maanantai 26. huhtikuuta 2010

94. Paul McCartney: Flaming Pie (1997): Vielä vanhakin osaa…

Olen jo jossain vaiheessa tainnut todeta, että Beatles monen vuoden ajan (70-80-lukujen taitteessa) oli minulle niin suuri suosikki, että en juuri muuta kuunnellutkaan, ja kun laajensin perspektiiviä törmäsin tietysti aika pian näiden Liverpoolin sankarien myöhempään soolotuotantoon. Siihen aikaan – noin 1980 – siinä ei ollut paljoa kehumista; John Lennon oli tehnyt pari hyvää ja muutaman puolivillaisen soololevyn, George Harrisonin tuotannon laatu oli hyvän alun jälkeen hiipunut, Ringosta en viitsi puhuakaan – ja sitten oli tänä Pauli, minun suosikkibeatleni.

Joka hänkin oli tehnyt aika monta puolivillaista kokonaisuutta – vaikka Wingsien parhaista saisi loistavan kokoelman, niin vastaavasti huonoimmat 79 minuuttia voisivat houkutella vahvemmankin kuuntelijan puhkomaan tärykalvonsa. 1980-luvulla tilanne senkun heikkeni, mutta jostakin syystä hän on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana tehnyt nipun ihan siedettäviä lättyjä – ja pari kolme oikein hyvää, niinkuin tämän.

Tämä levy sisältää sinänsä samat emmeet kuin Paulin levyt yleensäkin; pari rokkia, jopa 50-luvulle nyökäten, hieman funkahtavampaa kamaa, puhdasta – puhtoista – poppia ja tietenkin balladeja, jotka ovat miehemme vahvin osaamisalue. Jos aloitetaan viimeksimainituista, niin ”Heaven On A Sunday” on sellainen laulu jota monet alan toimijat yrittävät tehdä koko uransa ajan siinä silti onnistumatta, mutta joka häneltä tulee kuin luonnostaan. Toinen, mollivoittoisempi tämän osaston helmi on ”Somedays”. Nimikappale on poposastoa, Walrusmaisesti virnistävä pikku laulu, kun taas nopeamman puolen huippuja on esim ”Young Boy”. Ja vaikka mukaan mahtuu kepeämpiäkin esityksiä, ne ovat kepeitä nimenomaan sanan poitiivisessa merkityksessä. Tämä on popmusiikkia, ei mitään uskontoa...

Jonkinlainen yleisarvio voisi olla, että tämä on ensimmäisiä Paulin soolouran levyjä, joka kuulostaa pakottomalta, jolla hän ei yritä hampaat irvessä luoda jotakin uutta, tehdä irtiottoa menneisyydestä tai esim. todistaa taiteellista relevanssiaan – ikäänkuin maailman kaikkien aikojen menestyksekkäimmän popsäveltäjän tarvitsisi todistaa mitään. Jätkällä on hauskaa, hän tekee musiikkia jota rakasta, siksi että hän osaa, paremmin kuin melkein kukaan muu – ja minuun se menee täydestä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti