106. Kaija Kärkinen & Ile Kallio: Sade (1994): Kulttuurien kohtaaminen kriittisen kuuntelijan kallossa

Niinkuin olen jo tainnut jossain vaiheessa todetakin, olin nuoruudessani aika ehdoton sen suhteen, mikä oli hyvää musiikkia ja mikä ei – ja kun ikää tuli lisää, saatoin hämmentyneenä todeta yhä useammin kuulevani hyvää musiikkia joka kuului ns. huonoon musiikinlajiin, tai esim. sopi enemmän kuin yhteen lokeroon, joista jotkut olivat hyviä, ja toiset taas ei. Kolmikymppisenä saatoin sentään jo hyväksyä iskelmän olemassaolon, joten tämän levyn nimikappaleen kuuleminen ei enää aiheuttanut mitään ongelmia, vaikka se lajityypiltään edustaa juuri sitä iskelmän ja popin, tai jopa rockin, liittoa joka uhmasi lajitteluani.

”Sade” jäi soimaan korvaan tavalla, joka pakotti hankkimaan koko levyn – joka olikin miellyttävä yllätys. Ensinnäkin soitto oli mielestäni jäntevää ja vivahteikasta, eivätkä sovitukset olleet siirappisia. Toiseksikin, levyn materiaali oli hyvää – omat originaalit, nimikappaleesta lähtien, olivat vähintään kelvollisia – ja Kaija Kärkisen laulu vetosi minuun ensi kuulemalta. Ja lopullisesti minut viettelivät levyn covervalinnat. Kaksi niistä, vanha kunnon ”Fever” (eli ”Kuume”, tosin tässä ”vääränä”, Peggy Leetä ja Elvistä mukailevana versiona B-osineen) ja Stones-slovari ”As Tears Go By” olivat hyviä, mutta pankin räjäytti albumin päätös ”Laulu jää” – eli Bob Segerin on the road-balladi ”Turn The Page”, jota saatan jäädä kuuntelemaan uudestaan ja uudestaan. Se sopii täydellisesti tämän levyn äänimaailmaan, mutta voisi yhtä hyvin päättää kunnon hardrocklevyn.

Kliseisesti voisi sanoa tämän levyn olevan ajaton – vaikkapa siksi, että se kuulostaa vielä tänäänkin hyvältä, vaikka siinä onkin esim. runsaasti kosketinosuuksia, mutta vielä enemmän siksi, että se paitsi kutinsa pitämistä on pitkän jatkumon alku. Olen joutunut hankkimaan tämän duon loputkin levyt sitä mukaa kun ne ovat ilmestyneet – tasaisesti puolentoista tai kahden vuoden väliajoin – ja ne ovat kaikki pitäneet kutinsa, ja jotenkin kuulostaneet samanlaisilta, tutuilta mutta silti raikkailta. Tämä minun ensikosketukseni pariskuntaan on kuitenkin yhäkin minun korvissani se ykkönen – ja nykyisin kuuntelen sujuvasti melkein kaikkea, joka häilyy iskelmän ja rockin välissä, ainakin osittain juuri tämän levyn ansiosta.