Weeping Willows on jännittävä bändi. Magnus Carlson ystävineen on tähän mennessä levyttänyt viisi albumillista monenlaista musiikkia - suuria balladeja jousimattoineen, menevää syntikkapoppia, puoliakustisia ralleja, jonkinlaista Ultra Bra-räimettä - jota melkein järjestään yhdistää alakuloisuus. Jos rakkaus ei ole mennyttä, se on menossa pieleen - tai sitten sitä ei koskaan ollutkaan, ainakaan molemminpuolista. Ja silti kokonaisuus ei tunnu pelkältä surussa rypemiseltä.
Tämä, bändin neljäs levy, on synteesi WW:n siihenastisesta musiikista. Debyytin suuresta viihteestä, kakkoslevyn räminävaihteesta ja kolmosen syntikkapopista syntyy soppa, joka on elektroninen olematta synteettinen, sovitettu olematta liian täyteen ahdettu, ja monipuolinen mutta yhtenäinen. Jotkut esitykset nousevat esiin; "Lost Love" on juuri sitä mitä nimi sanoo, "Skin On Skin" hidas, vetoava esitys rakkauden kaipuusta, aloitus "Stairs" kuin oppikirja sovittamisen saloista, mutta kokonaisuutenakin tämä on vaikuttava.
Minä pidän sitä paitsi laulaja-Magnusin äänestä, hänen ääntämisensäkin on OK, ja hän osaa loihtia tarinoita ja tuokiokuvia jotka elävät vaikka tematiikka onkin ehkä yksipuolista. Minulla oli vielä onni sattua bändin keikalle keväällä 2004 juuri tämän levyn ilmestymisen aikoihin, Tampereen Tullikamarin Klubilla, joka oli näille herroille juuri oikeanlainen ympäristö - ja jonka yleisö selvästi arvosti bändiä ja bändi yleisöä. Minua ihmetyttää oikeastaan vain se, miten tällainen "alakulon palon" näin täydellisesti hanskaava pumppu voi olla Ruotsista eikä täältäpäin...
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti