Vuoden 2017 parhaat

2017 oli hyvä musiikkivuosi. Se saattaa osittain johtua siitä, että tulin hankkineeksi aika paljon enemmän uusia levyjä kuin muutamaan vuoteen ennen sitä, mutta määrähän ei aina ole laadun tae.
Vuoden levytapausten purkamisen aloitin jo syksyn puolella - Rodney Crowellin "Close Ties" saattaa olla jopa vuoden albumi, ja sen jälkeen olen käsitellyt myös Deep Purplen,  Neil Finnin, Van Morrisonin, Shelby Lynnen ja Allison Moorerin, Lilly Hiattin, Whitehorsen, Gov´t Mulen ja Lizz Wrightin uudet levyt - ja muitakin on tulossa.

Sitä hyvää oli kuitenkin tarjolla muutenkin kuin levyllä. Vietin syksyn Indianassa, USA:n sydänmailla, ja näin minulla oli periaatteessa mahdollisuus kuulla ja nähdä livenä melkein kenet tahansa suosikeistani. Käytännössä aika, raha ja logistiikka karsivat menemisiä, mutta "kotikaupungissani" Bloomingtonissa bongasin sentään vanhan suosikkini Robert Crayn bändeineen elämänsä kunnossa, ja toisen polven taiturin Lilly Hiattin.

Crayn konsertti oli loppuunmyydyssä teatterissa, Hiatt taas esiintyi lämppärinä paikallisessa kaljapaikassa muutamalle kymmenelle hengelle, mutta minä olin molemmilla kerroilla myyty mies. Uskaltauduin jopa ostamaan puuttuvan levyn ja vaihtamaan muutaman sanan Hiattin kanssa, ja totesin nousevan indierocktähen elämän olevan kovaa työtä. Hän on muuten tulossa toukokuussa Ruotsiin - ainakin Tukholmaan ja Uumajaan - mutta tietenkään ei Suomeen asti. Muutama nimi jäi kuulematta muun ohjelman takia - Rhiannon Giddens ja Mavis Staples kävivät myös meillä päin, mutta itse olin muualla. Tunnin ajomatkan päässä Indianapoliksessa taas kävivät suurin piirtein kaikki mahdolliset.

Koska en kuitenkaan ole niinkään live- kuin levyfriikki, niin vielä suuremman vaikutuksen minuun tekivät paikkakunnan levykaupat. Varsinkin Landlocked Music oli hieno, jos uusia levyjä kaipasi, mutta suurimmat lastit kannoin kotiin Half Price Books Outlet Storesta, jonka CD-hyllyn normaalihinta oli kaksi taalaa ja alelaarin 50 senttiä/lätty. Pari kertaa sattui kohdalle vielä alennusmyynti, jolloin kaikki myytiin puoleen hintaan... Matkatavaraa oli kotimatkalla yksi ylimääräinen laukku, mutta minulla on nyt aika paljon sellaista täydennystä hyllyssäni, josta olen vain haaveillut. Shelby Lynne, Allison Moorer, Indigo Girls, Natalie Merchant ja 10.000 Maniacs, Aimee Mann, Rodney Crowell, Lyle Lovett... lista on pitkä; monia näistä artisteista löytää täältä kotoa vain satunnaisesti, ja vaikka netin kautta tilaamalla saakin melkein mitä vaan, kustannukset ovat moninkertaiset.

Ja sen lisäksi, vaikka levyjen löytäminen on mukavaa myös netin kautta, on levyhyllyn plaraaminen vielä hauskempaa. Niinkuin yltä kävi ilmi, hyllyyn tuli mukavasti täydennystä, ja vaikka olen siitä maininnut jo parina edellisenä vuotenakin, CD-levyjen tarjonta ja hintataso on ollut yksi musiikkivuoden avainilmiöistä. Ostajan markkinat ovat vieläkin valloillaan - jos kohta uusien levyjen myyntipaikat vähenevät silmissä. Uusia levykauppoja taas ilmestyy eri puolille maatamme - itse vain en ole juurikaan niitä ehtinyt tutkia. Aika monelta kirpparilta sentään tarttui levyjä mukaan. Itse asiassa vuosi 2018 käynnistynee sattuneesta syystä hieman seesteisemmin levynhankintarintamalla...

343. Neil Finn: Out Of Silence (2017): Jotkut ne vaan osaa

Jos jostakin syystä pitäisi valita popmusiikin kuningas viimeisen 40 vuoden ajalle, Neil Finn olisi yksi minun suosikeistani. Sekä eri bändikuvioissa että omin päi hän on säännöllisesti julkaissut sellaista popmusiikkia, jossa leikkimieli, uteliaisuus ja kokeilunhalu yhdistyy terveeseen sävellys-, sanoitus- ja sovituspohjaan niin, että tulos on aina vähintään mielenkiintoista kuultavaa, ja huomattavan usein loistavaa kevyttä musiikkia.

Parin vähän "tuotetumman" kokonaisuuden jälkeen "Out Of Silence" on sikäli mielenkiintoinen levy, että se on tehty livenä Neilin kotistudiossa, suuren orkesterin ja kuoron avulla - paria maistiaissingleä lukuunottamatta vielä yhtenä ainoana sessiona viime elokuun lopulla. Kaiken lisäksi tuo sessio striimattiin livenä, ja minäkin satuin valvomaan ja näin/kuulin B-puolen äänitykset. Tekotapa ei sinänsä ole mikään laadun tae, mutta ehkä juuri sen vuoksi tämä levy kuulostaa intiimiltä ja läsnäolevalta. Vaikka mukana on paljon soittajia, esim. jousia käytetään hillitysti, ja vaikka kielisoittimet ovat sähköisiä, levyn yleisilme on aika akustinen.

Yksi pääaines on - kuten aina - Neil Finnin ääni ja laulumelodiat. Hän on melkein kuusikymppisenä yhtä ilmeikäs laulaja kuin ennenkin, hänen tekstinsä ovat hyvin muotoiltuja ja mielenkiintoisia, ja sävelmien koukut ovat sitä luokkaa, että niistä osa tarttuu heti ja osa avautuu vasta myöhemmin. Ainakin minun kohdallani tämä tarkoittaa sit, etten hevillä väsy hänen töihinsä. Tämän levyn kohokohtia ovat mm. harras, pianovetoinen nimikappale, toinen balladi "Love Is Emotional", jopa vauhtiraidasta käyvä "Second Nature" ja lieviä funksävyjä viljelevä "Chameleon Days", mutta koko levy - kymmenen biisiä, 35 minuuttia, eli klassinen albumi - on taattua työtä alusta loppuun, ja yleensä eri kuuntelukerroilla eri biisit nousevat esiin; laadun merkki sekin, ainakin minun kirjoissani.

Olen syksyn mittaan kuunnellut tätä auringonpaisteessa, sateen ropistessa ikkunaan, aamupuuroa keittäessä, yön sinessä sekä auton ratissa valtatiellä - ja kaikki käy. Jotkut ne vaan osaa.

Maailman paras levy 1991

Musiikki on minun juttuni, kun taas elokuvaa harrastan enemmän satunnaisesti - ja vaikka voisi luulla toisin, musiikkielokuvat eivät yleensä ole kuuluneet suurimpiin suosikkeihini. Tiettyjä poikkeuksiakin on, ja niistä kirkkain on Alan Parkerin vuonna 1991 ohjaama, Roddy Doylen loistavaan kirjaan persutuva The Commitments. Muistan elävästi kuinka kävin sen katsomassa kihlattuni kanssa syksyisenä iltana, ja se oli niin hyvä että sen jälkeen oli pakko mennä kapakkaan ja juoda liikaa kaljaa. Hieman myöhemmin pakotin parhaat kaverini mukaan katsomaan sitä - hekin olivat vakuuttuneita, ja meidän oli pakko mennä kapakkaan ja juoda liikaa kaljaa (tässä myöhemmässä tapauksessa olisi tosin luultavasti käynyt niin vaikka filmi olisi ollut roskaa).

Ilokseni löysin levykaupasta aika pian myös soundtracklevyn, "The Commitments Vol. 1", ja pakko sekin oli hoitaa kotiin. Homman nimi on soul, aika lailla klassinen sellainen, ja vielä aika autenttisesti esitettynä - tänä päivänä se olisi coverbändin levytys, mutta vielä tuolloin coverilmiö ei ollut yhtä laaja. Musiikillisesti ei siis mitään uutta - mutta vanha toimii hyvin, ja kun solisteina ovat luontainen raspikurkku Andrew Strong (tuolloin vasta 16-vuotias) ja kolme hyvää naisääntä, vaihtelevuuttakin löytyy. Ohjelmisto on etupäässä linjaa Redding-Pickett-Motown, aika tunnettuja biisejä. Monen vuoden ajan tämä levy oli taattua partykamaa, ja aloitusbiisi "Mustang Sally" koki jonkinlaisen uuden renessanssin tämän myötä.

Neil Finn ja Crowded House taas eivät (kai) ole liiemmälti sotkeutuneet elokuva-alaan, mutta tämän poptaiturin ja bändinsä laulut ovat tarinoiltaan ja tunnelmiltaan jotenkin niin visuaalisesti herättäviä, että ainakin minulle ne synnyttävät elokuvallisia pikku tarinoita. Vuonna 1991 ilmestynyt bändin kolmas albumi "Woodface" on niitä niin täynnä, että se oikeastaan olisi voinut olla vuoden levykin, mutta toisaalta ainakin pari parasta laulua on niin loistavaa, että ne pitää mainita erikseen.

Levyn hittibiisi "Weather With You" on sekin yksi kaikkien aikojan suosikkibiiseistäni, vastustamattomine kitarateemoineen ja kulkevine sävelineen, kruununa vielä Finnin veljesten korviahivelevä stemmalaulu, mutta vielä piirun parempi on surumielinen mutta eteenpäin katsova "She Goes On", joka käsittääkseni kertoo poismenneestä rakastetusta tavalla, joka nostaa palan kurkkuun olematta ylitunteellinen. Taas kerran sävelmä on kaunis, sovitus oivaltava, ja solisti-Neil antaa äänensä ikäänkuin kietoutua tekstin ympärille. Klassinen poplaulu, ja Neil Finn on minun ehdokkaani Paul McCartneyn manttelinperijäksi, jos sellaista arvonimeä nyt tarvitaan.

Crowded Housen ja Finnin veljesten urille mahtuu hienoa popmusiikkia vaikka kuinka, ja jo 70-luvulla Solit Enzeissä alkanut ura jatkuu yhä vain. Samalla kun nimenomaan tuo klassikkojen väsääminen on varsinkin Neil Finnille arkipäiväistä, hän on koko ajan säilyttänyt sisäisen etsijänsä - jopa niin, että tuotannolliset seikat välillä hieman hämmentävät musiikin fokusta - mutta ainakin lopputulos on parhaimmillaan sekä ajaton että ajan hermolla.

274. Crowded House: Temple Of Low Men (1988): Lauluntekotaidon voitto

1980-luku oli ongelmallista aikaa. Vaikka silloin tehtiin paljon hienoa musiikkia, ja itse olin herkässä ja vastaanottavaisessa iässä, minua haittasi jo silloin ja ehkä vielä enemmän jälkeenpäin se, että muovinen ja tunkkainen äänimaailma pilasi monta hienoa levyä - ja varjosti monen artistin uraa kokonaisuutena. Toisaalta oli myös niitä, jotka pystyivät nousemaan soundin yläpuolelle, vaikka tekivätkin "silkkaa popmusiikkia" - niitä, joiden laulut ja esitykset nousivat aikasidonnaisuuden yläpuolelle.

Yksi parhaista esimerkeistä oli Neil Finn ja hänen bändinsä Crowded House. Tämä, heidän toinen pitkäsoittonsa, on tehty kaikkien ajan mausteiden kanssa, ja kuitenkin se kuulostaa hyvältä tänäänkin. Jopa ajoittain aika kosketinvoittoisen soundin muoviset kohdat toimivat tänäkin päivänä pikemminkin pikantteina yksityiskohtina, jotka maustavat kokonaisuutta.

Voittajan tästä bändistä tekee ennen kaikkea kaksi asiaa. Ensinnäkin Neil Finn on loistava poplaulaja - ilmeikäs, herkkä, tunteellinen mutta ei siirappinen, tarvittaessa jäntevä. Ja ennen kaikkea hänen biisinsä ovat yksinkertaisesti loistavia. Tältäkin levyltä löytyy kovatasoinen sarja, kuten mukava balladi "Better Be Home Soon", riemukas "Sister Madly", klassinen popbiisi "Never Be The Same" - ja ei vain yksi vaan kaksi kuolematonta popklassikkoa. 

"I Feel Possessed" omaa täydellisen kertosäkeen, värssytkin toimivat hienosti, introssa on hauska kiertoteema ja teksti on loistava. Sitäkin parempi on "Into Temptation", jonka mielenkiintoinen tarina, hieno sävel, herkkä sovitus ja tarkka esitys rakentavat yhden 1980-luvun ellei koko pophistorian kauneimmista balladeista - se on yksi niistä biiseistä, joka oikeassa mielentilassa kuultuna nostaa ihokarvat pystyyn.

Mutta vaikka nämä kaksi esitystä ovat siis loistavia, muu levy ei kuitenkaan jää niiden varjoon, vaan kokonaisuus kestää kuuntelua kerrasta toiseen. Sama pätee melkein kaikkeen, mitä Neil Finn on urallaan julkaissut, mutta välillä hänen musiikkinsa on hieman liian kokeilunhaluista minun popnörttikorvalleni, joskus taas aikasidoinnaisuus toimii hieman häiritsevänä yksityiskohtana - joskin pohjalla aina on sama asia - vankka lauluntekotaito.

78. The Finn Brothers: Everyone Is Here (2004): Täydellinen poplevy?

Jos minun pitäisi valita paras 2000-luvulla levytetty laulu, olisi tämän Uuden Seelannin kuuluisimman veljesparin ”A Life Between Us” yksi vahvimmista ehdokkaista. Se iski tajuntaani kun kuulin sen ensi kerran, ja se saa vieläkin ihokarvani nousemaan pystyyn; varsinkin veljesten yhteislaulu kertosäkeessä soi yhteen niin hienosti, että sen edessä hiljenee.

Sinänsä iskevyys ei ole tämän levyn vahvin puoli – päinvastoin tämä hiipii tajuntaan vaivihkaa ja jää sitten soimaan. Vaikka mikään lauluista tuota yhtä lukuunottamatta ei ole suoranainen iskusävelmä, olen ajan mittaan huomannut osaavani laulaa mukana miltei jokaisessa – koukkuja riittää. Vastaavaa on tapahtunut minulle lähinnä Beatlesin ja Queenin levyjen kanssa joskus nuorena, kun levyjä oli vähän ja suosikkeja kuunneltiin kauan ja hartaasti. Mutta niinpä Neil Finn onkin ehkä vuosituhannen vaihteen huomattavin popsäveltäjä, eikä isoveli Timkään ole mikään tumpelo.

Yksi tämän levyn hienoista puolista on sen soundi. Siinä on aika paljon akustisia elementtejä, mutta se on silti sähköinen. Sovitukset ovat ilmavia, ja niistä löytyy aina välillä uusia pikku ihastuksen kohteita; tähän levyyn voi ikäänkuin upota ja antaa sen viedä, sitä voi soittaa täpöllä, mutta yhtä hyvin ihan hiljaa yön myöhäisina tunteina. Ja lopuksi on mainittava veljesten äänet – jotka molemmat ovat hyviä, persoonallisia, miellyttäviä mutta sisältävät myös särmää – ja jotka siis soivat hienosti yhteen verisukulaisuuden ja monen vuoden rutiinin tuomalla varmuudella, mutta silti tuoreesti ja innostuneesti.

Yhteenvetona tämä taitaa olla täydellinen poplevy. Kun se loppuu, sen toivoisi jatkuvan – mutta niinkuin täydelliset levyt muutenkin, tämäkin on oikeastaan sopivan pituinen; siitä jää nälkä.

18. Crowded House: Woodface (1991): Hienosti kiertäen napakymppiin

Minun popfriikin urani alkoi aikoinaan Beatlesista, ja vaikka olinkin vuosikymmeniä sitä mieltä, että mailman paras kevyen musiikin säv&san-yhdistelmä on Lennon/McCartney, ja mitä kauniisiin poplauluihin tulee erityisesti se parin toinen osapuoli, niin olen nyttemmin havainnut arvostavani vielä enemmän tiettyä Neil Finniä. Hänen parhaat laulunsa ovat sävellyksinä aivan stellaarista tasoa, ja tekstittäjänä hän löytää usein hieman toisenlaisia näkökulmia kuin 60-lukulaiset ”hold-my-hand-koulukunnan” edustajat. Kaiken lisäksi tämän pumpun sovitukset ja yleinen ”äänikuva” kuuluvat siihen valittuun joukkoon, jota kuunnellessa aina löytää jotakin uutta – jolleivät sävellykset lähde odotetusta hieman takavasempaan, niin se tehdään sovituksellisesti.

Tämän levyn kohokohtia ovat esim. yhtyeen toiseksi suurin hitti ”Weather With You”, joka on varmaan paras koskaan kuulemani kesäbiisi – ja toimii vaikka keskellä talvea, ”She Goes On”, joka (ymmärtääkseni) on kaihoisansuloinen poismenneen rakkaan muistelo, sekä kaunis pikku balladi ”Four Seasons In One Day”, joka myös on erinomainen näyttö Finnin miellyttävästä lauluäänestä, mutta itse asiassa melkein jokainen levyn laulu, ehkä tökeröhkösti jenkkikriittistä aloitusta ”Chocolate Cakea” lukuunottamatta, on omalla tavallaan loistava.

Näin pitkälle pohdittuani totean, että mielessäni käyvät myös CH:n viidestä studioalbumista toinen ja neljäs, ”Temple Of Low Men” ja ”Together Alone” (”Woodface” on kolmas) – jotka kummatkin itse asiassa ovat melkein yhtä hyviä kuin tämä. Ehkä erona on ainoastaan jonkinlainen yleisilme, joka nostaa ”Woodfacen” minun suosikkieni joukkoon. Se yleisilme on juuri tuo ominaisuus jota yritin kuvata; ensikuulemalta miellyttävä ellei peräti vähän tasapaksu, mutta joka kuuntelulta kasvava ja syventyvä, hienovaraisten pikku oivallusten sävyttämä.