensa, ja toimii niiden puitteissa.
Tämä on ehkä tyypillistä Elton John-levyä hieman melankolisempi, mutta se sopii minulle erinomaisesti. Aloitus, pelkän pianon säestämä "Oceans Away" on hieno, mutta sitä seuraava keskitempoinen "Oscar Wilde Gets Out" vetävine teemoineen jopa loistava. Koko levyn kohokohta on majesteetillinen "Home Again", jonka voisi kuvitella ääniraidaksi monenlaisten tuhlaajapoikien palaamisille. Muitakin hyviä esityksiä on albumi pullollaan - jopa kolme instrumentaalista välisoittoa menee muun musiikin mukana, vaikka ne eivät ehkä taidemusiikin huippusaavutuksia olekaan.
Yksi tämän levyn vahvuuksista on se, että se ei ole soundeiltaan missään ajassa kiinni - se olisi voinut ilmestyä yhtä hyvin vaikkapa noin 1975 miehen pitkän hittiputken jatkeena - mutta ehkä siitä silti huokuu jonkinlainen elämänkokemus, jota ei alle kolmikymppinen poppari olisi osannut saada aikaan, tai nuori kuuntelija arvostaa. Mutta viisikymppiselle popnörtille tämä on mannaa, ja Elton John saattaa elämäntyönsä ja elossa ellei peräti nousussa olevan luomisvoimansa vuoksi olla jopa popin oikea kuningas.
Ja sitten mies teki tällaisen tempun. "The Diving Board" on sarjassaan aika täydellinen tapaus: miehemme säveltää hienoja biisejä, joihin Bernie Taupin kirjoittaa toimivia sanoituksia. Piano "sooloinstrumenttina" on tänä päivänä melkeinpä virkistävä poikkeus, ja bändi soi sävykkäästi, mausteita pelkäämättä mutta myöskään liioittelematta. Ja laulajana Elton on vanhemmiten yhä parempi - hän tietää voimavaransa mutta myös rajoituksensa, ja toimii niiden puitteissa.
Tämä on ehkä tyypillistä Elton John-levyä hieman melankolisempi, mutta se sopii minulle erinomaisesti. Aloitus, pelkän pianon säestämä "Oceans Away" on hieno, mutta sitä seuraava keskitempoinen "Oscar Wilde Gets Out" vetävine teemoineen jopa loistava. Koko levyn kohokohta on majesteetillinen "Home Again", jonka voisi kuvitella ääniraidaksi monenlaisten tuhlaajapoikien palaamisille. Muitakin hyviä esityksiä on albumi pullollaan - jopa kolme instrumentaalista välisoittoa menee muun musiikin mukana, vaikka ne eivät ehkä taidemusiikin huippusaavutuksia olekaan.
Yksi tämän levyn vahvuuksista on se, että se ei ole soundeiltaan missään ajassa kiinni - se olisi voinut ilmestyä yhtä hyvin vaikkapa noin 1975 miehen pitkän hittiputken jatkeena - mutta ehkä siitä silti huokuu jonkinlainen elämänkokemus, jota ei alle kolmikymppinen poppari olisi osannut saada aikaan, tai nuori kuuntelija arvostaa. Mutta viisikymppiselle popnörtille tämä on mannaa, ja Elton John saattaa elämäntyönsä ja elossa ellei peräti nousussa olevan luomisvoimansa vuoksi olla jopa popin oikea kuningas.
torstai 7. heinäkuuta 2016
294. Dexys Midnight Runners: Too-Rye-Ay (1982): Kelttiläinen soulveli vauhdissa
Yksi nuoruuteni jännittävistä musiikillisista matkoista oli punkin jälkeisen uuden aallon kehittyminen joksikin muuksi ja limittyminen muiden kevyen musiikin alojen kanssa. Yksi kanssamatkaajistani oli Kevin Rowland joukkoineen, joka teki parin albumillisen verran aika hienoa "kelttiläistä soulia", ennenkuin sotkeutui oman visionsa suuruuteen ja samalla eliminoi musiikkinsa kuunneltavuuden.
Näin ei vielä käynyt vuonna 1982, jolloin loistava "Come On Eileen" hyökkäsi listoille ja hämmensi nuoren miehen musiikillista maailmankatsomusta. Vetoava rytmikuvio, mielenkiintoinen sovitus ja "tunteellisen vetoava laulutulkinta" olivat yhdistelmänä aikamoinen tyrmäys - joka erottui yhä synteettisemmästä poptarjonnasta todella hyvin edukseen, ja bändin nokkamiehellä tuntui olevan paitsi kirkas myös omaleimainen visio.
Koko albumillisen mitalla Rowlandin paatos ehkä hiukan vuotaa yli, mutta varovaisemmin annosteltuna homma toimii, koska melkein jokainen biisi on omalla tavallaan helmi. Van Morrisonin klassinen "Jackie Wilson Said (I´m In Heaven When You Smile)" saa alkuperäiselle uskollisen mutta todella energisen tulkinnan - yhden harvoista Van-covereista jotka todella asettuvat viivalle alkuperäistulkintojen kanssa. "The Celtic Soul Brothers" onnistuu todella sekoittamaan nimensä genret tavalla, jota ei edes Van the Man ole saanut aikaiseksi.
Koko levyltä ei oikeastaan löydy yhtäkään selvää täytebiisiä, ja vaikka torvivetoinen nopeatempoisuus on jonkinlaisessa pääosassa, myös äänimaailma vaihtelee. Kun tätä kirjoittaessa kuuntelen levyä aika pitkän tauon jälkeen, on taustalaulu sellainen asia joka yhtäkkiä hyppää esiin, vaikka en olisi sitä muistikuvien perusteella osannutkaan kehua.
Ja vaikka miehen/bändin myöhemmät levyt olivat minulle aikamoisia pettymyksiä, se ei ollenkaan vähennä tämän albumin omaleimaisuutta. Kelttiläisten soulveljien matka jatkui eri muodoissa - ja liike on tärkeää, vaikka pysähdykset eivät aina olisikaan ikimuistoisia.
Näin ei vielä käynyt vuonna 1982, jolloin loistava "Come On Eileen" hyökkäsi listoille ja hämmensi nuoren miehen musiikillista maailmankatsomusta. Vetoava rytmikuvio, mielenkiintoinen sovitus ja "tunteellisen vetoava laulutulkinta" olivat yhdistelmänä aikamoinen tyrmäys - joka erottui yhä synteettisemmästä poptarjonnasta todella hyvin edukseen, ja bändin nokkamiehellä tuntui olevan paitsi kirkas myös omaleimainen visio.
Koko albumillisen mitalla Rowlandin paatos ehkä hiukan vuotaa yli, mutta varovaisemmin annosteltuna homma toimii, koska melkein jokainen biisi on omalla tavallaan helmi. Van Morrisonin klassinen "Jackie Wilson Said (I´m In Heaven When You Smile)" saa alkuperäiselle uskollisen mutta todella energisen tulkinnan - yhden harvoista Van-covereista jotka todella asettuvat viivalle alkuperäistulkintojen kanssa. "The Celtic Soul Brothers" onnistuu todella sekoittamaan nimensä genret tavalla, jota ei edes Van the Man ole saanut aikaiseksi.
Koko levyltä ei oikeastaan löydy yhtäkään selvää täytebiisiä, ja vaikka torvivetoinen nopeatempoisuus on jonkinlaisessa pääosassa, myös äänimaailma vaihtelee. Kun tätä kirjoittaessa kuuntelen levyä aika pitkän tauon jälkeen, on taustalaulu sellainen asia joka yhtäkkiä hyppää esiin, vaikka en olisi sitä muistikuvien perusteella osannutkaan kehua.
Ja vaikka miehen/bändin myöhemmät levyt olivat minulle aikamoisia pettymyksiä, se ei ollenkaan vähennä tämän albumin omaleimaisuutta. Kelttiläisten soulveljien matka jatkui eri muodoissa - ja liike on tärkeää, vaikka pysähdykset eivät aina olisikaan ikimuistoisia.
torstai 30. kesäkuuta 2016
293. Bolland: The Domino Theory (1982): Muistoja kylmän sodan ajalta
Nuorena miehenä olin paitsi musiikillinen tiukkapipo myös jyrkkä rauhanpuolustaja - ja varmaankin aika lailla anti-imperialisti. Onneksi sentään suurin osa rockyhteisöstä ajatteli ainakin pintapuolisesti samalla tavalla, ja oli helppoa löytää rehtiä rokkia joka vastusti kaikenlaista vallan väärinkäyttöä, varsinkin jos väärinkäyttäjä oli USA. Jossakin vaiheessa maailmankuvani alkoi laajeta, ja nykyisin ymmärrän sekä yksityisomistamista että synteettisesti esitettyä kevyttä musiikkia. Pikemminkin minua nykyisin harmittaa yksisilmäinen paatos, oli sen takana löytyvä näkökulma sitten mikä tahansa.
Yksi niistä levyistä, jotka aikanaan aloittivat tämän perspektiivini laajentamisen, oli hollnatilaisen tuottajaduo Bollandin "The Domino Theory". Se on hyvin tehtyä, monipuolisesti sovitettua syntikkapohjaista mutta ei täysin synteettistä popmusiikkia - ja se on sotaa ja voimankäyttöä rivimiehen näkökulmasta tarkasteleva teema-albumi.
Sen vetonaula on hittibiisi "You´re In The Army Now", joka sittemmin tuli vielä tunnetummaksi Status Quon valjun coverin muodossa, mutta joka originaaliversiossaan on huomattaasti dramaattisempi, ja joka iski nuoreen mieheen kuin se kuuluisa metrinen halko. Mutta tämä albumi on muutakin kuin hittibiisi - vaikka se vieläkin toimii täysillä; siltä löytyy tunnelmabiisejä kuten "Cambodia Moon" ja nopeampia vetoja kuten "The Dogs Of War" ja "Heart Of Darkness"; itse asiassa koko albumi on hämmentävän hyvä kokonaisuus.
Omistin tämän aikanaan C-kasetilla, joka sittemmin hukkui formaattien vyöryyn, ja välissä oli varmaan parinkymmenen vuoden tauko niin, etten kuullut koko artistista mitään - mutta taannoin sain LP:n käsiini kirpputorilla, ja pakkohan se oli ostaa, vaikka monet nuoruuden suosikit ovatkin osoittautuneet aikaa kestämättömiksi. Tällä kertaa kokonaisuus vain sattui toimimaan vieläkin, ja vaikka keski-ikäisenä ja ehkä vähän kyynisenä saatankin epäillä artistin vilpittömyyttä - 80-luvun alkuhan oli kylmän sodan ja eurooppalaisen rauhanliikkeen kulta-aikaa - se ei haittaa, koska levyn sanomakin tavallaan on ajaton.
Yksi niistä levyistä, jotka aikanaan aloittivat tämän perspektiivini laajentamisen, oli hollnatilaisen tuottajaduo Bollandin "The Domino Theory". Se on hyvin tehtyä, monipuolisesti sovitettua syntikkapohjaista mutta ei täysin synteettistä popmusiikkia - ja se on sotaa ja voimankäyttöä rivimiehen näkökulmasta tarkasteleva teema-albumi.
Sen vetonaula on hittibiisi "You´re In The Army Now", joka sittemmin tuli vielä tunnetummaksi Status Quon valjun coverin muodossa, mutta joka originaaliversiossaan on huomattaasti dramaattisempi, ja joka iski nuoreen mieheen kuin se kuuluisa metrinen halko. Mutta tämä albumi on muutakin kuin hittibiisi - vaikka se vieläkin toimii täysillä; siltä löytyy tunnelmabiisejä kuten "Cambodia Moon" ja nopeampia vetoja kuten "The Dogs Of War" ja "Heart Of Darkness"; itse asiassa koko albumi on hämmentävän hyvä kokonaisuus.
Omistin tämän aikanaan C-kasetilla, joka sittemmin hukkui formaattien vyöryyn, ja välissä oli varmaan parinkymmenen vuoden tauko niin, etten kuullut koko artistista mitään - mutta taannoin sain LP:n käsiini kirpputorilla, ja pakkohan se oli ostaa, vaikka monet nuoruuden suosikit ovatkin osoittautuneet aikaa kestämättömiksi. Tällä kertaa kokonaisuus vain sattui toimimaan vieläkin, ja vaikka keski-ikäisenä ja ehkä vähän kyynisenä saatankin epäillä artistin vilpittömyyttä - 80-luvun alkuhan oli kylmän sodan ja eurooppalaisen rauhanliikkeen kulta-aikaa - se ei haittaa, koska levyn sanomakin tavallaan on ajaton.
lauantai 11. kesäkuuta 2016
291-292. Bo Kaspers Orkester: På hotell (1994) & New Orleans (2010): Ajaton ja ajassa
1990-luvulla Bo Kaspers Orkester edusti minun maailmassani pintaliitomusiikin huonoimpia puolia, kunnes mieleni muuttui (kts. täältä); viimeisen vuosikymmenen ajan Bo Sundström bändeineen onkin sitten kuulunut kestosuosikkeihini, ja BKO:n parin kolmen vuoden välein ilmestyvät uudet albumit kuuluvat ns. tsekattaviin tapauksiin.
BKO on paitsi hyvä, myös hämmentävä orkesteri. Kuuntelin juuri bändin tuotannon läpi autossa, ja totesin sen muodostavan mielenkiintoisen yli 20 vuotta kattavan kaaren. Tähän mennessä julkaistut yksitoista albumia olisivat periaatteessa voineet tulla missä järjestyksessä hyvänsä, koska soundi on muuttunut hyvin vähän - mutta samalla tuo soundimaailma on alusta asti ollut niin monipuolinen, ettei se haittaa ollenkaan. Bon tekstit ovat ehkä ensikuulemalta vähän latteita, mutta ne muodostavat aika kattavan ja ilmeikkään kuvan elämästä kansankodissa iloineen ja murheineen.
Bändin kakkoslevy "På hotell" ei siis ilmestyessään kolahtanut, mutta kun sen joskus vuosituhannen vaihteessa sain hankittua, olin myyty mies. "Hon är så söt", herkkä pianovetoinen balladi, on yksi ruotsinkielisen populaarimusiikin ajattomista helmistä, kun taas "Snäll och dum" vie ajatukset New Orleansin suuntaan. "Ingenting alls" ja "Puss" edustavat modernimpaa soulkeitosta, ja "Hem i säng" hieman bluesahtavampaa menoa. Kokonaisuus on monipuolinen, sävykäs, ilmava... samalla aikaa ajaton ja ajassa kiinni. Välillä mukana on torvia, välillä jousia, mutta meno ei koskaan ole raskasta.
Kuusitoista vuotta myöhemmin ilmestyi "New Orleans", lätty jonka hankin heti sen ilmestyttyä. Se oli parin hieman heikomman levytyksen jälkeen todellinen voittajan paluu. Bändiä leimaa sama monipuolisuus, joskin hieman muunnettuna versiona; äänimaailma on siirtynyt pari piirua jazzahtavasta bluesahtavampaan suuntaan, ja toisaalta mukaan on tullut hieman kevennetty ote - välillä meno on J J Calemaista, välillä mieleen tulee Tom Waits ilman raspikurkkua. Suurin suosikkini on jostain Kuuban kautta koukkaava "Lår mig komma in", ja muita kohokohtia ovat esim. pophymni "Tiden läker ingenting" ja sininen aloitus "Kom och håll om mig".
Ja kumpaakin levyä leimaa siis jonkinlainen ajattomuus - joka ilmenee myös siten, että ne sopivat iltapäivän aurinkoon yhtä hyvin kuin alkuillan huumaan tai aamuyön sinisiin tunnelmiin.
BKO on paitsi hyvä, myös hämmentävä orkesteri. Kuuntelin juuri bändin tuotannon läpi autossa, ja totesin sen muodostavan mielenkiintoisen yli 20 vuotta kattavan kaaren. Tähän mennessä julkaistut yksitoista albumia olisivat periaatteessa voineet tulla missä järjestyksessä hyvänsä, koska soundi on muuttunut hyvin vähän - mutta samalla tuo soundimaailma on alusta asti ollut niin monipuolinen, ettei se haittaa ollenkaan. Bon tekstit ovat ehkä ensikuulemalta vähän latteita, mutta ne muodostavat aika kattavan ja ilmeikkään kuvan elämästä kansankodissa iloineen ja murheineen.
Bändin kakkoslevy "På hotell" ei siis ilmestyessään kolahtanut, mutta kun sen joskus vuosituhannen vaihteessa sain hankittua, olin myyty mies. "Hon är så söt", herkkä pianovetoinen balladi, on yksi ruotsinkielisen populaarimusiikin ajattomista helmistä, kun taas "Snäll och dum" vie ajatukset New Orleansin suuntaan. "Ingenting alls" ja "Puss" edustavat modernimpaa soulkeitosta, ja "Hem i säng" hieman bluesahtavampaa menoa. Kokonaisuus on monipuolinen, sävykäs, ilmava... samalla aikaa ajaton ja ajassa kiinni. Välillä mukana on torvia, välillä jousia, mutta meno ei koskaan ole raskasta.
Kuusitoista vuotta myöhemmin ilmestyi "New Orleans", lätty jonka hankin heti sen ilmestyttyä. Se oli parin hieman heikomman levytyksen jälkeen todellinen voittajan paluu. Bändiä leimaa sama monipuolisuus, joskin hieman muunnettuna versiona; äänimaailma on siirtynyt pari piirua jazzahtavasta bluesahtavampaan suuntaan, ja toisaalta mukaan on tullut hieman kevennetty ote - välillä meno on J J Calemaista, välillä mieleen tulee Tom Waits ilman raspikurkkua. Suurin suosikkini on jostain Kuuban kautta koukkaava "Lår mig komma in", ja muita kohokohtia ovat esim. pophymni "Tiden läker ingenting" ja sininen aloitus "Kom och håll om mig".
Ja kumpaakin levyä leimaa siis jonkinlainen ajattomuus - joka ilmenee myös siten, että ne sopivat iltapäivän aurinkoon yhtä hyvin kuin alkuillan huumaan tai aamuyön sinisiin tunnelmiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
