Muistan nähneeni tämän levyn kotipitäjäni musiikkikaupan suppeahkossa mutta monipuolisessa levyhyllyssä joskus vuonna nakki, ja todennut sen kannen olevan ehkä lällyimpiä ikinä poplevyllä näkemiäni. En olisi varmaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota, ellen olisi sattumoisin juuri ennen sitä lukenut Soundista tai jostakin vastaavasta lehdestä juttua Gerry Raffertyn senhetkisistä levyistä, ja niinpä rohkaisin mieleni ja satsasin muutamia roposia.
Enkä katunut, sillä tämä levy – jota en ole muualla nähnyt sen jälkeen, en LP:nä enkä liioin CD:nä, vaikka se lieneekin julkaistu uudelleen siinä muodossa – on kokoelma liki täydellisiä surumielisen folkvaikutteisen popin helmiä, hienosti soitettuina ja Gerryn äänellä kruunattuina. Sovituksissa on kivoja jippoja mutta ei ylimääräistä kikkailua, sointi on akustisvoittoinen mutta rikas. Kehumiseksi menee, mutta menköön.
Ennen kaikkea mieleen tulee tunnelma – joka on aika lailla pitsihuvilaa, kesäistä sadepäivää ja mennyttä rakkautta/menetettyä mahdollisuutta, mutta joka ei kuitenkaan sorru rypemiseen. Hienoimpia esityksiä ovat tässä yhteydessä popahtavat ”To Each And Everyone” ja ”Long Way Round” sekä enemmän kantrahtava ”Can I Have My Money Back” ja folkiin kallellaan oleva ”One Drink Down”, kun taas ”Sign On The Dotted Line” ja ”New Street Blues” ovat esimerkkejä siitä, että tempoa voi myös nostaa.
En itse asiassa ole soittanut tätä levyä vuosiin, mutta jo pelkästään sen ajatteleminen loihtii taas sen ääni- ja tunnemaailman esiin – varmana merkkinä siitä, että se on kestänyt ajan kulumista. Nyt pitäisi vain siivota CD-pinot levysoittimen päältä, niin tätä voisi kuunnellakin.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti