Jos minun pitäisi valita paras 2000-luvulla levytetty laulu, olisi tämän Uuden Seelannin kuuluisimman veljesparin ”A Life Between Us” yksi vahvimmista ehdokkaista. Se iski tajuntaani kun kuulin sen ensi kerran, ja se saa vieläkin ihokarvani nousemaan pystyyn; varsinkin veljesten yhteislaulu kertosäkeessä soi yhteen niin hienosti, että sen edessä hiljenee.
Sinänsä iskevyys ei ole tämän levyn vahvin puoli – päinvastoin tämä hiipii tajuntaan vaivihkaa ja jää sitten soimaan. Vaikka mikään lauluista tuota yhtä lukuunottamatta ei ole suoranainen iskusävelmä, olen ajan mittaan huomannut osaavani laulaa mukana miltei jokaisessa – koukkuja riittää. Vastaavaa on tapahtunut minulle lähinnä Beatlesin ja Queenin levyjen kanssa joskus nuorena, kun levyjä oli vähän ja suosikkeja kuunneltiin kauan ja hartaasti. Mutta niinpä Neil Finn onkin ehkä vuosituhannen vaihteen huomattavin popsäveltäjä, eikä isoveli Timkään ole mikään tumpelo.
Yksi tämän levyn hienoista puolista on sen soundi. Siinä on aika paljon akustisia elementtejä, mutta se on silti sähköinen. Sovitukset ovat ilmavia, ja niistä löytyy aina välillä uusia pikku ihastuksen kohteita; tähän levyyn voi ikäänkuin upota ja antaa sen viedä, sitä voi soittaa täpöllä, mutta yhtä hyvin ihan hiljaa yön myöhäisina tunteina. Ja lopuksi on mainittava veljesten äänet – jotka molemmat ovat hyviä, persoonallisia, miellyttäviä mutta sisältävät myös särmää – ja jotka siis soivat hienosti yhteen verisukulaisuuden ja monen vuoden rutiinin tuomalla varmuudella, mutta silti tuoreesti ja innostuneesti.
Yhteenvetona tämä taitaa olla täydellinen poplevy. Kun se loppuu, sen toivoisi jatkuvan – mutta niinkuin täydelliset levyt muutenkin, tämäkin on oikeastaan sopivan pituinen; siitä jää nälkä.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti