381. Deep Purple: The Battle Rages On (1993): Aika hyvä välityö

En voi väittää tuntevani Deep Purplen historiaa kovinkaan hyvin - en tiedä sen tarkemmin, kuka oli riidoissa kenenkä kanssa ja kenellä oli muita ongelmia - mutta sen verran olen ymmärtänyt, että yhtye 80-90-lukujen taitteessa oli jonkinlaisessa käymistilassa parin klassisen kokoonpanon comebacklevyn jälkeen. Sitten Gillan lähti tai sai kenkää, Joe Lynn Turner tarttui mikkiin, Gillan tuli takaisin, jonka jälkeen Ritchie Blackmore lähti kävelemään, ja vähitellen alkoi Steve Morsen aikakausi - joka minusta on yhtyeen ehkä hienoin aika klassisen mk 2:n huippuvuosien 1970-73 jälkeen, mutta se on toinen asia.

Siinä välissä, 1993, pukattiin pihalle tämä albumi, joka siis on viimeinen sen kaikkein kuuluisimman kokoonpanon tekemä albumi. Suosiokaan ei tässä vaiheessa ollut päätähuimaavaa, mutta sekin on toisarvoinen asia; listoilla bändi ei juuri klassisten vuosien jälkeen muutenkaan ole juhlinut. Ja mitä tämä levy on? Tämä on minun korvissani Purplea.

Eli siis jäntevää soittoa, vähintään kohtuullisia biisejä - sekä riffejä että sävelmiä - ja Ian Gillanin jäljittelemätön lauluääni. On perinteisempää menobiisiä kuten "Ramshacke Man" tai "Time To Kill", hieman kosketinvoittoisempaa popheviä kuten "Anya", komea nimibiisi - jos nyt jotain puuttuisi, niin kunnon heviballadia tältä levyltä ei löydy. On tosin todettava, ettei Purple juurikaan ole harrastanut sellaisia aikaisemminkaan. Toisaalta tämä on sitten nimenomaan aika linjakas kokonaisuus - vaikka henkilökemiat eivät enää aina kohdanneetkaan, soitto soi hyvin yhteen.

Ja vielä pitää todeta se, että tätäkin levyä, niinkuin kaikkia muitakin Deep Purplen studiolevyjä, hallitsee sovitusten ja äänimaailman sävykäs monimuotoisuua. Ian Paicen ja Roger Gloverin rakentamalle pohjalle kelpasi kitaristin ja kosketinsoittajan rakentaa monenlaista äänimaisemaa, joita silti yhdisti jäntevä jyrinä - mutta ei milloinkaan tylsänä jauhamisena, vaan uusin vivahtein joka biisissä. Tällaisia "välitöitä" kuunteleekin oikein mielellään.

380. Gerry Rafferty: North & South (1988): Hiljaa hyvä tulee

Joskus hyvän levyn tunnistaminen vie aikaa. Kun tämä levy ilmestyi, olin kohtalaisen hiljattain löytänyt Gerry Raffertyn musiikin ja tykästynyt varsinkin klassiseen "Can I Have My Money Back":iin, joten ostopäätös oli helppo - ja pettymys melkoinen. Biisejä oli vaikea erottaa toisistaan, soundi oli yhtä yksitoikkoinen kuin biisit - ja kaiken lisäksi suurin osa oli yli kuuden minuutin kestoisia. Levy juuttui hyllyyn, sittemmin varastoon, mutta onneksi ei vaikkapa divariin.

Onneksi, koska pari kolme vuotta sitten satuin jostain syystä ottamaan sen mukaani, kun hain vintiltä jotain toista levyä jota en löytänyt. Laitoin sen soimaan todella pitkästä aikaa - ja kas, sehän oli valloittava. Yksitoikkoisuus olikin hienostuneisuutta, bändin sointi ajaton vaikka 80-luvusta onkin kyse, biisit pikku jippoineen oikein hyviä, tekstit tutun melankolisia ja mies itse niiden yhtä vakuuttava tulkki kuin aina ennenkin.

Ehkä kaikkein vakuuttavin esitys on hidas "Hearts Run Dry", jonka laulusuoritus menee suoraan selkäpiihin, mutta esim. kaihoisa "Shipyard Town" ja hieman ripeämpi "Tired Of Talking" eivät jää siitä kauas. Noista biisien kestoista voisi tietysti motkottaa, varsinkin kun tämä ei ole mitään progea vaan ne kulkevat aika johdonmukaisesi alusta loppuun, mutta jostakin syystä tämä levy on tuon "post-kolahduksen" jälkeen toiinut joka kerta nimenomaan tunnelmansa voimalla - ja kun siihen uppoutuu tai jopa uppoaa, musiikin jatkuminen ei haittaa.

Ja loppujen lopuksi minun kirjoissani Gerry Rafferty ainakin nykyisin on sellainen Ääni, joka saa laulaa vaikka mitä, ja minä kuuntelen. Pakottoman täyteläinen ääni, ilman revitystä mutta ennen kaikkea ilman lisättyjä makeutusaineita, joka hoitaa omat ja muiden biisit samalla taidolla. Tämän levyn materiaali tosin on miehen omasta kynästä, mutta hänen muilta albumeiltaan löytyy myös lainaesityksiä. Ei ehkä iskusävelmäkamaa - tämä levy hiipii kimppuun. Hiljaa hyvä tulee.

379. Magnus Carlson: Den långa vägen hem (2017): Pohjoinen soul naapurin tapaan

Weeping Willows on hieno bändi, monestakin syystä. Yksi tärkeimmistä on laulusolisti Magnus Carlsonin ääni, toinen hänen biisintekotaitonsa ja kolmas hänen tyylitajunsa. Siinä kun WW:n levyt ovat tyylillisesti aika monesta suunnasta aineksensa kokoavaa popmusiikkia, ja "sivuprojekti" Moonray Quintet taas nojaa jazziin, on hänen soolotuotantonsa yhä enenevässä määrin soulia - aika perinteistä sellaista. Pohjoista, jopa - minusta northern soul nousee esiin sopivana määreenä aika suurelle osalle tätä levyä.

Niinpä tälläkin levyllä on liuta tanssittavia, hyvin sovitettuja ja soitettuja biisejä, enimmäkseen hänen omiaan, jotka hän esittää eleettömän varmasti. Suurin osa on selvästi tanssilattiakamaa, kuten aloitus "Mitt hjärta", "Långa skuggor" ja dramaattinen "Brinner i bröstet", mutta se on myös kuunneltavaa, vaikka puntti helposti vipattaakin. Myös esimerkiksi hidas "Fallna hjältar" puhuttelee selkäpiitä - mutta sama pätee melkein jokaiseen biisiin; kaikki soul ei vättämättä rakennu hyville sävellyksille, mutta tämä levy kyllä.

Sovitukset ovat aivan nappiin - oikeat soittimet, avara sointi, torvet, kuoron naisäänet, jousitaustat; tämä on levy, jota kelpaa myös huudattaa jos sille päälle sattuu. Miehen omat biisit ovat tyylikkäitä "pastisseja"; välillä tulee mieleen joku vanha klassikko, mutta ei varkauden vaan kunnianosoituksen muodossa.

Levyllä on kokonaista seitsemäntoista esitystä - joista kaksi tosin uudelleenmiksauksia, joten biisekä on oikeastaan viisitoista. Aika ei kuitenkaan tule pitkäksi - ja hauska yksityiskohta on, että tähän määrään sisältyy myös kuusi hänen tulkintaansa Så mycket bättre-ohjelmasta, eli ruotsalaisesta Vain elämää-tuotannosta - mutta tyylillisesti ne istuvat kokonaisuuteen niin, ettei niitä välttämättä erota miehen "omasta" kamasta. En ole tutustunut ko. tuotantoon, enkä siis tiedä ketkä alunperin tekivät nämä biisit, mutta hienosti ne taipuvat Magnusin muottiin.

Tämän jälkeen hän on muuten julkaissut uudemmankin levyn, jolla on aika moni tämän levyn biiseistä ja pari hänen vanhempaa alunperin ruotsinkielistä esitystään englanniksi laulettuina. Minusta hän toimii molemmilla kielillä, joten sekin pitänee vielä hankkia.