Vuoden 2018 parhaat

Vuosi sitten minulla oli tässä kohtaa runsaudenpula - 2017 oli hyvä musiikkivuosi, ja tulin ostaneeksi ennätysmäärän uusia levyjä joista aika moni vielä oli nimenomaan viime vuonna julkaistu. Yksi syy tähän oli USA:ssa viettämäni syksy - joka myös on osasyypää siihen, että minulla tällä hetkellä on huomattavasti vähemmän raportoitavaa. Aika suuri osa päättyvää vuotta on mennyt jenkeistä raahattujen levyjen sulatteluun - ja luottokorttsaldojen lyhentämiseen…

Jotakin on silti tarttunut plakkariin tänäkin vuonna, joskin olen itse asiassa ostanut vain neljä sellaista levyä, jotka on julkaistu ensi kertaa nimenomaan 2018; sen sijaan haaviin on tarttunut vanhoja suosikkeja, usein kirppareilta ja vastaavilta. Nyt on sitten hankintalistalla muutama sellainen albumi, jotka olisivat olleet ehdokkaita listattavaksi tässä jos olisin ehtinyt hankkia ne fyysiseen omistukseeni - mutta viime vuoden parhaat levytykset ovat niitä, jotka olen jo ostanut.

Ensinnäkin Richard Thompsonin loistelias "13 Rivers" - kolme vuotta sitten julkaistun "Still"-albumin jälkeen oli vaikea kuvitella edessä olevan muuta kuin tason lasku, mutta tämä albumi on minusta ihan edellisen tasoa. Eli käytännössä miehen mittavan ja laadukkaan uran parhaimmistoa. Biisit, laulu, soitto - taustalla miehen oma kiertuebändi, ja soundi voittopuolisesti sähköinen, dynaaminen, keveä - joka palanen loksahtaa kohdalleen. Komeaa musiikkia yhdeltä kevyen musiikin suurimmista mestareista.

Toiseksikin Juha Tapion todella hieno "Kuka näkee sut". Tämän miehen suosio alkaa varmaan lähennellä stadionluokkaa, ja ihan syystä. Hänellä on hyvä lauluääni, bändi soi tässäkin kohtuullisen pienesti mutta jäntevästi, ja biisit ovat hänen uransa ehkä hienoin kokonaisuus. Etenkin tekstipuoli, joka onnistuu olemaan innostava, liikuttava, lohduttava ja uskottava, iskee minuun agnostikkoon lujempaa kuin haluaisin myöntää entisen jeesusrokkarin tekstien voivankaan. Mutta väliäkös sillä - Juha Tapiolla on sana hallussaan, ja sävelkin toimii.

Näihin kahteen levyyn tulen vielä palaamaan tarkemminkin. Niiden lisäksi haluan nostaa esiin vielä kolmannenkin albumin, Rickard Eklundin debyytin "1 (ätt)". Kotikunnastani Närpiöstä - tarkemmin ottaen Ylimarkusta - lähtöisin oleva Eklund on tehnyt ensimmäisen kuulemani murteella kirjoitetun rockalbumin joka ei koostu kuluneista covereista ja kuplettihuumorista, vaan varta vasten tehdyistä kappaleista jotka kertovat asioista kuten vaikeasta rakkaudesta, yhteisöön sopeutumattomista yksilöistä, lähtemisestä, kaipuusta - sellaisista asioista, joista kunnon musiikki usein kertoo.

Kaiken lisäksi se on hienosti sovitettu - pianolle, jousille, torville mutta ei perinteiselle rockkombolle - ja soi todella tunnelmallisesti. Välillä mennään melkeinpä Springsteenin hartaimpien hymnien tunnelmissa, välillä mieleen tulee moderni folk, mutta tässä levyssä on silti myös sykettä. Tätä ei ehkä soiteta alkuillasta, kun juhlat ovat lähdössä vauhtiin - mutta odotan jo nyt kevään valoisia iltoja ja kesäöitä, jolloin tämä voisi olla vaikkapa Kasitiellä kotiin kiitämisen ääniraita.

2018 oli myös livepuolella aika rauhallinen vuosi - oikeastaan tärkeimmät tapahtumat olivat, että John Hiatt ja Deep Purple jäivät kesällä kokematta. Toisaalta se on vain jatkumoa aikaisempien vuosien kuulematta jääneiden suosikkien kimaraan, koska en ole mikään aktiivinen konserttikävijä. Kevättalvella sentään Wentus Blues Band ilahdutti, vaikka kovasti odottamani Roffe Wikström joutui perumaan ja hänen tilallaan vieraana kuultiin reissusoittaja Mats Ronanderia - ja syksyllä Johannojen Kurkela ja Iivanainen yhteiskonsertti oli tunnelmallinen, joskin hieman hajanainen kokonaisuus. Eipä ehtinyt tänäkään vuonna syntyä konserttiähkyä...

385. Aino Venna: Aino Vennan joulu (2016): Kestävän kulutuksen joululevy

Viime vuosina, kun CD-levy ja sen myötä musiikkialbumin käsite ovat joutumassa musiikinkulutuksen marginaaliin LP-levyn ja muiden kummajaisten seuraksi, joululevy pitää ilmeisesti kohtuullisen hyvin pintansa instituutiona, ja yhä useampi artisti katsoo asiakseen tehdä myös joululaulukokonaisuuden. Ja miksikäs ei? Vaikka niiden sesonki on muuta musiikkia lyhyempi. se tulee aina uudelleen, ja joulumusiikin estetiikka on ajattomampaa kuin päivän hittikaman.

Minun korvissani tuo suhteellisen valmis formaatti saa aikaan sen, että useimmat joululevyt ovat aika sietämättömiä - joko tekopirteää tip tap hoppfalleraata tai sitten hirressä roikkuvaa pikkulintuparkaa a la Sylvia, esitettynä hyvinkin tiukkaan määritellyin soundein. En välitä kuunnella niitä läpi edes ensimmäistä kertaa, saati sitten tehokuunnella niitä koko joulusesongin ajan. Toisaalta on myös muutamia sellaisia joululevyjä, jotka ovat muuta maata.

Aino Vennan joulu on sellainen levy. Hän yhdistää sumeilematta uutta ja vanhaa materiaalia - melankolisia klassikoita kuten "Varpunen jouluaamuna" ja "Sylvian joululaulu", uudempia hymnejä kuin "Avaruus" tai John Lennonin "Happy Xmas", muita kuin pohjoismaisia tai anglosaksisia lauluja, kuten "Petit Papa Noel" ja "Natas e Manteiga". Hän leikkii sovitusten kanssa - "Joulupuu on rakennettu" on flamencomausteinen menopala, "Joulupukki suukon sai" taas kantriralli - ja äänimaailma on hyvin vennamainen, eli akustiset kielisoittimet saavat paljon tilaa, mutta tarvittaessa kamaa ja volyymia lisätään - ja kielillä leikittely on voimissaan, kun suomen lisäksi tulkintoja on myös englanniksi, ranskaksi ja portugaliksi,

Tuo viimeksimainittu tulkinta, eli "Natas e Manteiga", on suurin suosikkini - en tosin uskalla pisteyttää Ainon portugalintaitoa, vaikka veikkaankin hänen muiden ääntämystensä perusteella sen olevan kelvollista, mutta sovitus, biisin suhteellinen tuoreus minun korvissani ja ennen kaikkea hänen äänensä tekee kokonaisuudesta miltei maagisen. Ylipäätänsä tuo lauluääni on suurin syy siihen, että tämä levy kuuluu niihin joulusellaisiin joita voi kuunnella vaikka juhannuksena, jos niikseen tulee. Hieno artisti, hieno levy - tehty kestävään kulutukseen. Ehkäpä jopa tuleva klassikko?

384. Kolmas Nainen: Hiikiset siivut (1989): Tästä se lähti

Kun viimeksi fiilistelin Pauli Hanhiniemen kynää, ääntä ja sointia, huomasin myös hänen tuotantonsa olevan tässä blogissani harmillisen aliedustettua. En oikein tiedä syytä siihen - ehkä se, että hänen laajassa tuotannossaan on oikeastaan vain yksi sellainen levy joka minusta nousee kirkkaasti muiden yläpuolelle (Perunateatterin kanssa tehty "Kaikki rakkaudesta"), kun taas muut ovat kaikki vähintään hyviä. Se taas antaa minulle syyn kehua ainakin paria muuta hänen hengentuotettaan - ja aloittaa vaikka tästä levystä joka aloitti yhteisen taipaleemme. Aika pian tämän hankkimisen jälkeen hoidin hyllyyni myös Kolmannen Naisen kaksi tätä edeltänyttä levyä, mutta ne kalpenevat mielestäni "Hikisten siivujen" rinnalla - vasta tällä levyllä lauluntekijä ja bändi puhkesivat kukkaan.

Kolmannen Naisen parhaat puolet esittäytyvät koko komeudessaan - on sitä vetävän liitävää rockia niinkuin "Hetki" - jonka teksti on Hanhiniemeä omimmillaan, lakonisia sanaleikkejä. On kunnon Bo Diddleykomppia kuten "Kihloissa". On hieman rankempaa räimettä, kuten kunnon hymni "Äiti pojasta pappia toivoi", ja toisaalta kevyempiä paloja kuten hienon melankolinen "Lentojätkä ja tyttökulta" - ja jopa nyökkäys bluesille nimibiisin muodossa. Laulusolisti hoitaa hommansa yhtä hyvin sekä rajummissa että herkemmissä esityksissä, välillä niin että lievästi ironisen virneen voi jopa kuulla.

Ja vaikka Pauli Hanhiniemen laulu ja tekstit ovat minulle tämän yhtyeen se juttu, lähes yhtä tärkeä tekijä kokonaisuudessa on sävellysten taso. Oli kyseessä räime, kiito tai kaiho, useimmissa kappaleissa on mieleentarttuvia melodisia koukkuja, ja kun sovituspuolikin toimii laajalla skaalalla, on äänikuva kokonaisuutena minulle mieluisa. Kaiken lisäksi kitarointi on, Kolmannen Naisen tapaan, maukasta ja monipuolista - alusta loppuun asti tämä yhtye rakensi soundinsa nimenomaan sähkökitaran varaan - unohtamatta tietenkään hyvää tahtoa tai kavereita.

Kolmannen Naisen "pääuraan" mahtui ennen telakoitumista vielä neljä studiolevyä, jotka nekin kaikki ovat vähintään hyviä - ja sen jälkeen on saatu nauttia comebackeista, pari kertaa jopa levyn muodossa. Niihin on ehkä syytä vielä palata, mutta erinomaisuudestansa huolimatta ne ovat tavallaan vain lisää sitä samaa, mikä aika lailla löysi muotonsa tällä albumilla. Tästä se lähti.

383. Pauli Hanhiniemi: Pölyä, hiuksia, risuja (2016): Suomalainen ääni

Tulin näin itsenäisyyspäivänä hetken pohtineeksi sitä, mikä artisti tai pikemminkin lauluntekijä olisi ensimmäinen ehdokkaani suomalaiseksi ääneksi, ja ainakin tällä hetkellä minun valintani on Pauli Hanhiniemi. Hän on on jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan tehnyt teräviä huomiota elämästä näillä leveysasteilla, ajattomassa musiikillisessa puvussa, ja minusta hänen perspektiivinsä on hyvä esimerkki suomalaisuudesta, ja enimmäkseen sen hyvistä puolista.

Tämä toistaiseksi viimeisin albumi on oikein hyvä esimerkki hänen taidoistaan. Esimerkiksi levyn aloituskolmikko, "Käteni oli kerran vakaa", nimikappale ja "Suru teki lähtöään" ovat kaikki kolme kypsän melodisia helmiä, jotka suomalaiselle kevyelle musiikille ominaiseen tapaan käsittelevät kerran tapahtunutta lievän melankolisesti - mutta Pauli Hanhiniemen kyseessä ollessa ei itsesäälissä rypien, vaan lakonisen toteavasti, hieman itseironisestikin. Levyllä on muitakin helmiä - elämän varjopuolista vihjailva "Janin auto", tunnelmallinen "Korppi" ja itse asiassa jokainen biisi.

Musiikillisesti tämä levy liikkuu perinteisillä mailla - kohtuullisen pelkistettyä instrumentaatiota maustavat varsinkin akustisest sävyt, mutta tarvittaessa paahdetaan lujempaakin; eräänlainen elämän kuva sekin. Toinen vahvuus, joka istuu todella hyvin tekstimaailmaan, on miehen lauluääni, joka on selvästi tunnistettavissa ja taipuu monenlaiseen, säilyttäen silti perusmiehekkyynsä sävyjen sekoituksessa. Hän on tulkitsijana ansainnut kannuksensa paitsi omilla levyillään myös vaikkapa kaikenlaisella vierailuilla, mytta myös teatterilavalla.

Tämä yhdistelmä luo tunnelman, joka tarkastelee elämän polulla liukastelevia hahmoja lempeän ymmärtävällä tavalla; välillä tapahtumat ovat lähtemässä kätistä, mutta tulkinta ei kräsi. Parhaimillaan Pauli Hanhiniemen musiikki on parasta kerrontaa elämästä, mitä Suomessa on vuosikymmeniin tuotettu - varsinkin hyvässä hän on todellinen Suomalainen Ääni.

382. The Blues Band: Brand Loyalty (1982): Kahta en vaihda

Blues Bandin varhaistuotantoa tuli kuunneltua joskus 80-luvulla antaumuksella - yhdellä kaverilla oli pari levyä, ja nehän kulkivat kuin hullu puurolautasen äärellä - mutta sitten katettiin muita herkkuja. Kaverin kanssa tiemme erkanivat, ja itse löysin näiden versioiden alkuperäisten esitysten äärelle enkä enää niin välittänyt valkoisten brittiläisten tulkinnoista. Varhainen Manfred Mann ja Paul Jonesin ääni tosin pysyivät kuuntelulistalla…

...ja nyt, seestyneenä keski-ikäisenä, olen taas löytänyt Blues Bandin. Jossakin vaiheessa minulle valkeni sekin, että hyvät tulkinnat klassikoista aina ovat paikallaan, varsinkin kun nimenomaan bluesissa kaikki ovat aina laulaneet toistensa biisejä. Syksyn mittaan löysin ihan sattumalta bändin kaksi ekaa levyä, ja sitten tämän "Brand Loyaltyn", joka tällä hetkellä tuntuu niistä parhaimmalta.

Ensinnäkin Paul Jones on voimissaan - aloitusbiisi "Seemed Like A God Idea (At The Time)" rullaa vastustamattomasti, "Funny Money" vielä painokkaammin, ja huuliharppu soi maukkaasti. Toiseksikin, Dave Kellyn ääni sopii hyvin bändin sointiin vaikka vähän hennompi onkin -"Grits Ain't Groceries" on ehkä paras valkoinen tulkinta tästä klassikosta, "Oo-Oo-Ee" tihkuu tunnelmaa - ja herrojen vuorottelu on mukava lisä bändin muutenkin muhevaan sointiin. Ja soitto kulkee kuin juna. Varsinkin ripeämmät esitykset ovat todella maukkaita, ja laulajien ohella soittajatkin tuntevat taitonsa ja hyödyntävät niitä.

Mieleen tulee - ja tämän heitän nyt ilman mitään tarkempaa taustatietoa - että tämä bändi ja muutamat muut tekivät 80-luvun alussa samaa hommaa kuin Blues Brothers-elokuva, eli nostivat bluesin taas kunniaan 70-luvun hiljaisemman kauden jälkeen. Myöhemmin on ilmaantunut montakin oikein hyvää Blues Bandin konseptille rakentuvaa bändiä - omasta levyhyllystä mieleen nousevat ainakin amerikkalaiset Phantom Blues Band ja Mannish Boys, jotka ovat antaumuksella tuoneet esille vanhaa aarteistoa uusille korville.

Oli miten oli, minulle tämä bändi ja tämä levy toimivat täysin omalla painollaan. Tunnustan täten, vuosikymmenten hiljaiselon jälkeen, että tämän brändin tunnistaminen ja sille uskollisuus ovat kovin mieluisia. Kahta en vaihda - The Blues Bandia, ja hyvää musiikkia yleensä.

381. Deep Purple: The Battle Rages On (1993): Aika hyvä välityö

En voi väittää tuntevani Deep Purplen historiaa kovinkaan hyvin - en tiedä sen tarkemmin, kuka oli riidoissa kenenkä kanssa ja kenellä oli muita ongelmia - mutta sen verran olen ymmärtänyt, että yhtye 80-90-lukujen taitteessa oli jonkinlaisessa käymistilassa parin klassisen kokoonpanon comebacklevyn jälkeen. Sitten Gillan lähti tai sai kenkää, Joe Lynn Turner tarttui mikkiin, Gillan tuli takaisin, jonka jälkeen Ritchie Blackmore lähti kävelemään, ja vähitellen alkoi Steve Morsen aikakausi - joka minusta on yhtyeen ehkä hienoin aika klassisen mk 2:n huippuvuosien 1970-73 jälkeen, mutta se on toinen asia.

Siinä välissä, 1993, pukattiin pihalle tämä albumi, joka siis on viimeinen sen kaikkein kuuluisimman kokoonpanon tekemä albumi. Suosiokaan ei tässä vaiheessa ollut päätähuimaavaa, mutta sekin on toisarvoinen asia; listoilla bändi ei juuri klassisten vuosien jälkeen muutenkaan ole juhlinut. Ja mitä tämä levy on? Tämä on minun korvissani Purplea.

Eli siis jäntevää soittoa, vähintään kohtuullisia biisejä - sekä riffejä että sävelmiä - ja Ian Gillanin jäljittelemätön lauluääni. On perinteisempää menobiisiä kuten "Ramshacke Man" tai "Time To Kill", hieman kosketinvoittoisempaa popheviä kuten "Anya", komea nimibiisi - jos nyt jotain puuttuisi, niin kunnon heviballadia tältä levyltä ei löydy. On tosin todettava, ettei Purple juurikaan ole harrastanut sellaisia aikaisemminkaan. Toisaalta tämä on sitten nimenomaan aika linjakas kokonaisuus - vaikka henkilökemiat eivät enää aina kohdanneetkaan, soitto soi hyvin yhteen.

Ja vielä pitää todeta se, että tätäkin levyä, niinkuin kaikkia muitakin Deep Purplen studiolevyjä, hallitsee sovitusten ja äänimaailman sävykäs monimuotoisuua. Ian Paicen ja Roger Gloverin rakentamalle pohjalle kelpasi kitaristin ja kosketinsoittajan rakentaa monenlaista äänimaisemaa, joita silti yhdisti jäntevä jyrinä - mutta ei milloinkaan tylsänä jauhamisena, vaan uusin vivahtein joka biisissä. Tällaisia "välitöitä" kuunteleekin oikein mielellään.

380. Gerry Rafferty: North & South (1988): Hiljaa hyvä tulee

Joskus hyvän levyn tunnistaminen vie aikaa. Kun tämä levy ilmestyi, olin kohtalaisen hiljattain löytänyt Gerry Raffertyn musiikin ja tykästynyt varsinkin klassiseen "Can I Have My Money Back":iin, joten ostopäätös oli helppo - ja pettymys melkoinen. Biisejä oli vaikea erottaa toisistaan, soundi oli yhtä yksitoikkoinen kuin biisit - ja kaiken lisäksi suurin osa oli yli kuuden minuutin kestoisia. Levy juuttui hyllyyn, sittemmin varastoon, mutta onneksi ei vaikkapa divariin.

Onneksi, koska pari kolme vuotta sitten satuin jostain syystä ottamaan sen mukaani, kun hain vintiltä jotain toista levyä jota en löytänyt. Laitoin sen soimaan todella pitkästä aikaa - ja kas, sehän oli valloittava. Yksitoikkoisuus olikin hienostuneisuutta, bändin sointi ajaton vaikka 80-luvusta onkin kyse, biisit pikku jippoineen oikein hyviä, tekstit tutun melankolisia ja mies itse niiden yhtä vakuuttava tulkki kuin aina ennenkin.

Ehkä kaikkein vakuuttavin esitys on hidas "Hearts Run Dry", jonka laulusuoritus menee suoraan selkäpiihin, mutta esim. kaihoisa "Shipyard Town" ja hieman ripeämpi "Tired Of Talking" eivät jää siitä kauas. Noista biisien kestoista voisi tietysti motkottaa, varsinkin kun tämä ei ole mitään progea vaan ne kulkevat aika johdonmukaisesi alusta loppuun, mutta jostakin syystä tämä levy on tuon "post-kolahduksen" jälkeen toiinut joka kerta nimenomaan tunnelmansa voimalla - ja kun siihen uppoutuu tai jopa uppoaa, musiikin jatkuminen ei haittaa.

Ja loppujen lopuksi minun kirjoissani Gerry Rafferty ainakin nykyisin on sellainen Ääni, joka saa laulaa vaikka mitä, ja minä kuuntelen. Pakottoman täyteläinen ääni, ilman revitystä mutta ennen kaikkea ilman lisättyjä makeutusaineita, joka hoitaa omat ja muiden biisit samalla taidolla. Tämän levyn materiaali tosin on miehen omasta kynästä, mutta hänen muilta albumeiltaan löytyy myös lainaesityksiä. Ei ehkä iskusävelmäkamaa - tämä levy hiipii kimppuun. Hiljaa hyvä tulee.

379. Magnus Carlson: Den långa vägen hem (2017): Pohjoinen soul naapurin tapaan

Weeping Willows on hieno bändi, monestakin syystä. Yksi tärkeimmistä on laulusolisti Magnus Carlsonin ääni, toinen hänen biisintekotaitonsa ja kolmas hänen tyylitajunsa. Siinä kun WW:n levyt ovat tyylillisesti aika monesta suunnasta aineksensa kokoavaa popmusiikkia, ja "sivuprojekti" Moonray Quintet taas nojaa jazziin, on hänen soolotuotantonsa yhä enenevässä määrin soulia - aika perinteistä sellaista. Pohjoista, jopa - minusta northern soul nousee esiin sopivana määreenä aika suurelle osalle tätä levyä.

Niinpä tälläkin levyllä on liuta tanssittavia, hyvin sovitettuja ja soitettuja biisejä, enimmäkseen hänen omiaan, jotka hän esittää eleettömän varmasti. Suurin osa on selvästi tanssilattiakamaa, kuten aloitus "Mitt hjärta", "Långa skuggor" ja dramaattinen "Brinner i bröstet", mutta se on myös kuunneltavaa, vaikka puntti helposti vipattaakin. Myös esimerkiksi hidas "Fallna hjältar" puhuttelee selkäpiitä - mutta sama pätee melkein jokaiseen biisiin; kaikki soul ei vättämättä rakennu hyville sävellyksille, mutta tämä levy kyllä.

Sovitukset ovat aivan nappiin - oikeat soittimet, avara sointi, torvet, kuoron naisäänet, jousitaustat; tämä on levy, jota kelpaa myös huudattaa jos sille päälle sattuu. Miehen omat biisit ovat tyylikkäitä "pastisseja"; välillä tulee mieleen joku vanha klassikko, mutta ei varkauden vaan kunnianosoituksen muodossa.

Levyllä on kokonaista seitsemäntoista esitystä - joista kaksi tosin uudelleenmiksauksia, joten biisekä on oikeastaan viisitoista. Aika ei kuitenkaan tule pitkäksi - ja hauska yksityiskohta on, että tähän määrään sisältyy myös kuusi hänen tulkintaansa Så mycket bättre-ohjelmasta, eli ruotsalaisesta Vain elämää-tuotannosta - mutta tyylillisesti ne istuvat kokonaisuuteen niin, ettei niitä välttämättä erota miehen "omasta" kamasta. En ole tutustunut ko. tuotantoon, enkä siis tiedä ketkä alunperin tekivät nämä biisit, mutta hienosti ne taipuvat Magnusin muottiin.

Tämän jälkeen hän on muuten julkaissut uudemmankin levyn, jolla on aika moni tämän levyn biiseistä ja pari hänen vanhempaa alunperin ruotsinkielistä esitystään englanniksi laulettuina. Minusta hän toimii molemmilla kielillä, joten sekin pitänee vielä hankkia.

378. Peter LeMarc: Bok med blanka sidor (1995): Tarinoita ja tuokiokuvia

Tunnen itseni taas vanhaksi, kun vielä yksi musiikillisista suosikeistani, jota olen pitänyt kohtalaisen samanikäisenä kuin itseäni, täytti 60 (23.10). Peter LeMarcia olen kehunut täällä ennenkin, lähinnä soultulkinnan näkokulmasta, mutta hänen musiikkinsa on niin paljon muutakin - ja vaikka han nousi huipulle 1980-luvulla ja pysytteli siellä läpi 1990-luvun, hän ei soundillisesti hairahtanut ruotsalaisten helmasyntiin eli ylimääräiseen synteettisyyteen, vaan teki parhaimmillaan hyvinkin sävykästä musiikkia hienojen tekstiensä taustalle.

Juuri nimenomaan tuo äänipaletti on yksi tämän levyn kohokohdista, ja tämä on siinä mielessä ehkä hänen kaikkein hienoin teoksena - liikkuen pianoballadista suoran funkin kautta suoranaisiin rockhymneihin menettämättä punaista linjaansa. Toinen kohokohta on hänen tekstimaailmansa, joka myöskin saavutti huippunsa hänen 90-luvun tuotannossaan. Joidenkin mielestä hän kirjoittaa noloja lemmenlurituksia, toisten mielestä hän on lähes runoilija - minusta hän on tarinoiden, tuokiokuvien ja kielikukkasten mestari, joka ei häpeä olla romanttinen. Ja kolmanneksi, hänellä on hyvä ääni, ilmeikäs ja dynaaminen, ja kaiken lisäksi hyvä sävelkorva.

Tämä levy on niin täynnä hienoja biisejä, että niitä on vaikea erikseen kehua; joka kuuntelukerralla esiin nousee eri esitys. Viimeksi kun tätä pyöritin, korvaan tarttuivat ripeän funkahtava "Stolt", matalalla mateleva sinisävyinen "Fruset vatten", hieman utuisesti ysäripopahtava "Blå taxibil" sekä miehen suuren vertailukohteen Van Morrisonin balladeja muistuttava "Ett sätt att älska, tusen sätt att gå" - mutta jollain toisella kerralla esiin voi nousta joku toinen esitys.

Tämä on myös jonkinlainen tunnelmateos - vaikka LeMarc on hyvä säveltäjä, kaikki hänen biisinsä eivät ole suoranaisia korvamatoja. Joillakin hänen muilla levyillään on kyllä jopa kerralla hyräiltäviä hittejä, mutta tämän albumin kappaleet hiipivät tajuntaan enemmänkin vähitellen. Ja ainakin minun kohdallani ne pakkaavat jäämään sinne; 90-luvun LeMarc-koukkuni aikoihin kuuntelin tämänkin lähes puhki, mutta sitten meni toistakymmentä vuotta hieman vähemmällä kuuntelulla. Kun sitten muutamia vuosia sitten otin miehen musiikin aktiivikuunteluun, huomasin tämän(kin) albumin istuvan selkäytimessä - ja sielä se pysyy vieläkin.

377. Deep Purple: Fireball (1971): Täyttymys

Viime tekstissäni sauhusin Thin Lizzyn debyytistä, ja totesin sen olleen oikein hyvä levy vaikka ei edustanutkaan bändin tunnetuinta muotoa; samana vuonna eli 1971 ilmestyi myös toinen hard rock-kokoelmani kulmakivi, joka taas oli tavallaan sen julkaisseen bändin potentiaalin täyttymys. Bändi oli Deep Purple ja levy tietysti "Fireball". Ensimmäiset kolme levyä olivat jo toisen laulusolistin vuoksi erilaisia kuin "klassiset" Purplet, ja "In Rock" vain hyvä levy koska jotkut biisit ovat enemmän hakemista ja soundeja kuin toimivia kokonaisuuksia. Tämä ei vain - ehkä niiden suurimpien hittien puuttumisen vuoksi - ole saavuttanut ihan samaa statusta kuin "In Rock" tai "Machine Head", ja omallakin kohdallani tämä on hiipinyt viimeksimainitun rinnalle vasta varttuneemmalla iällä.

Tämä albumi on täyttä asiaa tuulettimen ensi imaisusta nimibiisissä viimeiseen tahtiin saakka. Itse asiassa tuo levyn nimi/aloitusraita kuuluu kaikkien aikojen DP-kärkikymmenikkööni, tempoineen, rumputyöskentelyineen, sooloineen - Jon Lord on liekeissä - ja tietysti Ian Gillanin laulun takia. "Demon's Eye" rullaa vastustamattomasti, "Anyone's Daughter" on mukava esitys jo pelkästään poikkeavuutensa vuoksi - hard rock ei ollut niin haudanvakavaa vielä tuolloin, ja tarina on hykerryttävä - ja vaikkapa "Fools" ja "No One Came" ovat muuten vain soiton juhlaa.

Niinkuin aina, kun kuuntelen tämän ajan heviä, jään ihastelemaan soundia - aggressiivisuuden ja liidon liittoa, samalla aikaa raskasta ja kevyttä. Keski-ikäiset korvani ihastelevat niin komppiryhmän svengaavaa otetta kuin kitaran ja etenkin kosketinten roolia; dynamiikalle oli tässä vaiheessa vielä tilaa, ja tämän orkesterin soittajat olivat kaikki alansa kärkiä - jopa herra kitaristi, jonka kaikista tekemisistä en niin perusta, oli tässä vaiheessa vielä roihua täynnä. Ja toisin kuin monet vertaisensa, Ian Gillan on aina ollut kohtuullisen monipuolinen sanoittaja - kieli poskessa tai vakavana, teemat ovat huomatavasti monipuolisempia kuin joidenkin hörhöjen kynäilyt.

Vielä yksi huomio - joka muuten koskee myös tuota Thin Lizzy-albumia; cd-versiolta löytyy muuramisa lisäraitoja jotka ovat joko erillisiä sinkkubiisejä - A- tai B-puolia - tai sitten ihan ylijäämäraitoja levyn äänityksistä. Vaikka periaatteessa haluaisin cd-levyni samassa muodossa kuin alkuperäisen LP:n, on näissä molemmissa tapauksissa kyllä todettava, että alkueräisalbumi olisi hieman pidentämällä jopa parantunut - esim. singlehitti "Strange Kind Of Woman" olisi istunut tulikuulan selkään kuin nakutettu, ja "Slow Train" on muuten vain mukava rypistys. Cd-versioissa ne voisi kuitenkin julkaista vaikka erillisellä kiekolla.

376. Thin Lizzy: Thin Lizzy (1971): Debyytti toista maata

Joissakin seuraamissani musiikkifoorumeissa käydään tämän tästä keskustelua teemalla "onko ensialbumi bändin paras?" - ja mielipiteet vaihtelevat laidasta laitaan, tietysti myös artistin myötä. Jotkut artistit/yhtyeet ovat "vasta" lahjakkuuksia ja/tai hakevat vielä linjaansa, kun taas toiset ovat jo löytäneet juttunsa ja naulaavat sen seinään samantien. Asiaan voi vaikuttaa esim. se, onko kyseessä ensilevytys ylipäätänsä vai vaikkapa jonkun "superbändin" ensimmäinen yhteinen tekele - ja tietysti myös ulkomusiikilliset tekijät.

Joissakin tapauksissa ensilevy voi olla sekä linjan hakua että selvästi oma juttu, ja minusta Thin Lizzyn debyytti on sellainen tapaus. Phil Lynottin kelttiläinen soulrunoilijavisio on läsnä, ja laulutyyli hallussa nuoruudesta huolimatta. Bluespohjan ja folkelementtien yhdistelmäkin on läsnä, joskin musiikillinen "funkelementti" joka sittemmin rikastutti Thin Lizzyn soundia, tuli vahvemmin mukaan vasta kakkoslevyllä. Itse asiassa tämä levy muistuttaa minusta enemmän Jethro Tullin varhaislevytyksiä kuin muita ajan hard rock-tekeleitä - ja siihen lienee syynä se, että Lissun toinen "tavaramerkki" Lynottin laulun ja laulujen lisäksi, kaksoiskitaravalli, tuli kuvaan vasta muutamaa levyä myöhemmin.

Biisimateriaali on monipuolista, ja ehkä tärkein yhdistävä tekijä on tunnelma. Varsinkin hiljaisemmat esitykset, kuten romanttinen "Honesty Is No Excuse" ja folkahtava "Eire", maalaavat eteeni visioita sateisista kaduista ja vihreistä niityistä, kun taas esimerkiksi "Ray-Gun" tai "Return Of The Farmer's Son" näyttävät myös kitaravetoisemman, äänekkäämmän puolen yhtyeestä. "Diddy Levine" on varhainen esimerkki Phil Lynottin tarinaniskijän luonteesta, ja päätösbiisi "Remembering part 1" sitoo yhteen kaikki osat kunnon hymniksi.

Kokonaissoundi on selvästi triosellainen - välillä ohuempi kuin myöhemmillä levyillä - mutta toisaalta osat klikkaavat minusta hyvin yhteen, ja varsinkin bändin ankkuri läpi koko uran, rumpali Brian Downey, on elementissään. Ja ehkäpä täytyy myös todeta, että Phil Lynottin alter ego Johnny (The Fox) vasta etsi hahmoaan, eikä vielä ollut löytänyt nimeään. Pari levyä myöhemmin hän oli jo The Rocker, mutta tässä vaiheessa vasta juuri kaupunkiin muuttanut maatilan poika.

375. Snowstorm: Ur natten in i gryningen (1982): Kaikuja nuoruusvuosilta

Vaikka minulla neljänkymmenen vuoden keräilyn jälkeen on kohtuullisen laaja levykokoelma, ja vaikka Spotify ja vastaavat pystyvät tarjoamaan suurimman osan siitä, mitä hyllystä puuttuu, on myös levyjä joita aikanaan ei tullut hankittua, ja jotka sittemmin katosivat näköpiiristä kokonaan. Jotkut niistä ovat ehkä harvinaisuuksia, mutta sitten on niitä joita varmaan löytyy aika monesta paikasta mutta ei vaan minun tieltäni.

Snowstormin kolmoslevy "Ur natten in i gryningen" on yksi niistä. Se myi käsittääkseni ilmestyessään ihan hyviä määriä, ja sitä löytyy varmaan kotipaikkakunnaltani Närpiöstäkin, koska tämä bändi oli aika suosittu esim. keväällä 1982, jolloin tämä albumi ilmestyi. Itse olin silloin 16-vuotias rockpuristi, ja tämä levy avasi silmäni sille, että Ruotsista löytyi muutakin musiikkia kuin teinipoppia. Kaverini kaverilla oli tämä levy, joten pian minullakin oli C-kasettikopio, jota ainakin sen kesän ajan kuunneltiin aika usein.

Kasettini ovat mennyttä, eikä minulla ole vuosiin ollut mitään yhteyttä kaverini kaveriin, ja tätä albumia ei kokonaisuudessaan löydy edes Spotifystä, joten kuulin sen viimeksi joskus 1980-luvun loppupuolella - kunnes se taannoin käveli vastaan kirpputorilla Turussa kohtuullisen kolmen euron hintaan. Nuoruuden musiikilliset muistot ovat usein jälkeenpäin kullattuja - jännitys oli siis suuri, kun tämä viimein taas löysi tiensä levylautaselle.

Ja se toimii. Homman nimi on reipas kitaravetoinen rock, tosin aika iskelmällisin sävyin - ja se iskee viisikymppiseen melkein kuin teiniin, vaikka sanamuodot välillä vähän hymyilyttävät. Äänimaailma on puhtaan analoginen, kaksoiskitarat möyryävät ja soivat kuin Thin Lizzyllä ikään ja komppi kulkee kuin juna - tai jopa kuin vuoristorata, koska ainakin minun korvani ovat kuulevinaan kuinka välillä kiirehditään kohti kertosäettä. Laulajan ääni on nuorekas lievine ässävikoineen, mutta ainakin hänen vetoomuksensa vastakkaiselle sukupuolelle on aidon tunteikasta.

Biiseissä on monta "aikansa klassikkoa" - nimet kuten "Midnattsboogie", "Hon älskar snabbt" ja "Het & Chockande" kertovat menon olevan parhaimmillaan reipasta - vaikkakin tekstejä lukemalla voi huomata sen olevan pohjmiilitaan aika viatonta. Sävelpuoli pojilla on hallussa, ja kun levyn klassinen aloitusraita "Vårstämning" jyrähtää käyntiin, minunkin tekee mieli hypätä avoautoon ja ajella pääkatua edes takas musiikin möyrytessä stereoista - vaikka se tässä iässä olisikin aika pateettista.

Ehkäpä tämä ei ole kaikkein korkealaatuisin levyni musiikillisesti, mutta vielä tänäänkin se saa jalan väpättämään ja suupielet hymyyn - eika nuoruusmuistoilta oikein voi vaatia sen enempää.

374. Bob Seger and the Silver Bullet Band: Against The Wind (1980): Perinteitä kunnioittaen

Jos pitäisi määritellä amerikkalainen rockmusiikki nimeämällä yksi nimi, Bob Seger voisi olla ehdokas. Hän on tehnyt periaatteessa samantyyppistä musiikkia jo yli viidenkymmenen vuoden ajan, mutta hänen kulta-aikansa taisi osua 1970-luvun loppupuolelle, jolloin hän teki sarjan komeita levyjä, sekä studio- että livesellaisia. Ne taisivat myydäkin ihan kohtuullisesti, mutta esim. minun levyhyllyyni eksyivät aikoinaan vain livetuplat "Live Bullet" ja "Nine Tonight".

Sittemmin olen korjannut tilanteen, ja minun korvissani nimenomaan noiden levyjen välissä tulleet kolme studiolevyä, "Hollywood Nights", "Stranger In Town" ja tämä "Against The Wind" ovat sellaista musiikkia, jota jaksan kuunnella kerrasta toiseen. Tosin on myönnettävä, että miehen uran alkupää puuttuu vielä kokemuksistani - ehkäpä luvassa on paljonkin lisää hyvää.

Tämä levy on hyvä alusta loppuun, monestakin syystä. Se on ensinnäkin monipuolinen kattaus rytmimusiikkia Amerikan sydänmailta - kunnon rypistyksiä kuten aloitus "Horizontal Bop" ja riehakas "Betty Lou's Gettin' Out Tonight", kauniita balladeja kuten "Good For Me" tai kaihoisa "Fire Lake" ja rockhymnejä kuten "No Man's Land". Sovitukset toimivat, ja bändi soi kuin unelma, oli soitinten varressa sitten Silver Bullet Band tai Muscle Shoalsin studiobändi - soittovastuu jakaantuu 50:50 - enkä malta olla kehumatta luontevaa, ilmavaa mutta lihaksikasta tuotantoa.

Miehemme itse tekee hyviä lauluja, hänen teksteissään on oivalluksia ja sävellyksissään koukkuja, ja hänen lauluäänensä istuu todella hyvin sekä ripeämpään että rennompaan menoon, hitaista nyt puhumattakaan. Kaiken lisäksi kokonaisuus on mukavan vaihteleva, vaikka soitinarsenaali on kohtuullisen tavanomainen - erikseen pitää mainita puhallinten käyttö, vaikka sitä saksofonia voisi olla enemmänkin. Stemmoissa kuullaan paikoitellen Eaglesmiehiä, ja pianossa vierailee Dr. John, joten taidossa ja tunteessa löytyy.

Kokonaisuus on omankuuloisensa - kunnioittaa hyvän rockmusiikin perinteitä kangistumatta kaavoihin. Ehkä tämä ei ole maailman omaperäisin levy, mutta genrensä muotovalioita kuitenkin.

373. Nicolas Kivilinna: Joka laulun laulaa vaan (2016): Tämäkö on jotain indietä?

En muista miksi satuin pari vuotta sitten tarttumaan tähän levyyn Ylöjärven mainion pääkirjaston uutuuslevyhyllyssä - aina en ole yhtä hanakasti kantamassa kotiin uusia tuotoksia, mutta sillä kertaa päätin tehdä niin. Enkä pettynyt; tämä nuori lauluntekijä tekee vallan erinomaisia lauluja ja esittää ne raikkaasti ja musikaalisesti.

Jo pelkästään laulujen nimet antavat ymmärtää menon olevan monipuolista; "Luuranko-Lasse", "Kapteeni Kirk ja Enterprise", "Paavi kävi Kentuckyssä", "Intialainen kuvitelma" - ja kaiken lisäksi tekstit vielä toimivat musiikin ehdoilla. Ne esitetään varmalla kädellä, aika perinteisin poptehokeinoin. Miehemme soittaa yhtä raitaa lukuunottamatta kaikki soitinosuudet itse, suoriutuen siitä käsittääkseni vähintään kohtuullisesti. Ja biisitkin hän on tietenkin tehnyt itse - tosin tuo "Intialainen kuvitelma" on sävelletty Uuno Kailaan runoon.

Sävellykset toimivat hyvin nekin - niissä on heti mieleen jääviä koukkuja ja samalla kestävyyttä. Esimerkiksi "Joa sä haluut lentää mun kaa" on täysi popklassikko, ja "Luuranko-Lasse" rokkaa hävyttömän vetävästi. Tuo laulu paavin Amerikanmatkasta on taas metka "cover", koska se on säveleltään suora jatke Juicen varhaistuotannon sinkku-B-puolien sarjalle - ja teksti on sellaista iloittelua, että kuvittelisin mestari Leskisen myhäilevän hyväksyvästi pilvenreunallaan.

Itse asiassa tämä on sellainen levy, jonka soisi koristavan tuhansia ja jälleen tuhansia levyhyllyjä, koska se hakkaa suuren osan tämän päivän menestysalbumeista vasemmalla kädellä. Lainasin sen siis itse kirjastosta, ja olen itse asiassa nähnyt yhden kappaleen sitä fyysisesti - muistaakseni antikvariaatissa. Levyosastothan ovat jo kadonneet useimmista marketeista ja yleiskaupoista, eikä levykauppojakaan ole kiusaksi asti, joten tämän hankkiminenkin vaatii ehkä hieman ponnistelua - tosin "indiemusiikki", mitä se sitten loppujen lopuksi onkaan, on aina ollut vaikeampaa hankkia kuin listapop - mutta tämä albumi on ehdottomasti pienen vaivannäön arvoinen.

372. Jim Kerr: Lostboy A.K.A. Jim Kerr (2010): Tutkan vieressä

Simple Minds kuuluu niihin bändeihin, joiden olemassaolon kyllä tiesin, mutta jotka jostain syystä jäivät paitsioon silloin kun priorisoin levyhankintojani - hyllystä löytyy pari 90-luvun tuotosta, ihan pätevää muttei korvaamatonta - joten kun tämä Jim Kerrin "uusi seikkailu" ilmestyi eteen sopuhintaan, oli helppo päätös päivittää kokoelmaa.

Ja tämä levy on minusta jokaisen satsaamani euron arvoinen. Jim Kerr on tunnistettava ja miellyttävä-ääninen laulaja, uuden aallon musikaalisemman puolen kelpo airut, ja hän tekee hyviä biisejä. "Refugee" on vetävä aloitus, jännitystä ylläpitää "She Fell In Love With Silence", ja esim. "Return Of The King" on jännä sekoitus persoonallisempaa sointukulkua ja stadionpauketta, ja vaikkapa "Bulletproof Heart" ilmentää hieman hienovaraisempaa otetta. Soundipolitiikka on ylipäätänsä mukavalla tavalla vanhakantainen - kuin 80-luku uudelleenkeksittynä - ja Kerrin sävellyksissä on mukavia koukkuja.

Jossakin yhteydessä Kerriä ja bändiään pidettiin kuin U2:n ja Roxy Musicin risteytyksenä - ja siinä voi olla perää. Mutta vaikka laulu joskus muistuttaa Bryan Ferryä, Kerr on taitavampi laulaja - ja biisit ovat keskimäärin edellä U2:n kieltämättä taitavasti rakennettuja kokonaisuuksia. Eli vaikka esikuvat ovat alojensa aatelia, Jim Kerr pistää ainakin minun korvissani yhden paremmaksi. Jäntevä esitys, kaiken kaikkiaan.

Pitää vielä todeta, etten osaa sanoa millä tavalla tämä mahdollisesti on Jim Kerrille uuden alku tai irtiotto. Simple Minds on käsittääkseni ollut aika löyhä ryhmittymä viime vuosikymmeninä, ja esim. "Good News From The Next World", joka minulla on hyllyssä, on soundillisesti samaa maata tämän kanssa - ja bändiin kuului silloin Kerrin lisäksi vain ikikitaristi Charlie Burchill, joka tällä levyllä ei ole mukana. Oli miten oli, tämä on hyvä levy esittäjän identiteetistä riippumatta, ja toivottavasti Jim Kerr bändeineen tästedes pysyy tutkani kantamissa.

371. April Wine: The Nature Of The Beast (1981): Mitä on hevi?

Pohdiskeluni siitä, mitä on Hevi, alkoi joskus 1980-luvulla kun kaveripiirissä mietittiin rajanvetoa hard rockin ja heavyn - tai heavy metalin - välillä, siinä sen kummemmin onnistumatta. Tämän vuosituhannen puolella havahduin sitten tosiasiaan, että metallimusiikissa oli tuhat alalajia, jotka yleensä luokiteltiin vähintään kaksiosaisilla termeillä - "X Y Metal" ja niin edelleen. Koska suuri osa niistä on minulle täysin mielenkiinnottomia - vaikkapa siksi, että en vain kestä n s örinälaulua - asia ei sinänsä ole mikään suuri ongelma, mutta aina välillä se palailee mieleen kun vaikkapa somessa keskustellaan josakin bändistä, ja mietitään onko se heviä vai ei?

Yksi niistä yhtyeistä, joiden tiimoilta tätä keskustelua on käyty, on kanadalainen April Wine. 1970-luvun alkupuolelta alkaen vaikuttanut bändi on tehnyt pitkän rivin albumeja, jotka hyvässä ja pahassa kuvaavat hevimmän rockin haasteita; kannet vaihtelevat typeristä tekorajuihin, samoin sanoitukset, ja vaikka kitarat välillä möyryävät vakuuttavasti, on laulusolisti sen verran puhditon ettei varsinaisesti räjäytä pankkia - ja stemmalaulu on vielä lällympää vaikka sitä ahkerasti käytetäänkin.

Tai ainakin ajattelin näin, kunnes taannoin jäin kuuntelemaan tätä albumia kaikessa rauhassa ja vähän lujempaa, ja -yllätys, yllätys - löysin hyllyssä kauan rauhassa viruneesta lätyskästä ihan uusia puolia. Esimerkiksi "Sign Of The Gypsy Queen" on miltei Thin Lizzymäinen menobiisi kitaravalleineen, "Caught In The Crossfire" ja "Big City Girls" rokkaavat nekin reippaasti, kun taas esim. "Tellin' Me Lies" on ilmavampine riffeineen hyvä esitys, ja "Just Between You And Me" on kuin heviballadiohjekirjan ensimmäisestä luvusta. Eikä kukaan, joka levyttää rypistyksen kuten "Wanna Rock" (soittoaika 2:06), voi olla läpeensä paha.

Kokonaisuus kuulostaa kaiken lisäksi, näin vuosikymmeniä myöhemmin, positiivisella tavalla tyypilliseltä aikakautensa edustajalta - vaikka rokataan, niin komppi on välillä ilmavaa, eikä soundikikkailua harrasteta, mitä nyt parissa kohtaa pieniä syntikkaefektejä. Tällä tietoa lähden tsekkaamaan divareiden uumenista lisää huhtikuun viiniä - itse asiassa tätä levyä seurannut "Power Play" on sekin kerännyt pölyä hyllyssäni vuosikausia.

370. Richard Thompson: Electric (2013): Melankolian mestari

Rockmusiikki ei ole vuosikausiin ollut mikään nuorten etuoikeus, mutta viime vuosina olemme päässeet siihen tilanteeseen, jossa eivät vain muusikot vaan myös heidän huippu-uransa täyttävät puoli vuosisataa. Jotkut konkareista ovat hyvästäkin syystä väsähtäneitä, mutta sitten on Näitä tyyppejä joiden tahti vain paranee.

Richard Thompson ei ole minusta tehnyt ensimmäistäkään huonoa levyä - matkaan mahtuu sentään yksittäisiä tuotannollisesti pahoinpideltyjä lättyjä, ja jonkun verran kokeellisempaa kamaa joka ei kaltaiselleni popnörtille uppoa, vaikka sinänsä hyvin tehtyä onkin - mutta hänen 2010-luvun tuotantonsa tähän asti on ehkä hänen uransa hienoin kokonaisuus. Toistaiseksi uusimman levyn, "Still", kehuin jo aikaisemmin - mutta tällä kertaa kolahti sen edeltäjä.

Homman nimi on sähköinen, pienellä bändillä soitettu rytmimusiikki. Thompsonin kitarointi on tietysti esillä - hänellä on ihmeen kevyt ote ja puhutteleva soundi, johon en tahdo kyllästyä vaikka se ei ole suosikkisoittimeni. Hän on hyvä laulaja, ja ikä on vain parantanut otetta - nuorempana hän joskus heittäytyi tuskan vietäväksi, mutta uudemmilla levytyksillään hän on todellinen melankolian mestari. Surumielisyyttä ilman rypemistä; iskee tähän suomalaiseen sieluun kuin 220 voltin kakkosnelonen. Komppi toimii kuin ihmisen mieli - ei mitään ylimääräistä, mutta mitään ei puutukaan.

Ja homman kruunaavat hienot biisit. Ne voisi luetella kaikki, mutta aloituskolmikko lyö jo jalat alta; "Stony Ground" on todella vetävä, "Salford Sunday" hienovaraisen melankolinen ja "Sally B" taas folkrockia sanan todellisessa merkityksessä - eikä jatko paljoa häviä. Nopeammat vedot kuten "Good Things Happen To Bad People" ovat viettelevän svengaavia, kun taas hitaammat tuovat melkein tipan silmään, kuten arvokkuuden rippeitä keräävä "Another Small Thing In Her Favour" - tai akustisempi "Snow Goose", joka liittyy saumattomasti miehen hiljaisten helmien nauhaan.

Hienoa musiikkia, kerta kaikkiaan - ja jos ennakkomaistiaiset ovat edustavia, ensi kuussa tuleva uusi lätty jatkaa tämän ja "Stillin" linjaa.

369. Martin Ilmoni: Kultalankaa (1994): Helmi kirpparilaatikon uumenista

Vaikka olen matkani varrella kerännyt kasaan yhteensä kolmisentuhatta CD- ja LP-levyä, ja C-kasetit ja kotipoltot mukaanlukien varmaan tuhat albumillista lisää musiikkia, aika paljon puuttuu vielä. Matkan aika olen monesti tullut sormeilleeksi levä, joka on herättänyt mielenkiintoni mutta jostakin syystä (luultavimmin rahanpuutteesta) jäänyt hankkimatta. "Kultalankaa" on sellainen levy. Muistan nähneeni sen 1994, tutkineeni sitä mutta jättäneeni sen hankkimatta - ja niin jäi tämäkin kokonaisuus kuulematta yli kahdenkymmenen vuoden ajaksi.

Nyt olen sitä kuunnellut, ja saattanut todeta sen olevan ihan kelpo levytys. Tämä on popmusiikkia - aika mukavia sävellyksiä, jotka esitetään monipuolisin sovituksin ja ihan mukiinmenevällä lauluäänellä. Tämä ei ehkä ole maailman omaperäisin levy, mutta popmusiikkihan onkin nimenomaan soveltavaa luonteeltaan. Hyviä kielikuvia ja kertosäkeitä onelinereineen - "Beibi mä korjaan", tunnelmallisia esityksiä kuten "Kipinää" ja "Viides lause", ja nokkelaa popmusiikkia kuten avaus "Paperikuu", joka voisi olla vaikka Nick Lowen biisi. Äänikuva on tämän päivän korvissa mukavan ysärimäinen sekoitus oikeita instrumentteja ja kosketintaustoja - mitähän se olisi kuulostanut tuoreeltaan?

Minulta saa aina lisäpisteitä Van Morrisonin tulkitsemisesta, mutta Ilmonin "Moondance"-versio "Kuutamotanssi" jää vähän puolittaiseksi hölmöhkön tekstikäännöksen ja hieman väkinäisen sovituksen takia - tosin tuo kertosäe ei tahdo onnistua Van the Maniltakaan.
Ilmoni on muistaakseni toiminut soittajana ja tuottajana ainakin jonkun verran, mutta muita levytyksiä häneltä ei taida löytyä. Se on sikäli harmi, että kun tämäkin levy on tänään lähinnä kirpparien helmi, niin hänen tuotantonsa jää monelta löytämättä - mutta toisaalta hänen tuotantonsa on helppo kerätä kokonaisuudessaan ja keskimäärin korkealaatuista.

Ja itselleni tämä oli hyvä muistutus siitä, että seuraavankin kerran otan talteen sen joskus vähän kiinnostaneen mutta hankkimatta jääneen albumin, kun sen jostakin halvalla löydän.

368. Z Z Hill: Sama (1981): Hyvä resepti ja ensiluokkaiset raaka-aineet

Z Z Hillin levytysura kesti hyvinkin parikymmentä vuotta, ja hän teki hyvää soulia sekä 60- että 70-luvuilla, räjäyttämätta kuitenkaan pankkia. 1980 hän meni Malacolle, ja ehti tämän loistavan levymerkkidebyyttinsä lisäksi tehdä vielä kolme lättyä lisää ennenkuin meni pois ennenaikaisesti 1984. Nämä hänen levytyksensä aloittivat kuitenkin jonkinlaisen soulbluesbuumin, jonka mukana mm. Little Milton, Bobby Blue Bland ja Johnnie Taylor tekivät pitkän rivin levytyksiä juuri tälle merkille.

Jälkikäteen - 80-luvun loppupuolella - hänen musiikkiinsa tutustuneena en sinänsä tullut pohtineeksi näiden levyjen mahdollista laajempaa merkitystä. Totesinpahan vain niiden olevan oikein vanhaa kunnon mustaa musiikkia - hyviä lauluja juurevasti soitettuina ja sielukkaasti laulettuina - toisin kuin monien muiden vanhojen tekijöiden samanaikaiset levytykset. Oikeat soittimet tukevat Z Z:n hienoa ääntä, jossa on syvyyttä ja tunnetta samalla kun myös dynamiikka ja ajoitus pelaavat.

Levyltä löytyy klassikkotulkintoja - "Bring It On Home To Me" toimii ihan täysillä, samaten vielä sinisempi "Blue Monday" - sekä Malacon omien lauluntekijöiden biisejä, skaalalla soulista syvään siniseen. Kaksi edellämainittua kuuluvat levyn parhaimmistoon, mutta kaikkein suurin kohokohta on minusta "Bump And Grind", joka tekee tilit selviksi modernin tanssimusiikin kanssa, sellaisen jonka tahtiin ei saa pitää tytöstä kiinni. Laulutulkinnasta käy ilmi, etteivät solistin ajatukset törmäilystä ja mylläämisestä välttämättä rajoitu tanssimiseen.

Jokainen sävellys ei ole klassikko, mutta soitto toimii kautta linjan kuin unelma, ja tuotanto kunnioittaa genren perusasioita joskin siitä ehkä kuultaa levytysbudjetin suhteellinen rajallisuus. Mutta ihan kuin monet muutkin maukkaat seokset, hyvä resepti ja huolellinen kypsytys korvaavat yllä sen, ettei kokilla ollut pohjattomia taskuja.

367. John Hiatt: Mystic Pinball (2012): Vanhenee kuin hyvä viini

John Hiattin musiikki on kulkenut mukanani jo kolmannesvuosisadan, ja vaikka kaikki hänen myöhemmät levynsä eivät ole olleet "Bring The Familyn" tai "Slow Turningin" kaltaisia täystyrmäyksiä, hän on ilokseni 2010-luvulla tehnyt rivin oikein kovia levytyksiä, joista tämä mystinen flipperialbumi on ehkä kaikkein paras.

Hiattin ansiot ovat jo entuudestaan tuttuja - minusta hän on yksi maailman parhaista biisintekijöistä, hänen äänensä on hyvä, persoonallinen ja ikääntyy arvokkaasti, ja hänen levyillään soittaa yleensä hyvä bändi, pienehkö mutta tiukka - lähtökohtana kitararock mutta sovituksellisesti monimuotoinen sellainen. Tällä levyllä minua miellyttää myös hiemaa lihaksikkaampi soundi, johon osasyyllinen taitaa olla tuottaja Kevin Shirley - yksi tämän päivän parhaista bluespohjaisen rockmusiikin ymmärtäjistä.

Ja ne biisit. Aloitusraita, leveästi svengaava "We're Alright Now", raivokas "Bite Marks" ja pomppivasti rokkaava "My Business" - tunnelmat vaihtelevat, mutta jälki on tunnistettava. Ehkä kaikkein suurin kohokohta on "Wood Chipper", jonka tarina on kerrassaan vangitseva - yksi Hiattin pitkän uran parhaista - ja puettu sellaiseen solahtavaan keskitempoon joka iskee kuin aurinkoinen valtatie juuri autonvaihdon jälkeen.

Ylipäätänsä muikea soitto vie mukaansa niin, ettei tekstejä aina tule kuunneltua - mutta silloin kannattaa soittaa levy uudelleen ja maistella John Hiattin huomioita elämästä, joista huokuu eletyn elämän antama arvovalta, kielen hallinta jopa pikku sanaleikkejä myöten ja "ymmärtävä hymy" - kaunista "No Wicked Griniä" lainatakseni, "I've got this smile, I've had it for a while, it ain't exactly brand new. It's no wicked grin, it's good and worn in, and I'd like to give it to you". Klassista kamaa, kuin vuosikertaviiniä.

366. The Black Sorrows: Harley And Rose (1990): Australian Van Morrison?

Maailmassa on niin paljon hyvää musiikkia, että joskus hyvätkin artistit saattavat jäädä katveeseen jopa vuosikymmeniksi jopa ihan sattumalta. Joskus 80-luvun lopulla kotikuntani toinen Van Morrison-friikki (itseni lisäksi) kehui tällaista uutta aussibändiä jolla oli hyvin Vanmainen meininki, jonka levyn hän oli hankkinut, ja minun piti lainata se koska hän yleensä hankki vain hyviä levyjä - mutta se jäi sitten syystä tai toisesta toteutumatta.

Pikakelaus jonnekin 2010-luvun alkuun, ja jollain kirpparilla tuli vastaan tämä levy. Koska mieleen palasi myös tuo vanha juttu, hoidin sen kotiin - ja saatoin todeta meiningin tosiaan olevan hyvää. En halua korostaa tuota yhteyttä Van the Maniin sen enempää; totta on, että biisit ja toteutus muistuttavat hänen soulimpia albumejaan, ja Black Sorrowsin nokkamiehellä Joe Camillerillä on ääni joka jollakin tavalla muistuttaa Morrisonia - mutta kyllä tämä bändi on ensi kädessä oma itsensä.

Homman nimi on soulahtava keskitien rytmimusiikki, oikeilla soittimilla esitettynä ja hyvillä äänillä laulettuna - Camillerin lisäksi mikin varressa ovat myös naissolistit Linda ja Vika Bull, jotka välillä myös heittävät peliin hienoja kuoro-osuuksia. Sovitukset hivelevät korvia - orkesterin oman viulun ja saksofonin lisäksi kuullaan välillä torvia, pedal steeliä ja tinapilliä. Jos heikompaa lenkkiä kokonaisuudessa haluaa etsiä, niin ehkä sävellykset jäävät soundin ja tunteen palon varjoon, mutta esim. "Never Let Me Go" on maukas pala.

Itse asiassa biisien nimetkin kertovat ehkä jotakin soundista, otteesta - ja kelttiläisen bardimme vaikutuksesta; "Angel Street", "Soul On Fire", "Carried By The Light", "House Of Light"... ja aivan kuin Vaninkin levyt usein ovat, tämäkin on enemmän jonkinlainen immersiivinen kokonaisuus kuin kokoelma, jolta napataan pätkiä soittolistalle.

Black Sorrowskin taisi tulla pohjoiseen tietoisuuteen Australian 200-vuotisjuhlien aikaan 1988, kun täällä markkinoitiin aussimusiikkia laajemminkin, Midnight Oilista lähtien - mutta samoin kuin monet muutkin nimet, Camilleri joukkoineen jatkaa musiikin tekemistä vieläkin. Niitä levyjä ei vain eksy tänne kuin tietoisesti etsimällä - eli juuri tuo katveeseen joutumisen vaara on aina nurkan takana. Pitäisikin skarpata vähän, koska se vähä mitä miehen 2000-luvun tuotannosta olen kuullut on vähintään yhtä hyvää kuin tämä vanhempikin kama.

365. Amanda Marshall: Tuesday's Child (1999): Kyllä maailmaan vielä yksi laulaja-lauluntekijä mahtuu

En muista miksi muutamia vuosia sitten lisäsin tämän levyn verkkodivaritilaukseen, mutta nyt kun sitä taas pyörittelen voin arvailla joitakin syitä. Sen on tuottanut Don Was, paitsi pari raitaa, joilla puikoissa on Eric Bazilian. Hootersmiehen lisäksi laulunteossa ovat auttaneet mm. Carole King, Desmond Child ja Marti Frederiksen - mutta päävastuun lauluista kantaa artisti itse. Joillekin nuo nimet saattavat olla jopa varoituksia, mutta minä pidän kunnon jenkkimeiningistä.

Ja pääroolissa on tietenkin Amanda Marshall itse, laulaja-lauluntekijä joka kaiken lisäksi osoittautuu kanadalaiseksi - lisäsuositus sekin. Hän tekee hyviä biisejä - sellaista keskitien popmusiikkia (yllätys, yllätys) - ja hänellä on ihan hyvä ääni; aavistuksen verran käheä, ja sopivasti persoonallinen, jota hän osaa käyttää sekä intiimisti että voimakkaammin. Pidän myös sovitusmaailmasta - välillä meininki on aika leveää, ja vuosiluvun kuulee soundista, mutta esim "Wishful Thinking" etenee ihan pianoballadina.

Levun selkärankana ovat kuitenkin keskitempoiset pophymnit kuten aloitus "Believe In You" tai "Shades Of Grey", jotka sopivat vaikka autostereoihin kuin nenä päähän. Bazilianin kautta tulee tietysti assosiaatioita kuten Hooters tai varhainen Joan Osborne, ja esim tuo viimeksimainittu biisi tuo soundiltaan mieleen toisen Wasin masinoiman levytyksen, Rolling Stonesien "Anybody Seen My baby":n. Toisaalta tämä mielleyhtymien määrä kertoo enemmänkin valtavirtapopin muodosta kuin Amanda Marshallista - hän ei silti ole mitenkään persoonaton.

Hän on allmusic.comin tietojen mukaan tehnyt kolme albumia vuosina 1996-2002 - eikä hänestä ainakaan ole tullut 2000-luvun megatähteä - mutta tämän levyn perusteella voisin ainakin yrittää löytää ne kaksi muuta; kyllä maailmaan ja minun levyhyllyyni vielä yksi laulaja-lauluntekijä mahtuu, varsinkin hyvä sellainen.

364. Vanesa Martin: Munay (2016): Länsimaisen musiikin ylistys

Kun vuosituhannen alkupuolella asustin vajaat puoli vuotta Espanjassa, päätin tutustua espanjalaiseen kevyeen musiikkiin, sekä ihan kiinnostuksesta että kieltä kuullakseni, ja sillä tiellä olen edelleenkin. En tiedä, odotinko sen olevan järjestään jotakin flamencoa tai sitten ylitunteellista jousimerta, mutta tietenkin länsimaisen popmusiikin muotokieli on ylikansallista - joskin välillä paikallisin maustein.
Monet silloin löytämäni artistit - Luz Casal, Revolver, Amaral, La Oreja de van Gogh jne - ovat jääneet jatkuvaan kuunteluun, mutta uusiakin tuttavuuksia löytyy.

Vanesa Martin on sikälikin miellyttävä tapaus, että hän käsittääkseni on minun "kotikulmiltani" Malagasta - mutta vaikka nimenomaan Andalusiassa flamenvo elää ja voi hyvin, hänen musiikkinsa on "tavallista" kevyttä musiikkia. Jonkinlaisia vertailukohtia voisivat olla vaikka Sheryl Crow, Chrissie Hynde ja Natalie Imbruglia, soundillisesti, mutta Vanesan kevyesti nuhainen, persoonallinen ääni on ihan omanlaisensa.

Hän tekee itse biisinsä - sävellyksissä on mukavia koukkuja, musiikki on miellyttävän vähäeleisesti ja sävykkäästi sovitettua, ja tekstit pyörivä enimmäkseen ihmissuhteiden ympärillä. Jonkinlainen vähäeleisyys sopii myös lauluilmaisun otsikoksi - tällä levyllä ei mennä korkealta tai kovaa, vaan pikemminkin intiimisti ja läsnä. "Complicidad" on ilmeisesti jonkinlainen hitti, mutta koko levy on aika lailla samaa tasoa niin, etten osaa nimetä mitään erityisiä huippuja enkä etenkään pohjanoteerauksia.

Sanoitukset ovat tietenkin haasteellisia, koska espanjantaitoni on lähinnä viitteellistä - mutta kun en läheskään kaikkea ymmärrä, en myöskään voi harmitella esimerkiksi mahdollisia typeryyksiä - enkä esimerkiksi reagoida mahdollisiin ihmeellisiin painotuksiin (jotka esim suomenkielisessä musiikissa häiritsevät minua yhä enemmän). Ehkä en sittenkään yritä opiskella kieltä sen enempää, vaan jatkan tästä musiikista nauttimista kokonaisuutena...

363. Van Morrison: The Philosopher´s Stone (1971-88/1998): Arkistojen aarre, vol 1

Van Morrison, ehkä suurin musiikillinen idolini, julkaisi aivan hiljattain kolmannen albumillisen uutta musiikkia alle vuoden sisään - ja kaiketi 39:nnen kaiken kaikkiaan - joten hänen kataloginsa kuulunee musiikkimaailman laajempaan päähän. Vaikka en välitä ihan kaikista hänen levyistään, suurin osa on silti ollut hyviä tai jopa loistavia - ja muistakin kuulee sen, että Van the Man seuraa tiukasti tähteään vilkuilematta sivuilleen. Kaiken tämän tietäen on hämmentävää, että hän on ehtinyt tehdä myös kamaa joka ei ole kelvannut julkaistavaksi - ja joka kaiken lisäksi on vähintään yhtä hyvää kuin varsinaisille levyille päätynyt materiaali.

Varsinkin tämän tuplan ensimmäiseltä levytä löytyvä biisirykelmä - kestoltaan hyvinkin albumillinen musiikkia - on paitsi tyypillistä 70-luvun Morrisonia, myös aivan loistavaa. Välillä, kuten "Not Supposed To Break Down", jazzpohjainen soitto vie ajatukset "Astral Weeksiin", kun taas torvet ja kuoro sekä hieman tiukempi muoto vievät esim. "Laughing In The Windin" "Moondancen" maisemiin.

"Try For Sleep" kuuluu miehen vetoavimpiin balladeihin, ja falsettivoittoinen laulu voittaa jonkun Mick Jaggerin 6-0 - en sinänsä ole kiinnostunut vertailuista, mutta molemmat ovat tehneet pitkän uran nimenomaan juurimusiikin tulkkeina, ja tämä biisi voisi olla joltain Stonesin 70-luvun albumilta. "Twilight Zone" vie tämän osaston vieläkin syvemmälle yöhön; piano, rytmiryhmä ja miehemme tilitys. Mehevää menoa, vaikka ei ihan joka tilanteeseen ehkä sovikaan.

Välillä soundi on silkkaa bluesia, kuten "Foggy Mountain Top", kun taas "Naked In The Jungle" on kuin New Orleansista repäisty, ja pistää puntin väkisinkin vipattamaan. Hieman myöhemmin (?) levytetyt B-puolen "John Henry" ja "Western Plain" vievät nimenomaan funkpuolta vielä kauemmas - tämä vasta on tanssimusiikkia. Kysymysmerkki tulee siitä, ettei minulla juuri nyt ole levyn kansivihkosta käsillä, vaan vetäisen nämä tiedot ulkomuistista.

Suurin osa biiseistä on entuudestaan virallisesti julkaisematonta kamaa, joskin eri versioita on pyörinyt bootlegeina, mutta mukana on muutamia vaihtoehtoisia tai varhaisia versioita sittemmin julkaisuista kappaleista. "Real Real Gone" on tässä vielä soulimpi kuin "Enlightenment"-albumilla kymmenen vuotta myöhemmin julkaistu versio, kun taas "Wonderful Remark", joka muistaakseni kuuli päivänvalon 80-luvun alussa jollain soundtracklevyllä, on tässä pitempi ja maanläheisempi.

Levyn loppupuolella on pari hieman hutaistumman oloista vetoa 80-luvulta - sekin sopii kuvaani siitä, että Van oli silloin hieman enemmän pihalla kuin kultaisella 70-luvulla. Se ei silti vähennä kokonaisuuden loistavuutta. Ja kun tämä 20 vuotta sitten ilmestyi, moni kiinnittu huomiota nimen alaotsikkoon - tämä oli ilmeisesti jonkinlainen "vol. 1". Eli jatkoa odotellessa...

362. Amelia Curran: Hunter, Hunter (2009): Laulun voima

Kehuinpa taannoin kanadalaista Kathleen Edwardsia eräässä Facebookryhmässä, joka keskittyy hyvään musiikkiin, ja joku heitti ilmaan Amelia Currenin nimen. Tsekkasin hänet Spotifyn avulla, ja totesin hänen olevan ihan hyvä. Kului vähän aikaa, ja sitten kirpparilla sattui eteen tämä levy - joka piti hoitaa kotiin, koska tunnistin nimen.

Ja minähän olen myyty henkilö - tämä on loistava levy. Ainekset ovat hyvinkin perinteisiä - laulut, ääni, kitara, hienovarainen ja vaihteleva komppi. Kitaran kaverina soivat joskus haitari, joskus banjo.
Amelia Curran lasketaan kai folkartistiksi, mutta hän ei kaihda myöskään sähköisiä taustoja. Hänen lauluäänensä on mukavan ilmeikäs ja "nuhainen", ja hän laulaa välillä melkein kuiskaten, välillä niin, että ääneen tulee vaikeasti selitettävä, vetoava syvempi sävy.

Kaikkein omimmillaan hän taitaa silti olla nimenomaan lauluntekijänä. Hänen sävellyksensä ovat perinteisen melodisia mutta tuorein sävelkuluin maustettuja - kuten vaikkapa pohdiskelevan melankolinen "Ah, Me" tai kepeän hölkkäävä "Julia" korviahivelevine stemmoineen. Tai miltei slaavilaiselta bluesllta kuulostav "The Doxens" Yksi hänen vahvuuksistaan on nimenomaan tuo sävellysten pikku maustaminen korvamatokoukuilla - niitä löytyy itse asiassa jokaisesta levyn lauluista.

Kaiken kruunaa silti hänen kirjallinen ilmaisunsa. Vaikkapa "The Mistress", joka nimensä mukaisesti on tarina joka kerrotaan ns kolmannen pyörän näkökulmasta - tavallaan kiihkottomasti mutta sanomattoman puoleensavetävästi. "Mad World, Outlive Me" taas on mielenkiintoinen pohdiskelu elämän hulluudesta ja ihanuudesta, taas kerran loistavasti sävelletty ja sovitettu tapaus.

Eikä tämä tietenkään ole Amelian ainoa levy - mutta hankintalistalle joutuivat nyt loputkin. Fiilistelin juuri Spotifyssä hän viimeisintään, viime vuonna ilmestynyttä "Watershed"-albumia, joka ensikuulemalla vaikuttaa hieman sähköisemmältä ja täyteläisemmältä kuin tämä nyt kehumani levy; ei ollenkaan hullumpaa kamaa.

360-361. Billy Joel: The Bridge (1986) & Storm Front (1989): Vaurastuvan keskiluokan blues

Nuoruudessani seurasin silmä tarkkana kaiken maailman musiikkimedioita tiedonjanossani, ja rakensin samalla rockmaailmankuvaa joka perustui kapinaan, intohimoon ja ulkopuolisuuteen pikemin kuin mukavaan elämään. Niinpä esim. Billy Joelin kaltaiset artistit olivat hieman hämmentäviä - miljoonia myyviä pophemmoja, jotka eivät olleet ainakaan lähiaikoina tunteneet oikeaa kärsimystä. Toisaalta he tekivät ihan hyvää musiikkia.

Syksyllä 1986 tulin hankkineeksi CD-soittimen, ja ensimmäinen ostamani "uusi" levy oli "The Bridge", koska olin kesällä ostanut tuplakokoelman Greatest Hits I & II ja samalla antanut periksi sisäiselle jupilleni. Ja kas, pidin myös uudesta Joelista. Aikaisempaan pop-äänikuvaan tyylihassutteluineen oli nyt tullut hieman kolkompi sävy, ja intiimit sävyt vaihtuneet stadionsoundiin, mutta pidin siitä silti - ja mukaan mahtui sekä pianoballadeja että big band-soundia tuon ison AOR-menon rinnalle.

Levyn kohokohta on yksi Billyn parhaista slovareista, "Temptation"; viekottelevan sininen sävel, jonka avulla hän kertoo tarinan liikaa töitä paiskivasta menevästä miehestä rakkauden kourissa. Myös vaikkapa Cyndi Lauperin kanssa duetoitu "Code Of Silence" ja stadionosastoon menevä hitaan majestettinen "This Is The Time" ovat oikein hyviä - ja kokonaisuus toimii; itse asiassa paremmin nyt, kun olen itse kohtuullisen hyvin toimeentuleva keski-ikäinen mies kuin aikoinaan parikymppisenä.

Joelin seuraava levy, "Storm Front", onkin sitten jo täyttä aikuisviihdettä - välillä mennään melkein jenkkihevin puolella, osasyyllisenä ehkä tuottaja, Foreignerin voimahahmo Mick Jones, ja toisaalta sitten syntikalla tehdyn ison kuorosoundin vahvistama "Leningrad" on  melkein liian sentimentaalinen. Tosin se toimii, ainakin tietyssä mielentilassa, ja onhan sen tarina jonkinlainen nyökkäys sille, miten ihmisyys voittaa ideologiset erot.

Ja muitakin kohokohtia on - maaninen historialuento "We Didn't Start The Fire", Staxille nyökkäävä nimibiisi, ja ennen kaikkea omintakeinen pophymni "The Downeaster "Alexa"", jolla Billy tekee kunniaa USA:n itärannikon kalastajille, joiden saaliit karkaavat yhä kauemmas merelle samalla, kun nousevat kiinteistöhinnat ym. ajavat heidät pois perinteisiltä asuinsijoiltaan (Joelin kaltaisten) menestyvien ihmisten kesäasuntojen tieltä. Biisin tarinanvalinta tuntuu hieman merkilliseltä - ellei se sitten ole ovela tapa herättää kohderyhmää ajattelemaan - mutta sävel on hieno, ja sitä on mukava hoilata mukana autoillessa.

Eli ei mitään kuolemattomia mestariteoksia, mutta osaavaa käsityötä ja mielenkiintoista ajankuvaa - soundeista sanoituksiin. Vaurastuvan keskiluokan bluesia - miltähän se kuulostaisi jos se tehtäisiin tänä päivänä? Billy Joel ei ole tehnyt uutta popmusiikkia vuosikymmeniin, mutta itse huomaan palaavani näihinkin levyihin tämän tästä.

359. Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani: Surusilmäinen kauneus (2016): Kulminaatiopiste

Niinkuin edellisessä postauksessani taisin todeta, minulla on ollut hieman kaksijakoinen suhde Kaihon Karavaanin levytyksiin - yhtäältä Tuure Kilpeläinen on loistava laulaja ja biisintekijä, toisaalta meno menee välillä "keskikaljaetnoksi" joka ei ainakaan kaikissa mielentiloissa uppoa minuun kovinkaan hyvin. Tästä syystä debyytin jälkeiset Karavaanit jäivät minulle hieman etäisiksi - kunnes tämä levy ilmestyi.

"Surusilmäinen kauneus" on periaatteessa tehty samoista ainesta kuin aikasemmatkin levyt, mutta jotain siinä on joka iskee eri tavalla. Ensimmäinen esimerkki, joka kolahti, oli "Mis min buutsit on", joka tavallaan on blueseinta menoa mitä Tuure kumppaneineen on levyttänyt; sen sävelmä, yöhön kaikuva soundi ("ajan pimeään...") ja kiihkeä laulutulkinta toimivat kuin junan vessa. Ylipäätänsä levyn hitaammat esitykset ovat jotenkin sopivan hartaita - vaikkapa "Kesken jää" on sekin bändin nimen mukainen kokonaisuus, kun taas "Henki puolellas on" viittaa sovituksellaan 70-luvun suureen iskelmään, ja "Katu rakkauden" kuuluu Kilpeläisen uran intiimeimpiin esityksiin, ja sekä hänen että taustakuoron lauluesitys ovat ensiluokkaisia. Joskus hyvä tulee hiljaa.

Nopeat biisit taas ehkäpä rokkaavat hitusen enemmän kuin aiemmin. Esimerkiksi "Autiosaari" on aika riehakas esitys, ja "Ikuinen ihastus" pomppii eteenpäin kevyen iloisena, vaikka siinäkin voi kuulla tuon kaihon joka on tämän yhtyeen tavaramerkki. Nimibiisi taas on kuin maantielle luotu. Itse asiassa tältä levyltä voisi kehua erikseen melkein jokaisen biisin, ja vaikka tempo ja volyymi vaihtelevat, on jälki koko ajan tunnistettavaa - asia, joka minusta on hyvän albumin merkki.

Itse asiassa tulin tuon edellisen tekstini jälkeen kuunnelleeksi myös Karavaanin aikaisempaa tuotantoa uusin korvin - yksikään levyistä ei ollut huono, mutta jotenkin tämä ikäänkuin avaa niitäkin jälkikäteen. Tämä on siis eräänlainen Tuure Kilpeläisen uran kulminaatiopiste - onkin mielenkiintoista odottaa, minkälainen seuraava kokonaan uusi levytys onkaan.

358. Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani (2010): Uusi alku

Pidän Tuure Kilpeläisestä, mutta minulla on välillä ollut pikku ongelmia suhtautua Kaihon Karavaanin tuotantoon. Mitenköhän tämän selittäisin? Tuuren kolme "sooloalbumia" 2000-luvun ensimmäisinä vuosina oli raikas kokonaisuus hyvin soitettua ja laulettua rytmimusiikia, jonka muoto oli aika tiukasti kiinni itse rakastamassani "länsimaisessa populaarimusiikissa". Kun hän sitten muodosti Karavaanin ja laajensi palettiaan, se tuntui tavallaan iskelmäkansan kosiskelulta ja jonkinlaiselta "pseudoetnolta" jonka tahdissa ryystetään kaljaa kuin viimeistä päivää. Tämä levy oli ensin aika hämmentävä kuuntelukokemus.

Toisaalta Tuuren ääni ja sävelkynä eivät kadonneet minnekään, ja soitossa oli sävyjä niinkuin tulkinnoissakin - ja ikäänkuin äänimaailmaa tukien tekstitkin tulkitsivat "uutta Suomea" jossa humpan sijaan saattaa soida vaikka cumbia, mutta sydänsurut ovat ikuisia. Ja kun vaikutteista puhutaan, slaavilainen kaiho on suora jatkumo soololevyjen länsimaisemmalle sinisoinnille.

Levyn kirkkain helmi on hienovaraisen kaihoisa "Lohtu", joka nimensä mukaisesti tarjoaa hellää ymmärrystä yön yksinäiselle kulkijalle, hienosti laulettuna - ja sen kertosäe kuuluu kyllä genren helmiin. Muita hienoja hetkiä ovat mm "Vaeltava aave", joka sekin taivaltaa öistä tietään sinisyyden läpi, ja dramaattinen "Musta sulhanen", jonka soinnissa on kaikuja 60-luvun kantrahtavista iskelmähymneistä. Kautta linjan hyvät laulumelodiat ja hienovarainen soitto luovat varsin eheän kokonaisuuden, jota voi kuunnella yhtä hyvin aurinkoisena kesäpäivänä maantiellä kuin yöllä yksin, syyssateen kasteleman kaupungin läpi kävelemisen jälkeen.

Niinkuin aluksi sanoin, tämä on jotenkin hämmentävää musiikkia - tutunkuuloista mutta persoonallista, perinteisiin nojaavaa mutta omilla jaloilla seisovaa, hyvin sävellettyä ja oivaltavasti esitettyä. Kaiken lisäksi se on mitä ilmeisimmin löytänyt kuulijakuntansa, koskapa syksyllä 2016 julkaistu "Surusilmäinen kauneus" on jo viides albumi tämän poppoon musiikkia, ja vielä koko uran kohokohta - asia johon tulemme palaamaan tässäkin blogissa piakkoin.

357. Jonna Tervomaa: Eläköön (2013): Uuden sukupolven ajattomuutta

Yksi varma ikääntymisen merkki on se, kun uudetkin suosikit ovat jo tehneet musiikkia vuosikymmenten ajan, ja heidän jälkeensä on tullut paljon uudempiakin tulkitsijoita joista voi löytää jopa suosikkeja. Jonna Tervomaan aikuisdebyytistä on jo parikymmentä vuotta, ja tämän levyn ilmestyessä hän oli jo veteraani, vaikka ei todellakaan ole ikäloppu tai menneen talven lumia.
Tämä albumi oli Jonnalta eräänlainen uusi tuleminen ja uudistuminen muutaman vuoden hiljaisuuden jälkeen - tämä on selvästi popimpaa ja modernimmin sovitettua tavaraa kuin sitä edeltäneet levyt, mutta silti ajatonta.

Minun korvissani yksi Jonnan tuotannon mielenkiintoisista puolista on se, miten tietynlaiset teemat ikäänkuin muodostavat jatkumoita hänen biiseissään. Esimerkiksi "Minä toivon" ja "Tikapuut" - kaksi tämän levyn kohokohdista - kuulostavat vain ja ainoastaan Jonna Tervomaalta, vaikka hän on omien sävellystensä ohella käyttänyt monien eri tekijöiden biisejä. Jopa niinkin omintakeisen pumpun kuin Egotripin jätkien sävellykset kuulostavat enemmän Jonnalta kuin heiltä itseltään, jopa heidän omina versioinaan.

Noiden kahden biisin lisäksi voi erityisesti mainita koko albumin "A-puolen" - ensimmäiset viisi kappaletta ovat kaikki huippuesityksiä, eikä B-puolikaan huono ole. Jonnan tekstit ovat persoonallisia, uudistunut bändisoundi sopii esityksiin todella hyvin, ja kaiken lisäksi hänellä on minusta sopivalla tavalla persoonallinen lauluääni ja -tyyli, joka miellyttää minun korviani.

Itse asiassa juuri nuo sanat ja laulu taitavat olla sen kokonaisilmeen ja jatkumoiden salaisuus; niissä on jotakin, josta en saa kiinni niin, että pystyisin sitä tässä selittämään, mutta jonka vuoksi Jonna Tervomaan uusi levy aina kuuluu minun kirjoissani vuoden kotimaisiin tapauksiin. Tämän jälkeen on tullut yksi uusi albumi - johon en ole vielä ehtinyt perehtyä kunnolla, mutta jos merkit pitävät paikkansa, sekin tulee soimaan vielä kun monet muut päivän tekeleet ovat painuneet unholaan. Jonnan musiikissa on (kliseevaroitus!) tällaisen kääkän korvissa ns. uuden sukupolven ajattomuutta.

356. UFO: Walk On Water (1995): Pysyvyyden ylistys

UFO ei kai ole koskaan päässyt ihan raskaan rockin etummaiseen riviin, vaikka on tehnyt musiikkia jo puoli vuosisataa, ja vaikka matka jatkuu vieläkin. 1970-luvun klassisen kokoonpanon ja levytysten jälkeen kitaristivelho Michael Schenker lähti omille teilleen, ja 80-luvulla bändi teki hieman arkisempia mutta silti päteviä levytyksiä. Sen jälkeen pillit kai käväisivät jopa pussissa - mutta 1995 koko vanha jengi oli koolla taas, ja teki sattumalta oikein komean levyn.
Tämä on minusta UFO-klassikko, melkein "Lights Outin" ja "Obsessionin" veroinen lätty. Soundi on jämerä mutta ilmava, riffit toimivat, sävellykset ovat ensiluokkaisia - ja yhtye soi kuin unelma. Olen ymmärtänyt Michael Schenkerin olevan ns. vaikea persoona, mutta kitaristina hän on kyllä aikamoinen tapaus. Silti tämänkin levyn sankari on Phil Mogg, joka minusta on yksi genren parhaimmista laulajista - hänen äänensä sininen sävy istuu sävellyksiin kuin valettu. Paitsi hyvä, hän on myös jotenkin aliarvostettu, ehkäpä koska hän ei harrasta falsettikiekauksia, örinää tai vaikkapa scatlaulua, vaan yksinkertaisesti l-a-u-l-a-a.
Levyn kohokohta on dramaattinen balladi "Venus", jossa sävellyksen dynamiikka ja Moggin tulkinta ovat ihan omissa sfääreissään. Muutenkin etenkin hitaammat esitykset toimivat - "Dreaming Of Summer" on alakulon peruskurssi - mutta esim. "Pushed To The Limit" osoittaa myös nopeampien tempojen toimivan. Kaikki biisit ovat vähintään hyviä - tämä levy kestää kuuntelua.
Jos jostain nyt valittaisi, niin vanhojen hittien "Doctor Doctor" ja "Lights Out" uusintaversiot eivät tuo niihin mitään uutta - mutta hyviä biisejä nekin ovat. Uudet kahdeksan biisiä olisivat sinänsä riittäneet albumiksi, mutta mikäänhän ei estä painamasta stopnappia niiden jälkeen.
Ufon myöhempiä vaiheita en sitten tunnekaan kuin satunnaisesti - mutta ne levyt mitkä olen kuullut jatkavat kyllä bändin parhaita perinteitä. Tavallaan tämä levy ja UFOn koko ura on pysyvyyden ylistystä.

355. Deep Purple: Bananas (2003): Vapauden ääni

Tämä levy meinasi aikanaan mennä vähän ohi - edellisestä levystä oli vuosia, ja aikana ennen sosiaalista mediaa ja striimauspalveluja ei musiikki ollut aina niin käden ulottuvilla kuin nyt. Itse asiassa taisin äkätä tämän Anttilan hyllystä ja todeta Purplenkin näköjään olevan vielä hengissä. Ja onneksi äkkäsin, ja korjasin lätyn talteen. Tämä on nimittäin komea levy, ja ennen kaikkea tämän pitkäikäisen ja monipuolisen bändin ehkä monipuolisin kattaus - mutta samalla linjakas kokonaisuus.

Kun tätä kuuntelen, mieleen nousee muutama asia. Ensinnäkin monipuolisuus - alkujyräys "House Of Pain", melkein AOR:ään kuuluva hidas "Haunted", virkeästi rullaava "Razzle Dazzle", ovelaan riffiin nojaava "Silver Tongue" - ja se on vasta levyn alkupuolta. Steve Morse hoitaa kitaratonttinsa monipuolisesti, sävykkäästi ja hyvällä maulla, Don Aireyn kosketindebyytti tekee kunniaa Jon Lordin jykevälle hahmolle, ja rytmiryhmä taitaa kuulua rockmusiikin parhaisiin - varsinkin Ian Paice kuuluu suosikkirumpaleihini, vaikka en sinänsä rummuista tai muistakaan soittimista paljoa ymmärrä.

Monipuolisuuteen kuuluu vielä se, että sävellykset ovat hyviä ja sovituspuoli melkein vielä parempi - mutta kaiken yläpuolella leijuu Ian Gillanin mahtava ääni. Tätä levyä tehdessä kai n 57-vuotias herrasmies hoitaa tonttinsa arvokkaasti ja tyylillä - ja kaiken lisäksi hänen sanoituksensa monipuolisuudessaan ja välillä mielipuolisuudessaan kuuluvat raskaan rockin parhaimmistoon. Purplen levyillä ei pahemmin uhota tai urpoilla, ei saarnata helvetin tulesta, ja mahdolliset viittaukset sukupuoliseen kanssakäymiseen tai sen tavoitteluun ilmaistaan huomattavasti fiksummin kuin useimpien vastaavien bändien teksteissä.

Biiseistä pitää vielä kehua majesteettinen hidas blues "Walk On", funkahtava "Picture Of Innocence", jonkinlainen peruspurple "I Got Your Number" kitara-kosketinmattoineen ja ovela popbiisi "Doing It Tonight", niin olenkin jo kehunut biiseittäin melkein koko levyn. Lisätään nyt tähän vielä se, että jo klassisen MK2-Purplen hallitsema dynamiikan taju on herroilla tallessa, ja minun on pakko nimittää tämä albumi klassikoksi.

En nyt tiedä minkälainen myyntimenestys tämä aikanaan oli - mutta ainakaan bändi ei pannut pillejä pussiin. Tätä ei löydä esimerkiksi Spotifystä, eikä vuosituhannen alkupuolella juurikaan tehty vinyyliversioita, joten tällä hetkellä tämä lienee aika harvojen herkkua? Oli miten oli, hoitakaa talteen jos tämän löydätte; kaiken muun hyvän lisäksi (ja johdosta) olen kuulevinani tämän takana jonkinlaisen pakottomuuden ja vapauden äänen. Olisiko tämä levy, jonka bändin jäsenet tekivät "koska voimme"?

354. Van Morrison: Duets: Re-Working The Catalogue (2015): Epätyypillinen duettolevy

Duettolevyt ovat usein hiukan ongelmallisia tapauksia. Tyypillisesti niitä tehdään artistin uran ehtoopuolella, niillä tulkitaan hänen uransa suurimpia hittejä siten, että päähenkilön kanssa esiintyy sekalainen poppoo muita nimiä - melkein pakostakin tuloksena on sillisalaattia, jossa saattaa olla onnistuneitakin tulkintoja, mutta jossa jotkut yhdistelmät eivät vaan toimi, ja jossa tulkinnat huojuvat hiilikopioinnin ja väkisin uuteen muottiin pakottamisen välillä.

Tämä ei ole sellainen levy. Van Morrisonin ura on ehkä jo pakostakin yli puolenvälin, eller mies elä pitkälle toiselle sadalle, mutta mies on täysissä sielun ja äänen voimissa, niinkuin viime vuosien tiheään tulleet levytykset todistavat. Tälle levylle hän on valinnut hyvällä maulla pitkän uransa varrelta sellaisia kappaleita, jotka eivät ole liian puhkikuluneita, ja ne esitetään tuoreesti ja jopa innostuneesti. Äänimaailma vastaa muiden viime vuosien Morrisonlevyjen yleiskuvaa - hienostuneesti kulkevaa bluespohjaista rytmimusiikkia jossa soul, country, folk ja jazz vuorottelevat päämausteina. Torvet soivat välillä kauniisti, kitaralla ja koskettimillakin on hetkensä - sovitukset ovat järjestään maukkaita.

Esiintyjäkaarti on sopiva sekoitus miehen vanhoja soitto- ja laulukavereita (esim.Georgie Fame ja Chris Farlowe), muita konkareita (Bobby Womack, Mavis Staples) ja jopa nuorempia voimia (Joss Stone, Michael Bublé, oma tytär Shana), jotka kaikki suhtautuvat tehtävään vakavasti mutta eivät ryppyotsaisesti. Itse asiassa koko 16 biisin katraassa ei löydy ensimmäistäkää epäonnistujaa.

Ja jälki on komeaa. Bobby Womack ei ehkä ole parhaassa hapessa, mutta avaus "Some Peace of Mind" on muuten todella täyteläinen soulveto. Jazzlaulaja Clare Tealin kanssa esitettävä "Carrying A Torch" hakkaa jopa originaalin, ja "Real Real Gonessa" Michael Bublé näyttää pystyväsä myös Van Morrisonin kappaleen arvoiseen tulkintaan. Gregory Porter on "The Eternal Kansas City":ssä kuin kotonaan, ja niin edelleen - toki lauluissa on eroja, mutta rima on korkealla.

Ja Van itse laulaa - murisee, croonaa, svengaa - jos ei ihan kuin nuoruuden päivinä, niin ainakin kunnon rytmimusiikin vanhemman valtiomiehen arvokkudella. Joissakin tapauksissa hänen ajaton soundinsa ja kypsynyt äänensä taitaa toimia jopa nuoruudenaikoja paremmin. Vaikka tämän levyn ilmestyessä ehdittiin kaivata uusia originaaleja, sekin asia on hoidettu myöhemmillä levytyksillä kuntoon. Maukasta menoa - joko sen sanoin? Epätyypillinen duettolevy.

353. Niklas Strömstedt: Om! (1990): Varsinainen popvelho

Teinivuosiini kuului jonkinlainen yliannostus ruotsalaista popmusiikkia, jonka johdosta minulta kesti aika kauan myöntää, että naapurista tulee hyvien blues- ja rocknimien lisäksi myös varsinaisia popvelhoja, joiden levyjen sulavat soundit välillä hämäsivät katu-uskottavuutta ja aitoa sielua etsivää popnörttiä. Vanhemmiten olen oppinut arvostamaan myös kevyen musiikin "kevyempää" puolta, ja minun korvissani ja levyhyllyssäni nousee esiin ennen kaikkia yksi nimi - Niklas Strömstedt.

Hän teki kylläkin pari omaa levyä jo 1980-luvun alussa, mutta oli ennen kaikkea studio/keikkamuusikko (mm. Ulf Lundellin joillakin levyillä), kunnes vuosikymmenen lopulla lähti toteuttamaan taas soolouraa - ja iski kultasuoneen saman tien. Jokaiselle levylle on riittänyt helmiä ja hittejä, ja varsinkin tämä vuonna 1990 ilmestynyt "Om!" on todella hieno popkiekko, monestakin syystä.

Ensinnäkin Niklas Strömtedtillä on hieno lauluääni - pehmeä olematta imelä, jämäkkä ilman raakuutta. Varsinkin tunnelmapaloissa hän on genren parhaimmistoa, ja kaiken lisäksi hänellä on sävelkorvaa (toisin kuin esim. genren suurmestarilla Per Gesslellä - mutta se on toinen juttu).

Toiseksikin, hänen lauluntekijän kykynsä pääsevät todella oikeuksiinsa - varsinkin Irlannin suuntaan nyökkäävä nimikappale ja surumielinen "Som om hon inte fanns" ovat yksinkertaisesti klassista kamaa, mutta hyviä lauluja on enemmänkin; vaikkapa kaihoisa "Modiga män" ja ovelasti laukkaava "Flickor talar om kärleken". Sinisävyjä löytyy melkein joka biisissä - ilmankos tämä maistuu myös suomalaiselle.

Ja kolmanneksi, tämä on todella makeasti sovitettu ja soitettu levy. Ruotsalaista popmusiikkia tähän aikaan vaivanneet syntikat ovat mukana mutta pidetään aisoissa, ja oikeita soittimia riittää. Samoin dynamiikkaa; tempot vaihtelevat, mutta kokonaissointi hivelee korvia. Tätä voi kuunnella auringonpaisteessa, automatkalla tai missä vaan, mutta varsinkin yömyöhällä tämä on todella sielua lepuuttavaa kuunneltavaa.

352. Rodney Crowell: The Houston Kid (2001): Kertojan läpimurto

Rodney Crowell oli aluksi enemmn tai vähemmän kantrilaulaja-lauluntekijä; vaikka hänen omat levynsä olivat ihan mukiinmeneviä ja jopa myivät hyvin, hänen 1900-luvun tuotantonsa on minun korvissani aika kasvotonta. Vuosituhannen vaihteessa tapahtui jonkinlainen muutos, ja tämä toinen puoli hänen levytysuraansa on ollut aika paljon sävykkäämpää ja henkilökohtaisemman kuuloista. Muutos - jonka syistä en tiedä sen tarkemmin, mutta ainakin avioero ja jonkinasteinen päihdeongelma taisivat kuulua asiaan - taisi alkaa tästä levystä.

Tällä levyllä minua viihdyttää ensinnäkin bändin soundi - ilmava, luonnollisen juureva, ilman kantrikuorrutuksia mutta ei myöskään mikään "pakkorokattu". Sovitukset toimivat hyvin, ja levyn äänimaailma miellyttää korvaani - se soi hiljaa tai lujempaa aina tarpeen mukaan. Kielisoittimet soivat kauniisti ja komppi kulkee. Tämän päälle Rodney laulaa jonkinlaisella uudella arvovallalla - vaikka hän on osannut laulaa aiemminkin, tämän levyn laulusuoritukset ovat astetta syvempiä.

Ja ne laulut. Perinteisintä menoa tarjoaa vanhaa klassikkoa ovelasti kierrättävä "I Walk The Line (Revisited)", jossa duettopartnerina on itse mestari, Rodneyn ex-appiukko Johnny Cash, kun taas esimerkiksi aloitus "Telephone Road" on aika suoraa rockia. "The Rock Of My Soul" on suora tilitys pojalta väkivaltaiselle isälleen, kun taas "Highway 17" on akustisesti esitetty mutta silti suureksi kasvavav hymni hyvien ja pahojen tekojen seurauksista.

Ja kun hymneistä puhutaan, mennyttä rakkautta muisteleva "U Don't Know How Much I Hate U" rullaavine komppeineen, urkuineen ja sällipilleineen voisi olla vaikkapa Dylanin laulukirjasta - mutta Rodney Crowell on kyllä ihan oma miehensä. Nimenomaan tekstit ovat jylhä kokonaisuus huomioita elämästä, sen varjopuolista mutta myös onnenhetkistä. Vääryttä on tehty ja kärsitty, mutta katkeruutta näissä lauluissa ei ole, pikemminkin seestynyttä ymmärrystä. Tämä on kertojan levy - tekstit ovat kuin pienoisnovelleja.

Tästä levystä alkoi pitkä onnistumisten sarja, josta ainakin pari osaa on ihan klassikkokamaa - mutta tämäkään levy ei häpeä minkään 2000-luvun juurimusiikkilevyn rinnalla. Hienoa kamaa.

351. Laura Voutilainen: Ihmeitä (2011): Äänen vietävänä

Kevyessä musiikissa on ääniä ja Ääniä. Valitettavan usein muuten hyvä esitys (laulu tai jopa levy) menee vähän pilalle koska laulusolisti ei ole tehtävänsä tasalla - ja toisaalta on niitä suuria lauluääniä, jotka menevät hukkaan yhdentekeviä tekeleitä esittäessä. Ja välillä nuo kaksi - materiaali ja Ääni - kohtaavat. Laura Voutilaisella on yksi niistä äänistä. En voi väittää pitäväni kaikista hänen levytyksistään, mutta parhaimmillaan hän on mykistyttävä ja usein hyvä, varsinkin jos sävellys antaa hänen vetää tarpeeksi korkealta ja kovaa - mutta hänellä on myös hyvä dynamiikan taju.

"Ihmeitä" on sikäli hieman epätavallinen hänen levykseen, että se kuulostaa pitemmälle mietityltä ja huolellisemmin sovitetulta kuin sitä edeltäneet, iskelmällisemmät teokset. Sillä ei ole niitä kaikkein dramaattisimpia vetoja, mutta sen sijaan hieman hillitympää tunnelmointia - välillä hieman kelttiläisittäin, välillä AOR:ää sivuten, mutta "halvat iskelmäsoundit" välttäen. Esimerkiksi "Rakkaudesta", nimibiisi ja "Näkymätön ystävä" ovat sellaista ajatonta soundia, jota huomaa kaivanneensa aina kun ne taas kuulee; levyn koko "A-puoli" kuuluu tähän kategoriaan.

Toisaalta levyn loppupuolelta löytyvät kaikkein sykähdyttävimmät esitykset - kunnon voimaballadi "Teippaa mut kasaan" (jonka sanoittajan tyylitajua tosin voisi hieman kehittää), flamencoviittauksin etenevä "Tuli kulje kanssani", ja kuorrutuksena hieno versio Katri-Helenan vanhasta hitistä "Sydämeni tänne jää". Viimeistään tämä esitys todistaa eri kevyen musiikin alalajien väliset rajat ja niistä huolehtimisen täysin turhaksi puuhaksi - hyvä biisi on hyvä biisi on hyvä biisi.

Jos tältä "talvilevyltä" jotakin puuttuu, niin ehkä ne nopeatempoisemmat esitykset jotka yleensä koristavat Lauran levyjä - mutta toisaalta tanssipalat eivät olisi sopineet tunnelmaan. Ja Lauran kykyjen lopullinen mittari on se, että hän hoitaa kaikenlaiset esitykset yhtä varmasti. Vaikka juuri nuo tanssipalat ja toisaalta kunnon kailotukset ovat niitä juttuja, joista hänett parhaiten tunnetaan, on myöskin hillitympi tulkinta hallussa, ja ainakin tämä kuuntelija Äänen vietävänä.

350. Ellinoora: Villi lapsi (2016): Popmusiikki elää, totesi setäkin

Aina välillä kuulee kaltaisteni vanhojen pappojen (tai mammojen) mutisevan jotakin siitä, miten nykyisin tehdään vain huonoa musiikkia ja nuoriso ei osaa laulaa tai soittaa ja kaikki oli muutenkin ennen parempaa. Joskus saatan sortua samaan loukkuun itsekin - mutta silloin toivon että minua moititaan vanhaksi kääkäksi.

Ja miksi? No, koska tänäänkin tehdään loistavaa, hauskaa, fiksua ja liikuttavaa popmusiikkia, niinkuin esimerkiksi tämä Ellinooran debyyttialbumi. Koska olen huono kuuntelemaan radiota, tämäkin olisi voinut mennä ohitse, mutta onneksi "Leijonakuningas" sattui tunkemaan päälle pari kolme kertaa niin, että se jäi soimaan päähäni. Sekin on hieno popbiisi, jossa on hillumiseen ja hoilaamiseen vaativa kertosäe, mutta useimmat levyn muista esityksistä ovat vielä parempia.

"Tytöille" on sellainen hymni, jonka tahtiin pitäisi heiluttaa sytkäriä käsi parhaan ystävän kaulalla - jos nyt sattuisi olemaan parikymppinen ja risat ja tyttö - kun taas "Carrie" tiivistää romanttiset pettymykset tavalla, joka resonoi yli sukupolvi- ja -puolirajojen. Aloitusbiisi "Kahleet" näyttää jo askelmerkit ja Ellinooran taitavan äänenkäytön - dynamiikkaa löytyy, ja hänellä on positiivisella tavalla persoonallinen ääni. Lopullisesti pankin räjäyttää "Rakkauden kesä", jonka kertosäera-ra-rallatus on silkkaa neroutta ja tarina sellainen, joka pistää toivomaan onnellista loppua.

Musiikillisesti kattaus on monipuolisen moderni - mutta ilahduttavasti oikeat soittimet pääsevät esiin, välillä jopa folkhenkisesti niinkuin juuri viimemainitussa biisissä. Sävellykset ovat korvamatoja lähes jokainen, kertosäkeet toimivat kuin tauti - niitä tekisi mieli hoilata pikku päiväkännissä, ja sovitukset ovat oivaltavia. Dynamiikka on tällä orkesterilla hallussa.

Vielä parempia saattavat olla tekstit - välillä painotukset menevät vielä Martti Syrjän tekstejä enemmän metsään, mutta onnistuvat silti kuulostamaan uskottavilta, ja loistavan huonoja riimejä löytyy ("klisee"/"kusee"), samalla kun nämä tekstit tuntuvat sydänalassa. "Ei hävittävää (AEIOUAO)":n "Ei mitään hävitettävää tai hävittävää/mulla on mun jalat, kädet, sydän ja pää, ja matka sopivasti kesken" voi olla viime vuosien paras kiteytys - ja vaikka sen on kirjoittanut nuori naisihminen, se käy elämänohjeeksi myös sedille.

En ehkä kuulu tämän levyn varsinaiseen kohderyhmään, mutta ainakin tätä setää ilahduttaa se, että hyvä popmusiikki elää ja voi hyvin, vaikkapa tällaisten levyjen muodossa.

349. Rhiannon Giddens: Freedom Highway (2017): Teemalevyn paluu

Rhiannon Giddens kuuluu siihen ryhmään suht hiljattain löytämiäni uusia nimiä, jotka vakuuttavat jopa minunlaiseni kääkän siitä, että populaarimusiikki voi hyvin. Pidin hänen edellisestä levystään "Tomorrow Is My Turn" aika paljonkin (kts. täältä), ja tämä vuoden 2017 julkaisu on yhtä hyvä. "Freedon Highway" ei kuitenkaan ole vain lisää samaa kuin ennenkin, vaan tavallaan askel eteenpäin - siinä kun edellinen oli "vain" kokoelma hyviä tulkintoja taiten esitettyinä, tätä voi pitää jonkinlaisena teemalevynä.
Niinkuin nimi antaa ymmärtää, teema on Amerikan mustien historia, orjuus ja siitä vapautuminen, tarkasteltuna yksilön näkökulmasta - kaipuusta, surusta, raivosta, täyttymättömästä rakkaudesta, mutta myös toivosta ja unelmista. Musiikillisesti tämä on kuin matka mustan musiikin läpi - akustisesta, banjon tai kitaran kuljettamasta kertomuksesta erilaisten sinisävyjen läpi jopa tämän päivän r'n'b:n soundeihin.
Luontevasti soitetut ja soivat taustat kantavat Rhiannonin kaunista ääntä, jossa on tarpeen vaatien voimaa, herkkyyttä, kaihoa ja näiden sekoitusta. Aloituksen "At The Purchaser's Option" itsevarmasta svengistä levyn päättävän nimibiisin gospelinsävyiseen souliin, hän laulaa huomattavan uskottavasti, kuin omasta elämästään. Matkalla on muitakin kohokohta, kuten modernisti sykkivä "Better Get It Right The First Time", jonnekin 30-luvulle tai vielä kauemmas kitaroitu "Hey Bébé" tai lakoninen "The Love We Almost Had".
Sovitukset ovat huomattavan onnistuneita - kieli-instrumenteista ja satunnaisista torvista jopa konerytmeihin, vaihtelevasti mutta ei koskaan liian päällekäyvästi; tämäkin levy sopii tarvittaessa vaikkapa aamuyön siniseen hetkeen. Ja vaikka "teemalevy" voi olla jopa kirosana, tältä albumilta ei löydy mitään tökeröjä aasinsiltoja tai väkisin tehdyiltä kuulostavia tekstejä; kokonaisuus vain kertoo yhdestä ja samasta teemasta, monipuolisesti ja vakuuttavasti.

Vuoden 2017 parhaat

2017 oli hyvä musiikkivuosi. Se saattaa osittain johtua siitä, että tulin hankkineeksi aika paljon enemmän uusia levyjä kuin muutamaan vuoteen ennen sitä, mutta määrähän ei aina ole laadun tae.
Vuoden levytapausten purkamisen aloitin jo syksyn puolella - Rodney Crowellin "Close Ties" saattaa olla jopa vuoden albumi, ja sen jälkeen olen käsitellyt myös Deep Purplen,  Neil Finnin, Van Morrisonin, Shelby Lynnen ja Allison Moorerin, Lilly Hiattin, Whitehorsen, Gov´t Mulen ja Lizz Wrightin uudet levyt - ja muitakin on tulossa.

Sitä hyvää oli kuitenkin tarjolla muutenkin kuin levyllä. Vietin syksyn Indianassa, USA:n sydänmailla, ja näin minulla oli periaatteessa mahdollisuus kuulla ja nähdä livenä melkein kenet tahansa suosikeistani. Käytännössä aika, raha ja logistiikka karsivat menemisiä, mutta "kotikaupungissani" Bloomingtonissa bongasin sentään vanhan suosikkini Robert Crayn bändeineen elämänsä kunnossa, ja toisen polven taiturin Lilly Hiattin.

Crayn konsertti oli loppuunmyydyssä teatterissa, Hiatt taas esiintyi lämppärinä paikallisessa kaljapaikassa muutamalle kymmenelle hengelle, mutta minä olin molemmilla kerroilla myyty mies. Uskaltauduin jopa ostamaan puuttuvan levyn ja vaihtamaan muutaman sanan Hiattin kanssa, ja totesin nousevan indierocktähen elämän olevan kovaa työtä. Hän on muuten tulossa toukokuussa Ruotsiin - ainakin Tukholmaan ja Uumajaan - mutta tietenkään ei Suomeen asti. Muutama nimi jäi kuulematta muun ohjelman takia - Rhiannon Giddens ja Mavis Staples kävivät myös meillä päin, mutta itse olin muualla. Tunnin ajomatkan päässä Indianapoliksessa taas kävivät suurin piirtein kaikki mahdolliset.

Koska en kuitenkaan ole niinkään live- kuin levyfriikki, niin vielä suuremman vaikutuksen minuun tekivät paikkakunnan levykaupat. Varsinkin Landlocked Music oli hieno, jos uusia levyjä kaipasi, mutta suurimmat lastit kannoin kotiin Half Price Books Outlet Storesta, jonka CD-hyllyn normaalihinta oli kaksi taalaa ja alelaarin 50 senttiä/lätty. Pari kertaa sattui kohdalle vielä alennusmyynti, jolloin kaikki myytiin puoleen hintaan... Matkatavaraa oli kotimatkalla yksi ylimääräinen laukku, mutta minulla on nyt aika paljon sellaista täydennystä hyllyssäni, josta olen vain haaveillut. Shelby Lynne, Allison Moorer, Indigo Girls, Natalie Merchant ja 10.000 Maniacs, Aimee Mann, Rodney Crowell, Lyle Lovett... lista on pitkä; monia näistä artisteista löytää täältä kotoa vain satunnaisesti, ja vaikka netin kautta tilaamalla saakin melkein mitä vaan, kustannukset ovat moninkertaiset.

Ja sen lisäksi, vaikka levyjen löytäminen on mukavaa myös netin kautta, on levyhyllyn plaraaminen vielä hauskempaa. Niinkuin yltä kävi ilmi, hyllyyn tuli mukavasti täydennystä, ja vaikka olen siitä maininnut jo parina edellisenä vuotenakin, CD-levyjen tarjonta ja hintataso on ollut yksi musiikkivuoden avainilmiöistä. Ostajan markkinat ovat vieläkin valloillaan - jos kohta uusien levyjen myyntipaikat vähenevät silmissä. Uusia levykauppoja taas ilmestyy eri puolille maatamme - itse vain en ole juurikaan niitä ehtinyt tutkia. Aika monelta kirpparilta sentään tarttui levyjä mukaan. Itse asiassa vuosi 2018 käynnistynee sattuneesta syystä hieman seesteisemmin levynhankintarintamalla...

348. Lizz Wright: Grace (2017): Eteerinen ja maanläheinen armo

Näin vanhetessa on joskus tullut mieleen, että suurin osa omista suosikkiartisteista taitaa jo koputella vanhuuden portteja, jos ovat hengissä ensinkään - viime vuosina rivit ovat jo ruvenneet harvenemaankin. Se on tavallaan luonnollista, varsinkin jos diggailu on jatkunut jo vuosikymmeniä, mutta samalla hiukan harmillista, koska uutta musiikkia tekevät ensi kädessä uudet, nuoremmat nimet. Pari oikein hyvää esimerkkiä löytyy Amerikan maalta; vaikkapa Rhiannon Giddens, jonka kaksi albumia ovat aivan loistavia tapauksia, ja sitten Lizz Wright.

Hän on sikäli minun kirjoissani todella nuori musiikintekijä, että hän on syntynyt 1980-luvulla - mutta hänen soundinsa, sekä laulu että sitä ympäröivä soitinmaailma, on iätöntä. Hänen aikaisemmista töistään mm. "Dreaming Wide Awake" (2005) on todella loistavaa työtä, ja tämä uusi levy (kuudes sitten vuoden 2003, joten tahti ei ole päätähuimaava) jatkaa samaan malliin. Joe Henryn tuotanto hivelee korvia, ja materiaali on valittu uusista ja vanhemmista lähteistä, joskin yksi originaalikin on mahtunut mukaan.

"Barley" avaa levyn kiehtovasti - äänikuva on ehkä täyteläisempi ja aavistuksen modernimpi kuin joillain muilla raidoilla, mutta yhteys juuriin ja perinteeseen on ilmeinen. Lizz kietoo äänensä sävelmän ympärille ja ikäänkuin kantaa sitä mukanaan äänimaton yllä. Sama kuvio toistuu mm. kauniin arvokkaassa nimikappaleessa, joka onnistuu olemaan yhdistelmä eteeristä ja maanläheistä, ja samoin esim. Dylanilta lainatussa "Every Grain Of Sand"issä. Rytmiryhmä kuljettaa musiikkia hienovaraisesti mutta määrätietoisesti; eteerisyys ei tarkoita päämäärätöntä leijuntaa, vaan kevyttä kättä.

Muutamassa biisissä - esim tuossa nimikappaleessa - gospelkuoro vie esityksen vielä syvemmälle Etelään, täyteläisesti mutta hellävaraisesti; tulta löytyy mutta ilman tulikiveä. Tämä levy on kuin tehty aamuyön hiljaisiin hetkiin, mutta samalla tämän laulajan ja bändin voi hyvin kuvitella vaikka mukavan jazzravintolan lavalle -  svengi ja imu saattaisi livetilanteessa iskeä vähemmän hienovaraisesti.

347. Gov´t Mule: Revolution Come, Revolution Go (2017): Vanhan liiton vihaisia miehiä

Jos katson musiikindiggailuani taaksepäin, on alati laajenevaan omaan Hall of Fameeni ilmestynyt kohtuullisen tasaisin väliajoin uusia sellaisia artisteja, jotka tekemisillään asettuvat jollakin tapaa eturiviin. Se alkoi Beatlesista aikanaan, 80-luvulla ruotuun tulivat mm Thin Lizzy, Jethro Tull/Ian Anderson, Southside Johnny ja Robert Cray. 90-luvun nimet olivat ehkä Neil Finn/Crowded House ja Deep Purple (vaikka se oli entuudestaan tuttu), vuosituhannen vaihteen jälkeen Del Amitri/Justin Currie - ja noin vuoden 2010 kieppeillä Warren Haynes ja Gov´t Mule.

Ensikosketukseni oli komea "High & Mighty", ja sen jälkeen kokoelma karttui sekä taaksepäin että tietenkin eteenpäin, ja joka uuden julkaisun jälkeen löydän tästä periaatteessa hyvinkin perinteisestä bluespohjaisesta rockyhtyeestä ja sen monitaitoisesta nokkamiehestä uusia puolia. Vuoden 2017 uutuusalbumi "Revolution Come, Revolution Go" on bändin ehkä linjakkain kokonaisuus muutamiin vuosiin - vaikka tempot ja äänenpainot vaihtelevat, materiaali on kauttaaltaan vahvaa.

Soundeiltaan tämä on ehtaa tavaraa - Gov't Mulen klassinen triokokoonpano höystettynä maukkailla koskettimilla. Oikeita soittimia, juurevaa sointia. En ole kitaraekspertti, mutta Warren Haynesin soitto miellyttää minua. Sielukasta, sinistä, funkyä, raivoisaa, ja hieno dynamiikan taju. Rytmiryhmän toiminta on saumatonta, ja sovitukset hyviä. Toisaalta Haynes on myös oikein hyvä laulaja - hänen äänessään on tarvittaessa voimaa ja raivoa, mutta myös syvyyttä ja sineä.

Olen nyt kuunnellut tätä puoli vuotta ja risat, ja toisin kuin monella muulla levyllä en ole löytänyt tällä mitään erityistä suosikkibiisiä, koska parhaat esitykset vaihtelevat kuuntelukerrasta toiseen. Raivokas aloitus "Stone Cold Rage", soulia tihkuva "Sarah Surrender", kaihoisan sielukas "Pressure Under Fire", liitelevä "Easy Times", syvänbluesinen "Dark Was The Night, Cold Was The Ground", kunnon Mulerypistyksen mitat täyttävä nimikappale, tai mikä tahansa muu kahdestatoista raidasta. Sävellyksissä on mukavia koukkuja, soolot toimivat... en keksi materiaalista moitteen sijaa.

Mutta onko tämä peräti ainutlaatuinen levy? Etelän bluesrockhan ei ole mitenkään tunnettua progressiivisuudestaan, ja musiikin muoto pohjautuu vahvasti perinteeseen, jota Haynesin kohdalla edustaa esim. The Allman Brothers Band, ja sen taustalla vanhat mustan musiikin mestarit. Sen sijaan tällä levyllä puhkeaa kukkaan se yhteiskuntakriittisyys, jota on voinut havaita pienemmässä määrin aikaisemmillakin Mulen teoksilla; tämän levyn monet laulut henkivät sitä turhautumista ja pettymystä, jota 2000-luku on amerikkalaisille tarjonnut - ja toisaalta sitä raivoa, jonka synnytti "kansan syvien rivien" poliittinen käyttäytyminen vuoden 2016 presidentinvaaleissa. Tämä ei ehkä ole puhdas protestilevy, mutta nämä vanhan liiton miehet vaikuttavat aika vihaisilta, ja se vimma on synnyttänyt yhden vuoden 2017 levytapauksista.

346. Whitehorse: Panther In The Dollhouse (2017): Myöhempien aikojen popkeitos kaikilla mausteilla

Kehuin aikaisemmin syksyllä kanadalaisen Whitehorse-duon aikaisempaa albumia "The Fate Of The World Depends On This Kiss", ja sen jälkeen aika on kulunut mukavasti sekä sen että tämän uuden albumin parissa, maustettuna parilla löytämälläni Luke Doucetin soololevyllä. Mitä enemmän niitä kuulen, sitä enemmän viehätyn pariskunnan soundista - americanaperustasta, popmelodioista ja popäänistä, modernimmista mausteista ja yhä persoonallisemmista äänikuvista, ja tällä uudella levyllä Whitehorse on mielestäni taas astunut askeleen edemmäs.

Levylle mahtuu sekä atmosfäärisiä tunnelmapaloja kuten aloitus "Epitaph In Tongues" ja ajattoman kaunis "Nighthawks",  rämisevällä kitarasoundilla koristeltuja popklassikoita kuten "Trophy Wife", että stomppaavia vauhtipaloja kättentaputuksineen kuten "Pink Kimono". Kitaroiden lisäksi koskettimet värittävät useita biisejä mukavasti. Oli tempo sitten mikä hyvänsä, jokaiseen biisiin löytyy viehkoja sävelkulkuja jotka joko maalailevat tilaa tai leikkaavat räminän läpi. Äänikuva on huomattavan läsnäoleva - en tiedä, onko tämä äänitetty olohuoneessani, mutta kuunnellessa tuntuu siltä.

Pariskunnan äänet vaihtavat vetovuoroa, välillä duetoidaan, ja stemmat lähtevät kuin erityisavustaja takaluukusta. Melissa McClelland on loistava poplaulaja, tarvittaessa klassisen viileä ja tarvittaessa kiihkeä, ja Luke Doucet täydentää häntä ilmeikkäästi vaikka ei ole mikään Coverdale. Pariskunnan lauluntekotaidot ovat nekin parhaasta päästä - levy ei pursua pelkästään ovelia sävelkulkuja, vaan myös persoonallisia ja jopa runollisia tekstinpätkiä.

Ja aloittaakseni myös vuoden 2018 levyruotimiseni perinteisellä kliseisellä tavalla, lisään tuohon yleiseen ajattomuuteen (samalla kun tämä levy kuitenkin on kiinni myös tässä päivässä - mielenkiintoista on kuulla miltä tämän levyn soundi tuntuu 2028 tai 2038) myös formaatin klassisuuden - levyn kymmenen biisiä kestävät yhdessä 35 minuuttia ja risat. Juuri sopiva, LP-mittainen annos maukasta popkeitosta.