352. Rodney Crowell: The Houston Kid (2001): Kertojan läpimurto

Rodney Crowell oli aluksi enemmn tai vähemmän kantrilaulaja-lauluntekijä; vaikka hänen omat levynsä olivat ihan mukiinmeneviä ja jopa myivät hyvin, hänen 1900-luvun tuotantonsa on minun korvissani aika kasvotonta. Vuosituhannen vaihteessa tapahtui jonkinlainen muutos, ja tämä toinen puoli hänen levytysuraansa on ollut aika paljon sävykkäämpää ja henkilökohtaisemman kuuloista. Muutos - jonka syistä en tiedä sen tarkemmin, mutta ainakin avioero ja jonkinasteinen päihdeongelma taisivat kuulua asiaan - taisi alkaa tästä levystä.

Tällä levyllä minua viihdyttää ensinnäkin bändin soundi - ilmava, luonnollisen juureva, ilman kantrikuorrutuksia mutta ei myöskään mikään "pakkorokattu". Sovitukset toimivat hyvin, ja levyn äänimaailma miellyttää korvaani - se soi hiljaa tai lujempaa aina tarpeen mukaan. Kielisoittimet soivat kauniisti ja komppi kulkee. Tämän päälle Rodney laulaa jonkinlaisella uudella arvovallalla - vaikka hän on osannut laulaa aiemminkin, tämän levyn laulusuoritukset ovat astetta syvempiä.

Ja ne laulut. Perinteisintä menoa tarjoaa vanhaa klassikkoa ovelasti kierrättävä "I Walk The Line (Revisited)", jossa duettopartnerina on itse mestari, Rodneyn ex-appiukko Johnny Cash, kun taas esimerkiksi aloitus "Telephone Road" on aika suoraa rockia. "The Rock Of My Soul" on suora tilitys pojalta väkivaltaiselle isälleen, kun taas "Highway 17" on akustisesti esitetty mutta silti suureksi kasvavav hymni hyvien ja pahojen tekojen seurauksista.

Ja kun hymneistä puhutaan, mennyttä rakkautta muisteleva "U Don't Know How Much I Hate U" rullaavine komppeineen, urkuineen ja sällipilleineen voisi olla vaikkapa Dylanin laulukirjasta - mutta Rodney Crowell on kyllä ihan oma miehensä. Nimenomaan tekstit ovat jylhä kokonaisuus huomioita elämästä, sen varjopuolista mutta myös onnenhetkistä. Vääryttä on tehty ja kärsitty, mutta katkeruutta näissä lauluissa ei ole, pikemminkin seestynyttä ymmärrystä. Tämä on kertojan levy - tekstit ovat kuin pienoisnovelleja.

Tästä levystä alkoi pitkä onnistumisten sarja, josta ainakin pari osaa on ihan klassikkokamaa - mutta tämäkään levy ei häpeä minkään 2000-luvun juurimusiikkilevyn rinnalla. Hienoa kamaa.

351. Laura Voutilainen: Ihmeitä (2011): Äänen vietävänä

Kevyessä musiikissa on ääniä ja Ääniä. Valitettavan usein muuten hyvä esitys (laulu tai jopa levy) menee vähän pilalle koska laulusolisti ei ole tehtävänsä tasalla - ja toisaalta on niitä suuria lauluääniä, jotka menevät hukkaan yhdentekeviä tekeleitä esittäessä. Ja välillä nuo kaksi - materiaali ja Ääni - kohtaavat. Laura Voutilaisella on yksi niistä äänistä. En voi väittää pitäväni kaikista hänen levytyksistään, mutta parhaimmillaan hän on mykistyttävä ja usein hyvä, varsinkin jos sävellys antaa hänen vetää tarpeeksi korkealta ja kovaa - mutta hänellä on myös hyvä dynamiikan taju.

"Ihmeitä" on sikäli hieman epätavallinen hänen levykseen, että se kuulostaa pitemmälle mietityltä ja huolellisemmin sovitetulta kuin sitä edeltäneet, iskelmällisemmät teokset. Sillä ei ole niitä kaikkein dramaattisimpia vetoja, mutta sen sijaan hieman hillitympää tunnelmointia - välillä hieman kelttiläisittäin, välillä AOR:ää sivuten, mutta "halvat iskelmäsoundit" välttäen. Esimerkiksi "Rakkaudesta", nimibiisi ja "Näkymätön ystävä" ovat sellaista ajatonta soundia, jota huomaa kaivanneensa aina kun ne taas kuulee; levyn koko "A-puoli" kuuluu tähän kategoriaan.

Toisaalta levyn loppupuolelta löytyvät kaikkein sykähdyttävimmät esitykset - kunnon voimaballadi "Teippaa mut kasaan" (jonka sanoittajan tyylitajua tosin voisi hieman kehittää), flamencoviittauksin etenevä "Tuli kulje kanssani", ja kuorrutuksena hieno versio Katri-Helenan vanhasta hitistä "Sydämeni tänne jää". Viimeistään tämä esitys todistaa eri kevyen musiikin alalajien väliset rajat ja niistä huolehtimisen täysin turhaksi puuhaksi - hyvä biisi on hyvä biisi on hyvä biisi.

Jos tältä "talvilevyltä" jotakin puuttuu, niin ehkä ne nopeatempoisemmat esitykset jotka yleensä koristavat Lauran levyjä - mutta toisaalta tanssipalat eivät olisi sopineet tunnelmaan. Ja Lauran kykyjen lopullinen mittari on se, että hän hoitaa kaikenlaiset esitykset yhtä varmasti. Vaikka juuri nuo tanssipalat ja toisaalta kunnon kailotukset ovat niitä juttuja, joista hänett parhaiten tunnetaan, on myöskin hillitympi tulkinta hallussa, ja ainakin tämä kuuntelija Äänen vietävänä.

350. Ellinoora: Villi lapsi (2016): Popmusiikki elää, totesi setäkin

Aina välillä kuulee kaltaisteni vanhojen pappojen (tai mammojen) mutisevan jotakin siitä, miten nykyisin tehdään vain huonoa musiikkia ja nuoriso ei osaa laulaa tai soittaa ja kaikki oli muutenkin ennen parempaa. Joskus saatan sortua samaan loukkuun itsekin - mutta silloin toivon että minua moititaan vanhaksi kääkäksi.

Ja miksi? No, koska tänäänkin tehdään loistavaa, hauskaa, fiksua ja liikuttavaa popmusiikkia, niinkuin esimerkiksi tämä Ellinooran debyyttialbumi. Koska olen huono kuuntelemaan radiota, tämäkin olisi voinut mennä ohitse, mutta onneksi "Leijonakuningas" sattui tunkemaan päälle pari kolme kertaa niin, että se jäi soimaan päähäni. Sekin on hieno popbiisi, jossa on hillumiseen ja hoilaamiseen vaativa kertosäe, mutta useimmat levyn muista esityksistä ovat vielä parempia.

"Tytöille" on sellainen hymni, jonka tahtiin pitäisi heiluttaa sytkäriä käsi parhaan ystävän kaulalla - jos nyt sattuisi olemaan parikymppinen ja risat ja tyttö - kun taas "Carrie" tiivistää romanttiset pettymykset tavalla, joka resonoi yli sukupolvi- ja -puolirajojen. Aloitusbiisi "Kahleet" näyttää jo askelmerkit ja Ellinooran taitavan äänenkäytön - dynamiikkaa löytyy, ja hänellä on positiivisella tavalla persoonallinen ääni. Lopullisesti pankin räjäyttää "Rakkauden kesä", jonka kertosäera-ra-rallatus on silkkaa neroutta ja tarina sellainen, joka pistää toivomaan onnellista loppua.

Musiikillisesti kattaus on monipuolisen moderni - mutta ilahduttavasti oikeat soittimet pääsevät esiin, välillä jopa folkhenkisesti niinkuin juuri viimemainitussa biisissä. Sävellykset ovat korvamatoja lähes jokainen, kertosäkeet toimivat kuin tauti - niitä tekisi mieli hoilata pikku päiväkännissä, ja sovitukset ovat oivaltavia. Dynamiikka on tällä orkesterilla hallussa.

Vielä parempia saattavat olla tekstit - välillä painotukset menevät vielä Martti Syrjän tekstejä enemmän metsään, mutta onnistuvat silti kuulostamaan uskottavilta, ja loistavan huonoja riimejä löytyy ("klisee"/"kusee"), samalla kun nämä tekstit tuntuvat sydänalassa. "Ei hävittävää (AEIOUAO)":n "Ei mitään hävitettävää tai hävittävää/mulla on mun jalat, kädet, sydän ja pää, ja matka sopivasti kesken" voi olla viime vuosien paras kiteytys - ja vaikka sen on kirjoittanut nuori naisihminen, se käy elämänohjeeksi myös sedille.

En ehkä kuulu tämän levyn varsinaiseen kohderyhmään, mutta ainakin tätä setää ilahduttaa se, että hyvä popmusiikki elää ja voi hyvin, vaikkapa tällaisten levyjen muodossa.