80. Wilmer X: Mambo Feber (1991): Punkista lattariin ja takaisin

Wilmer X kulki urallaan koko matkan rujosta uuden aallon rokista melkein popviihteeseen asti ja takaisin, ja teki matkalla aika monta unohtumatonta lauluklassikkoa, voimatekijöinään jäntevä soitto, Nisse Hellbergin sävellykset ja skoonelainen laulu sekä hyvä sovituskorva, mutta bändin useimmat pitkäsoitot olivat silti hieman hajanaisia kokonaisuuksia – paitsi tämä, joka itse asiassa on tupla.

Ja silti tältä levyltä löytyy sen perus-wilmeriläisen, Stones-Rockpile-Feelgood akselin rockänrollin lisäksi bluesia, mamboa, soulia, kantria, iskelmääkin... mutta vaikka skaala on laaja, kaiken sitoo yhteen Nissen laulu ja bändin energinen soitto. Suosikkeja on monia – ”Perssons gård” on skoonelaista deltabluesia, ”Sex kvinnor på ett tåg” hengästyttävää peruskamaa, nimikappale keinuu nimensä mukaisesti, ”Fast under jorden” on kuin Jagger & Richards uudestisyntyneinä...

Kaksi korkeinta huippua löytyy, ehkä yllättäen, slovariosastolta; ”Älska mej gick inte alls” on kuin syvän Etelän soulin oppikirjasta repäisty, kun taas ehkä kaikkein paras esitys, ”Vem får nu se alla tårar”, on jousineen ja kaihoineen oikein kunnon viihdepamaus. Mutta sekään ei tunnu sokeriselta, koska Nisse Hellberg pitää sen maan pinnassa laulullaan ja jotenkin omanlaisella kielenkäytöllään,joka periaatteessa vakaviinkin aiheisiin tuo katupojan virnistyksen.

Bändi ansaitsee myös erikoismaininnan – muutkin kuin herra Hellberg osaavat yhdistää perinnetiteoisuuden, tämän päivän ja hellittämättömän menon; vielä yksi tähti tässä yhteydessä huuliharpisti Jalle Lorenssonille (kauhean monessa bändissä ei ko. vakanssia enää olekaan). Tämä levy ei vanhene – eikä varsinkaan arvokkaasti – vaan mambokuume jatkuu laitakaupungin hikisissä kuppiloissa, kaljan ja viinan läikkyessä...

79. Gerry Rafferty: Can I Have My Money Back? (1971): Herra Surumieli onnensa kukkuloilla

Muistan nähneeni tämän levyn kotipitäjäni musiikkikaupan suppeahkossa mutta monipuolisessa levyhyllyssä joskus vuonna nakki, ja todennut sen kannen olevan ehkä lällyimpiä ikinä poplevyllä näkemiäni. En olisi varmaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota, ellen olisi sattumoisin juuri ennen sitä lukenut Soundista tai jostakin vastaavasta lehdestä juttua Gerry Raffertyn senhetkisistä levyistä, ja niinpä rohkaisin mieleni ja satsasin muutamia roposia.

Enkä katunut, sillä tämä levy – jota en ole muualla nähnyt sen jälkeen, en LP:nä enkä liioin CD:nä, vaikka se lieneekin julkaistu uudelleen siinä muodossa – on kokoelma liki täydellisiä surumielisen folkvaikutteisen popin helmiä, hienosti soitettuina ja Gerryn äänellä kruunattuina. Sovituksissa on kivoja jippoja mutta ei ylimääräistä kikkailua, sointi on akustisvoittoinen mutta rikas. Kehumiseksi menee, mutta menköön.

Ennen kaikkea mieleen tulee tunnelma – joka on aika lailla pitsihuvilaa, kesäistä sadepäivää ja mennyttä rakkautta/menetettyä mahdollisuutta, mutta joka ei kuitenkaan sorru rypemiseen. Hienoimpia esityksiä ovat tässä yhteydessä popahtavat ”To Each And Everyone” ja ”Long Way Round” sekä enemmän kantrahtava ”Can I Have My Money Back” ja folkiin kallellaan oleva ”One Drink Down”, kun taas ”Sign On The Dotted Line” ja ”New Street Blues” ovat esimerkkejä siitä, että tempoa voi myös nostaa.

En itse asiassa ole soittanut tätä levyä vuosiin, mutta jo pelkästään sen ajatteleminen loihtii taas sen ääni- ja tunnemaailman esiin – varmana merkkinä siitä, että se on kestänyt ajan kulumista. Nyt pitäisi vain siivota CD-pinot levysoittimen päältä, niin tätä voisi kuunnellakin.

78. The Finn Brothers: Everyone Is Here (2004): Täydellinen poplevy?

Jos minun pitäisi valita paras 2000-luvulla levytetty laulu, olisi tämän Uuden Seelannin kuuluisimman veljesparin ”A Life Between Us” yksi vahvimmista ehdokkaista. Se iski tajuntaani kun kuulin sen ensi kerran, ja se saa vieläkin ihokarvani nousemaan pystyyn; varsinkin veljesten yhteislaulu kertosäkeessä soi yhteen niin hienosti, että sen edessä hiljenee.

Sinänsä iskevyys ei ole tämän levyn vahvin puoli – päinvastoin tämä hiipii tajuntaan vaivihkaa ja jää sitten soimaan. Vaikka mikään lauluista tuota yhtä lukuunottamatta ei ole suoranainen iskusävelmä, olen ajan mittaan huomannut osaavani laulaa mukana miltei jokaisessa – koukkuja riittää. Vastaavaa on tapahtunut minulle lähinnä Beatlesin ja Queenin levyjen kanssa joskus nuorena, kun levyjä oli vähän ja suosikkeja kuunneltiin kauan ja hartaasti. Mutta niinpä Neil Finn onkin ehkä vuosituhannen vaihteen huomattavin popsäveltäjä, eikä isoveli Timkään ole mikään tumpelo.

Yksi tämän levyn hienoista puolista on sen soundi. Siinä on aika paljon akustisia elementtejä, mutta se on silti sähköinen. Sovitukset ovat ilmavia, ja niistä löytyy aina välillä uusia pikku ihastuksen kohteita; tähän levyyn voi ikäänkuin upota ja antaa sen viedä, sitä voi soittaa täpöllä, mutta yhtä hyvin ihan hiljaa yön myöhäisina tunteina. Ja lopuksi on mainittava veljesten äänet – jotka molemmat ovat hyviä, persoonallisia, miellyttäviä mutta sisältävät myös särmää – ja jotka siis soivat hienosti yhteen verisukulaisuuden ja monen vuoden rutiinin tuomalla varmuudella, mutta silti tuoreesti ja innostuneesti.

Yhteenvetona tämä taitaa olla täydellinen poplevy. Kun se loppuu, sen toivoisi jatkuvan – mutta niinkuin täydelliset levyt muutenkin, tämäkin on oikeastaan sopivan pituinen; siitä jää nälkä.

Vuoden 2009 parhaat

Vuosi on vaihtunut, ja niin on aika pohtia viime vuoden tuomia musiikillisia elämyksiä. Minä sain viime vuonna kuulla paljon hyvää musiikkia, mutta suhteellisen suuri osa siitä oli jo vanhaa kamaa, mm. koska olen alkanut toteuttaa suurta levystöni tietokoneellesiirtämishanketta, ja aloitin sen ysäristä eli 90-luvun levyistäni. Niitähän oli satoja, mutta sen lisäksi huomasin lainaavani kirjastosta lisää voidakseni täydentää tarjontaa. "Vanhoihin" suosikeihin tulen ehkä palaamaan myöhempänä ajankohtana.

Toinen ilmiö, joka on vaikuttanut musiikkikulutukseeni, on Spotifyn hankkiminen. Sitä mukaa kun palvelun tarjonta on parantunut, on minun hengailuni siellä lisääntynyt – mutta täysin myyty en vielä ole, koska työkämppäni verkko-olosuhteet ovat alkeelliset, enkä vielä saa palvelua myöskään autoon; niinpä CD-levy on vielä tänäkin vuonna kova sana. Olosuhteiden kehittyminen on kuitenkin vain ajan kysymys; pian minun on totuttava siihen, että musiikki voi olla hallussa ja tallessa muutenkin kuin levyllä.

Haluan silti vielä käyttää albumia mittayksikkönä, ja nimetä tänä vuonna ilmestyneiden levyjen parhaimmiston sillä varauksella, että kovin moni mielenkiintoinen uutuus on vielä tsekkaamatta. Parhaat vuonna 2009 ilmestyneet albumit minun kirjoissani ovat, satunnaisessa järjestyksessä,

Ebba Forsberg: Ta min vals/Ebba Forsberg sjunger Leonard Cohen

Vanhan mestarin (vaikkakaan ei minun suurimman suosikkini) lauluja esitettyinä tuoreella tavalla, välillä hieman nyrjähtäneesti ja välillä runollisesti, yhden naapurimaamme suurimman äänen, viileän tyylikkään Ebba Forsbergin kantamina.

Carolina Wallin Perez: Pärlor för svin

Toinen coverlevy – minulle entuudestaan tuntematon uusi kyky tekee Kentistä jazzia ja singer-songwriterkamaa, ja avaa monet jo alkuperäisversioina makoisat hitit uuteen lentoon. Jos aiot hankkia vain yhden levyn naapurimaastamme tänä vuonna, unohda ”Röd” ja osta tämä!

Magnus Carlson & The Moonray Quintet

Kolmas ruotsalainen, Weeping Willowsin solisti ja Herra Tyylitaju, ja kolmas coverlevy. Tämä on urkupainoista souljazzia, sointi on kuin jääpala janoon nääntyvän huulilla ja kappalevalinnat mainioita; standardeista Doorsin ”Riders On The Stormiin” ja Paul Wellerin ”You Do Something To Meen”.

Tuomo: Reaches Out For You

Suomen soulmies numero… no, ei Tuomo vielä ohita Niko Ahvosta, mutta tunkee kovasti rinnalle. Ilmaisu on vain laajentunut debyyttiin verrattuna, ja tämä levy soi jo niin rikkaasti että kehitys saisi ensi kerralla jo kääntyä muualle (seuraaja onkin jo kaupoissa...) Ja kieli on hanskassa, yhtä paljon kuin sävellykset ja sanoitukset.

Emma Salokoski & Ilmiliekki Quintet: Vi sålde våra hemman

Toinen kotimainen, toisella kotimaisella. Emman ääni sopii melkein paremmin tämän jazzillisemman/laulelmamaisemman/kokeellisemman combon sointiin kuin Ensembleen, ja kappalevalinnat ovat hienoja – Ferlintulkinnasta tradiin ”Sollerödanseniin”. Jos tämä levy ei ensikuulemalta aukea, paina repeatia.

Huomaan että listasta tuli vähän "toispuolinen", koska muuallakin kuin Pohjoismaissa tehtiin hyvää musiikkia, mutta nämä nyt vain osuivat kohteeseen parhaiten... pitäisi ehkä miettiä myös sijoja 6-10?