108. Jani Wickholm: Yhden lauseen mies (2007): Se on idoli, mutta osaako se laulaa?

Maailma muuttuu ("Kaikki muuttuu", jos artistia on uskominen :-) - kun minä olin nuori, muusikonalut ja bändit harjoittelivat kellareissa vuosikausia ennenkuin pääsivät esille (terveisiä vaan Teirin veljeksille - ne oli aikoja ne...), kun taas nykyisin pyritään kuuluisuuteen esim. julkaisemalla omia biisejä netissä tai osallistumalla TV:n viihdeformaatteihin - ja niin esim. Idolsin kautta pinnalle ponnistaneita artisteja on Suomen musiikkimaailmassa moniakin.

Helppo on kyynikon todeta, että kilpailujen kautta tulleet tähdet ovat enemmänkin tähdenlentoja, joiden ansiot ovat muualla kuin musiikissa - mutta jos ilmiön sijasta keskittyy musiikkiin, voi todeta asian olevan monitahoisempi. Niinpä esim. tämä Jani Wickholm on Idolsin kakkossijan 2004 jälkeen tehnyt neljä albumia omaa musiikkia, yhden joululevyn, ja rakentanut itselleen oman studion. Jätkä on ilmeisen tosissaan ajatellut tehdä musiikista elämäntyönsä, ja onnistuu mielestäni ihan hyvin.

Tämä, hänen kolmas albuminsa, on mielestäni tuotannon helmi, vaikka kaikki kuulemani on kohtuullisen tasalaatuista ja hyvää; tällä levyllä, joka on hänen ensimmäinen ns. täysin oma projektinsa, on muita ehkä vähän paremmat biisit, ja sovitusmaailma, joka kahdella ensimmäisellä levyllä oli ehkä hieman yksioikoinen, on tällä levyllä monipuolisempi - balladeista rockiin ja takaisin. Kohokohtia on monta - kansanmusiikkiin nojaava "Tie", rockhymni "Kun menet kuitenkin", rullaava nimikappale, Suomipopin valtavirralle nyökkäävä "Jukeboksin runoilija", romattinen hymni "Kuu" - mutta itse asiassa en löydä yhtään varsinaista hutia.

Ja tämä levy täyttää näitä minun peruskriteerejäni (jotka eivät tietenkään aina ole hyvän musiikin edellytys - mutta jotka usein edesauttavat minua miellyttävään lopputulokseen): Oikeata ja sävykästä soittoa (ja idolimme itse soittaa usein kaikkia instrumentteja), ihan OK ellei jopa hyvä ääni, ja hyviä kappaleita - jos nyt jotakin moittisi, niin sanoitusmaailma on sitä samaa kuin suomipopissa usein, mutta se on tietenkin maanläheistä ja kuulijakuntaan vetoavaa. Ja kun vielä maltetaan pysyä neljänkymmenen minuutin formaatissa, niin minä olen tyytyväinen. En tiedä onko se enää idoli, mutta se osaa laulaa, ja soittaa myös.