140. The Kinks: State of Confusion (1983): Hyvä musiikki ei katoa, vaikka ei olisikaan muodikasta

Vaikka olen kehunut Kinksit ja Ray Daviesin tässä blogissa jo aikaisemmin, tekee mieleni vielä todeta heidän pitkän uransa olleen vielä kaiken lisäksi huomattavan korkeatasoinen vuodesta toiseen. Vaikka sekä kriitikot että minä tiedämme, että bändin tekeleistä löytyy myös välitöitä, on kovaa kamaa syntynyt niin 60-, 70- kuin 80-luvuillakin - ja sooloplattoja vielä viime vuosilta.

Tämä levy sijoittuu Kinksin diskografiassa myöhäisempään päähän, vaikka bändi jatkoikin vielä ainakin kymmenen vuoden ajan, ja oli samalla eräänlainen "comeback" - vaikka he eivät olleetkaan olleet välillä missään, taisi levyn hitti "Come Dancing" olla ainakin koti-Englannissa ensimmäinen sellainen moniin vuosiin. Se onkin torvineen ja kaikkineen sekä kaunis pikku tarina että kunnon poplaulu, eli kaikilla tavoin Kinks-klassikko, mutta ei tämän levyn ainoa tai edes paras sellainen.

Minun suosikkejani ovat "hevihymni" "Cliches of The World (B Movie)" sekä balladiosaston "Property" ja "Don´t Forget To Dance", mutta myös bändin rymistelypuoli toimii tällä kertaa (nimikappale ja "Labour Of Love"). Ainoa osa joka minusta jää alle Kinks-keskiarvon on velipoika Daven rypistys "Bernadette", joka ei oikein yllä hänen parhaiden hetkiensä tasolle.

Kinks on sikäli vähän hämmentävä bändi, että se ei koskaan ole ollut mitenkään virtuoosimainen soitoltaan, Ray Daviesin ääni on - no, persoonallinen, ja sovituksetkin ovat joskus menneet vähän sinnepäin. Biisimateriaalikin on aina välillä keskinkertaista - joskin niitä klassikoitakin riittää joka platalle. Kokonaisuuden laadukkain osa taitavat olla Rayn oivaltavat tekstit, joiden esittämistapa teknisistä rajoituksista huolimatta on jotenkin vastustamaton. Ja räimehän näiltä herroilta sujui pyynnöstä ja ilman...

139. Gov´t Mule: High & Mighty (2006): Tavaraa tiskiin tinkimättömällä tyylillä

Vaikka olen kuluttanut popmusiikkia systemaattisesti yli kolmenkymmenen vuoden ajan, ja koko ajan enemmän tai vähemmän aktiivisesti etsinyt uusia suosikkeja, ovat viimeiset kolme-neljä vuotta olleet sikäli käänteentekeviä ja uusia, että olen tutustunut netin tuomiin mahdollisuuksiin kuulla uutta kiinnostavaa kamaa - laillisesti. Niinpä olen tämän tästä törmännyt artisteihin ja bändeihin, jotka ovat toimineet hyvinkin kauan mutta aikaisemmin pysyneet minulle tuntemattomina.

Yksi tyypillinen esimerkki on tämä Gov´t Mule, joka on toiminut jo 90-luvun alkupuolelta asti, tehnyt kai kymmenkunta albumia ja kaiketi saavuttanut jotain suosiotakin, ainakin yhteistyökumppanien nimistä päätellen, mutta joka minunlaiselleni levynkerääjälle on pysynyt pimennossa - kunnes jostain syystä törmäsin siihen jotain muuta bändiä tsekatessani (ehkä Drive-By Truckerseja, Derek Trucks Bandia tai Black Crowesia, jotka kaikki tavallaan ovat samaa genreä), ja olin heti ensikuulemasta asti vakuuttunut.

Periaatteessa tämä on "tavallista" raskaahkoa bluespohjaista amerikkalaista rockia, kitarapohjaista vaikkakin muillakin soittimilla höystettyä, joten pahimmassa tapauksessa tämä voisi olla jopa puisevahkoa - mutta "massasta" tämän menon erottavat ainakin seuraavat asiat: Ensinnäkin laulaja-kitaristi Warren Haynesin ääni, oikein kunnon ahdettu rocksellainen, toiseksikin sävykäs soitto (jykevää jyrää, mutta ilmavia sovituksia ja mielikuvitusta) ja kolmanneksi jopa asiapitoiset sanoitukset, joita tukevat ovelat sävellykset.

Bändi rokkaa (aloitus "Mr. High & Mighty"), gruuvaa funkisti ("Like Flies"), hidastelee/herkistelee ("Brand New Angel" ja juureva "Child Of The Earth"), ja heittää peliin jopa reggaehymnin ("Unring The Bell"), joka on parhaita viime vuosina kuulemiani biisejä - joka sekin sisältää terävää kitarointia mausteena. Bändiltä on myöskin taannoin julkaistu dub-albumi (!...) Kappaleet ovat pitkähköjä, ja antavat tilaa instrumentalisteille - mutta ne eivät silti ole tylsiä, ja äänikuva on tiukka ja lihaksikas mutta miellyttää korvaa. Tavarat lyödään tiskiin tinkimättömällä tyylilla, ja ainakin meikäläinen on vakuuttunut.

138. Zero Nine: Visions, Scenes And Dreams (1982): Voiko Suomessa tehdä heviä? Englanniksi? Uskottavasti? Tottakai voi.

Teini-ikäisenä minäkin olin hevidiggari (termi on 80-luvulta niinkuin diggailukin), ihannoiden enimmäkseen klassisia brittibändejä kuten Deep Purplea ja sen seuraajia. Toisin kuin tänään, vielä 1982 ei juurikaan ollut sellaisia suomalaisia artisteja, jotka olisivat klaaranneet englanninkielisen heavyn tai vastaavan tekemistä niin, että sitä olisi iljennyt kuunnella tuntematta myötähäpeää.

Sitten tuli tämä levy, ja vielä Kuusamosta. Zero Nine oli bändi aika lailla minun makuuni; sinänsä jykevät riffit tukivat hyviä sävellyksiä, laulaja osasi asiansa ja sovituksellisestikin osattiin sävyttää menoa. Levyltä löytyy hienoja menopaloja kuten "Who´s Gonna Cry Now" ja surumielinen "In The Drizzlin´ Rain", rokettirollia tyyliin "Steamroller", ja kaiken kruununa klassinen heviballadi "Dreamless World", joka ei ole vain yksi hienoimpia suomalaisia, vaan koko tyylilajin hienoimpia slovareja ikinä - kaavan mukaan tehty, akustisine introineen, paisutuksineen ja kaikkineen. Pakettiin mahtuu pari hieman vaatimattomampaa vetoa, mutta ei mitään rimanalituksia.

Tämä ei tietenkään ollut hirveän omintakeinen levy, mitään arktista eksotiikkaa ei hirveästi löydy ja itse asiassa mm. juuri tuo DP seuraajineen, kuten Rainbow, on aika ilmiselvä esikuva - mutta toisaalta tämä on ihan alkuperästä huolimatta hyvä levy, joka yhdistää riffittelyn ja sävykkyyden juuri sillä tavalla kuin minusta hyvän rockin pitää tehdä. Suomessa englanniksi, yhtä hyvin kuin jollain muulla tavalla.

137. Pepe Le Moko: Casbah (1987): Popmusiikkia luokkaa "muu, mikä"

Vinyylihyllyjä läpikäydessä löytyi tällainenkin orkesteri, joka 80-luvulla teki parikin aika mielenkiintoista poplevyä jotka oikeastaan olivat eräänlaista maailmanmusiikkia - tai ehkä paremminkin monipuolista viihdettä, jossa chanson kohtasi countryn, soulmusiikki sekoittui iskelmään, puhaltimet ja haitari soivat sulassa sovussa ja niin edelleen. Orkesteri taisi olla jonkinlainen "80-luvun turkulaisen popin All Stars", ainakin jos katsoo mitä sen jäsenet jälkeenpäin tekivät, ja soitto on kokonaisuutena varsin riemastuttavaa.

Parhaat kappaleet, kuten "Suru asuu täällä" ja "Askeleet yöhön", ovat jonkinlaista dramaattista popmusiikkia, jota ryydittävät juuri nuo torvet - mutta toisaalta tunnelmallisemmat numerot kuten "Viini varmaan" ja "Tämän yön" kasvavat kuunnellessa. Laulajat - etenkin Moko mutta myös Mamy - ovat tavallaan kokonaisuuden heikoin lenkki, viimeksimainittu tosin ainoastaan ässävikansa vuoksi, kun taas parasta antia on tyylilajien kirjo ja iloinen sekoittaminen sopaksi, joka on samalla kevyttä ja vilvoittavaa, maukasta ja porisevaa. Tuotanto kuulostaa toisinaan hieman ohuelta - mutta sekin voidaan nähdä vastavetona 80-luvun synteettisille konesoundeille.

Yksi tapa luokitella tätä yhtyettä ja levyä voisi ehkä olla se, että minkä tahansa yksittäisen kappaleen olisi ehkä joku toinen tehnyt paremmin oman tyylilajinsa ja soundinsa puitteissa - mutta en oikein keksi ketään muuta ainakaan tässä maassa, joka olisi aikaansaanut tällaisen sekoituksen "muuta, mitä", ei varsinkaan näin kauan sitten. Ja vielä tänäänkin tämä viihdyttää...

136. Kapteeni Nemo (1986): Sinisäveliä suomeksi

Olen loman aikana tämän tästä kaivanut vinyylihyllystä esille sellaisia vanhoja suosikkeja, joita en omista CD:llä ja siksi soita niin usein (ja joista useat eivät ole CD-formaattia nähneetkään), ja jotkut niistä toimivat vieläkin niin hyvin että olen nyt siirtänyt niitä digitaaliseen muotoon jatkokuuntelua varten.

Yksi bändi, jota aikanaan diggasin mutta joka sittemmin on jäänyt paitsioon on tämä Kapteeni Nemo, jonka perustivat kitaravelho Nono Söderberg ja teatteriopiskelija Markku Mustonen joskus 80-luvulla. Bändi teki kaikkiaan kolme LP:tä, jotka kaikki löytyvät hyllystäni, ja jotka kaikki myös kestävät kuuntelua vieläkin. Minulle tämä debyytti on silti rakkain, koska sattuneesta syystä kuulin sen ensin, ja koska sen materiaali (enimmäkseen lainasellainen) on kolmikon vahvinta. Bändi soitti siis noin 50-50 omaa materiaalia ja hyvällä maulla valittuja blues/R&B-klassikoita, siten että tällä ekalla levyllä on enemmän covereita kun taas kahdella muulla omat biisit ovat enemmistössä.

Ns. omat kappaleet ovat ihan pätevää peruskamaa, mutta (Kapteeni) Nemon vahvuus on omankuuloisten versioiden teko muiden biiseistä, jopa sellaisin suomenkielisin tekstein joita voi kuunnella punastumatta. Niitä tekstejä väsäsi tosin tällekin levylle myös muuan J. Leskinen. Minun suurin suosikkini on hidas, tuskainen "Takerruin sinuun", alunperin Rolf Wikströmin klassikko "Jag älskar dig ändå", jossa juuri Juice tavoittaa hyvin tekstin epätoivon ja soitto on maukasta. Jos jotakin haluaisi moittia, niin laulusolisti on ehkä ymmärtänyt bluesin syvimmän olemuksen väärin - tuskaa ei tulkita ainoastaan rääkymällä - mutta kokonaisuus on silti hyvä. Toinen vastaavanlainen esitys on "Se siitä" eli vanha Deadric Malonen "As The Years Go Passing By", jonka ovat laulaneet melkein kaikki mutta joka minulle on rakas erityisesti Albert Kingin savuisena esityksenä 60-luvun lopulta.

Levyn nopeammat palat toimivat nekin useimmiten, parhaiten ehkä "En uskaltaudu tanssimaan" eli Mickey Juppin "Some People Can´t Dance". Lopetusbiisi, "Mansikoita Suonenjoella" oli jopa jonkinlainen hitinpoikanen, osoittaen että armon vuonna 1986 digattiin muutakin kuin Eppuja ja Dingoa. Läpi levyn korkeatasoisin osa-alue on silti sovituspuoli - loppujen lopuksi tämän levyn erottaa kaikesta aika samankuuloisesta juurimusiikista ehkä se, että sekä äänekkäät että hiljaiset osuudet soivat maukkaasti ja sävykkäästi, mutta samalla tulkinnoissa löytyy myös hikeä ja särmää. Sinisävelet ovat parhaimmillaan sitä ajattominta musiikkia, ja niin tämäkin levy toimii vielä 25 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Pitäneekin palata asiaan 2031...