Maailman paras levy 2001

Jo nuorena miehenä narahdin kelttiläiseen musiikkiin. Luultavasti siihen myötävaikuttivat sellaiset asiat kuten legendojen ympäröimät sumuiset rannat, säkkipillit, tarttuvat kappaleet, tekstien leikkisä runollisuus - mutta kaikkein tärkeä yksittäinen tekijä oli varmaan monien kelttifolkpohjaisten artistien kyky heittäytyä häpeämättömästi tunteidensa vietäväksi ja tehdä sellaisia balladeja, joiden tahtiin kehtasi itsekin heittäytyä tunteelliseksi. Kaikkein parhaiten keitos maittoi silloin, kun artisti kuitenkin toimi rockpohjalta - ja yksi tämän linjan parhaista oli Runrig. Vuonna 2001 bändi julkaisi hienon albumin "The Stamping Ground", jolta löytyy yksi kaikkien aikojen suosikkibiiseistäni, loistavan hieno "One Thing".

Se on oikea powerballadi - ylevä sävelmä, sovitus joka alkaa akustispohjaisesti mutta kasvaa eeppisiin mittoihin, soitto toimii kuin unelma, ja bändin uusi vokalisti Bruce Guthro omaa juuri sellaisen äänen, joka toimii silloin kun tarvitaan sekä voimaa että vivahdetta, ja tarpeeksi mutta ei liikaa tunnetta. Tarina pyörii ihmissuhteen päättymisen tai sen uhan ympärillä, mikä ei ole kovinkaan omaleimainen rakaisu - mutta sen sijaan käsittelytapa om hyvä, koska kappaleen tunnelataus ei ole itsesäälissä vellomista.

En ole kovinkaan aktiivinen keikoilla kävijä, mutta on joitakin sellaisia tapahtumia jotka haluaisin vielä kokea. Runrigin keikka jossakin Ylämailla olisi poikaa - ainakin näkemieni videotallenteiden perusteella tunnelma on yleensä aika tiivis, vaikka tätä biisiä ei esitettäisikään. Ehkä kokemus voisi olla samantyyppinen kuin silloin, kun vahingossa osuin Värttinän keikalle Nurmeksessa?

Kelttiläissävyisestä musiikista makuni tekikin sitten joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla "kehityshyppäyksen" Atlantin yli, ja kaikenlainen americana alkoi täyttää aukkoa, joka tietoisuudessani oli mustan musiikin ja popin välillä. Ja siitäkös varsinainen aarrekammio aukesi, varsinkin kun musiikkia tässä vaiheessa saattoi jo helposti löytää netin kautta, eikä aina tarvinnut mennä "ostos ja pettymys"-mutkan kautta. Olin aiemmin jopa vältellyt tätä aluetta, koska minulla oli aika lailla kaavamainen ja alkukantainen negatiivinen käsitys kantrimusiikin olemuksesta, mutta kun munlle valkeni, ettei kyseessä aina ole stetsonhattuinen jollotus steelkitaran säestämänä, sekin avitti ymmärtämykseni kasvua.

Yksi genren varhaisista suosikeistani - ja ehkä ensimmäinen naispuolinen - oli iki-ihanan äänen omaava Lucinda Williams, jonka 90-luvun lopun albumi "Car Wheels On A Gravel Road" oli yksi niistä teoksista jotka ensin tarttuivat korvaani. Sen seuraaja, "Essence", räjäyttikin sitten jo pankin. Maanläheinen mutta hallitusti tuotettu soitto, hyvät biisit ja ennen kaikkea Lucindan laulu teki mieleeni lähtemättömän jäljen. Jos mies laulaisi kaipuusta samalla tavalla kuin Lucinda albumin nimikappaleessa, se olisi ehkä jopa tökeröä, mutta tämä esitys toimii.

Saman tekevät esim. miltei harras "I Envy The Wind" sekä vastustamattoman haikea "Out Of Touch", jonka voima on sen lakonisen toteavassa esityksessä. Ja ehkä se on paras määre koko albumille - sellainen hallittu, hillitty voima, jonka yksi suuri vahvuus on nimenomaan se, mikä jätetään sanomatta tai soittamatta. Lucindan myöhemmilläkin levyillä on hetkensä, mutta tämä on silti se albumi jonka pariin huomaan palaavani, ehkä juuri tämän hiljaisen voiman vuoksi.

Ajan myöta levyhyllyyn ovat löytäneet tiensä myös mm. Emmylou Harris (joka itse asiassa taisi ehtiä kuvioihin jo ennen Lucindaa), Kathy Mattea, Mary Gauthier, Shelby Lynne, Allison Moorer, Margo Timmins ja ennen kaikkea Rosanne Cash, mutta se onkin jo toinen juttu, tai itse asiassa sarja juttuja, joihin tulen vielä palaamaan.

Maailman paras levy 2000

Kaikki eivät saa kokea vuosituhannen vaihtumista - niinpä siihen ladattiin kaikenlaisia odotuksia, ja se sai toimia jonkinlaisena vedenjakajana monessakin mielessä. 1900-luku oli vanhaa aikaa, 2000-luku uutta - ja esimerkiksi kaikenlaiset "parhaiden levyjen ja biisien listat" olivat tietysti juuri tähän aikaan esillä. Nyt, kun siitä on kulunut jo jonkin aikaa, voi jopa pienellä perspektiivillä kysyä itseltään ja maailmalta, mikä vuosituhanteen vaihteessa muuttui, vai muuttuiko mikään?

Ja vastaus on minun kohdallani, ettei mikään oikeastaan muuttunut. Oikeastaan ainoa asia, minkä olen huomannut jälkikäteen, on että olen saanut aikaan jonkinlaisen kahtiajaon musiikinkuuntelussani koska esim kokoelmalevyjä autoon tehdessäni olen usein käyttänyt vuosilukuja, vuosikymmeniä ja etenkin vuosituhansia jonkinlaisina vedenjakajina biisejä valitessa - eli minulla on paljonkin "90-luvun sitä"- ja "uuden vuosituhannen tätä"-kokoelmia mutta vain yksittäisiä "95-05"-tyyppisiä.

Ja vanhat suosikit eivät tietenkään menneet vaihtoon, vaikka niiden rinnalle tuli uusia. Vuoden 2000 hittibiisi oli vanhan suosikin uusi tuleminen, Bon Jovin häpeämättömän tarttuva "It´s My Life", joka palautti sekä tämän kasarisuosikkini että jenkkirockin ylipäätänsä kuuntelutottumuksiini muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen. Siinä on hyvä sävel, loistava kertosäe, koukkuja vaikka muille jakaa - eikä sen loistavuutta vähennä se, että Jon Bongiovi joukkoineen on yrittänyt tehdä saman jutun uudelleen melkein jokaisella sen jälkeen ilmestyneellä albumillaan. Bon Jovi kuului jo 15 vuotta sitten niihin bändeihin, joiden levyjä joissakin piireissä kuului inhota, mutta minä olen ollut "melkein fani" jo vuodesta 1985 ja tokasta albumista lähtien, ja varsinkin autoiluun heidän musiikkinsa istuu kuin nenä päähän.

Ja uuden vuosituhannen uusista suosikeista ensimmäisiä oli Anastacia, jonka debyyttialbumi "Not That Kind" iski allekirjoittaneeseen lujaa. Hyviä biisejä, sujuvaa soittoa, ja ennen kaikkea Ääni. Menobiisit kuten nimikappale ja "I´m Outta Love" toimivat kuin väärä raha, kun taas hitaammat palat kuten "Who´s Gonna Stop The Rain" osoittavat hänen tulkinnastaan löytyvän myös sävyjä. Makean lauluäänen takana minua miellyttää myös tuotanto - sekoitus soulia ja sen alalajeja rocksävyillä maustettuna, joka ei välttämättä istu yksittäisiin lokeroihin mutta sen sijaan liikkuu niiden välillä jopa yllättävän sujuvasti ollakseen pohjimmiltaan "hittituote".

Myös hänen myöhempi tuotantonsa on miellyttänyt minua, vaikka hänkään ei ole kriitikkojen suosikki - ja olen jopa saanut kuulla itse kuuntelevani häntä lähinnä hänen ulkoisten avujensa vuoksi. Voi tietysti olla, että hänen ja muidenkin hyvännäköisten artistien fanikaartista löytyy myös niitä, jotka osaavat kuunnella ulkonäköä, mutta itse tarvitsen kuuntelemiseen nimenomaan äänellisiä ärsykkeitä.