Vuoden 2014 parhaat

Kun mietin juuri päättyneen vuoden kohokohtia, minun täytyy myöntää että perinteisten "vuoden elämysten" eli levyjen ja keikkojen rinnalle ja ohi nousee pari ilmiötä, jotka liittyvät enemmän musiikin kuunteluun ja omistamiseen kuin itse musiikkiin. Se ei tarkoita, että musiikkivuosi olisi ollut heikko - päinvastoin, olen kuullut tavallistakin enemmän hyvää musiikkia, ja osa siitä on jopa juuri vuonna 2014 julkaistua - mutta kaksi muuta asiaa on tietyllä tapaa vaikuttanut enemmän kuin yksittäiset levyt.

Ensinnäkin jo vuonna 2013 alkanut vinyylin renessanssi on minun kohdallani puhjennut ilmiliekkiin Facebookista löytämäni Vinyylin vinguttajat-ryhmän myötä - mielenkiintoinen keskustelu ja hyvät tyypit ovat johtaneet useampaankin uuteen levyhankintaan, ja vinyylinkuuntelun paikkasidonnaisuus tekee siitä tapahtuman, toisin kuin kaikkialla mukana kulkeva digitaalinen musiikki ja sen kulutus.

Toiseksikin, CD-formaatin hiipuminen on johtanut siihen, että tulin viime vuonna ostaneeksi toistasataa levyä, enemmän kuin vuosikausiin, hyödyntäen varsinkin kirppisten ulosheittohinnoittelua - rahaa ei oikeastaan kulunut nimeksikään. Moni kokoelman aukko tuli täydennettyä, ja "uusvanhoja" suosikkeja ilmestyi kuuntelulistoille useampiakin. Tämän vuoksi en oikeastaan tarvitsisi nyt uutta musiikkia pitkään aikaan - mutta popharrastajan luonteeni ei tietenkään taivu siihen, ettenkö jatkuvasti keräisi myös uusia virikkeitä.

Vaikka musiikki on ajatonta, ja vaikka hankintani ja löytöni painottuivat vanhempaan kamaan, ilmestyi viime vuonna myös ihan uutta, loistavaa musiikkia jota on syytä kehua. Tavalliseen tapaan suosikkini ovat konkariosastoa; ulkomaisista tekijöistä parhaita tuotoksia julkaisivat Wilko Johnson & Roger Daltrey, Ian Anderson ja Janiva Magness, kotimaisista taas säväyttivät Niko Ahvonen ja Kerkko Koskinen kollektiiveineen. Kummassakin kategoriassa on silti yksi huippu hieman yli muiden, jotka tässä vaiheessa nousevat minun vuoden levyikseni:

Rosanne Cashin "The River & The Thread" on loistava kokonaisuus, jossa yhdistyy amerikkalaisen perinnemusiikin koko kirjo - folkista countryn kautta bluesiin - loistava lauluääni, hyvät sävellykset ja sovitukset ja kevyt mutta tarkka soitto. Korviahivelevä kokonaisuus, johon huomaan palaavani koko ajan. En voi edes nimetä suosikkikappaletta, koska kaikkein parhaita on varmaan puolisen tusinaa. Hauskaa on, että minä perinteisesti olen inhoavani coutryä, mutta aika monet nykyisistä suosikkiartisteistani luokitellaan ainakin lähtökohtaisesti juuri tähän osastoon.

Pauli Hanhiniemi on viime vuoden hienon Kolmas Nainen-albumin jälkeen taas "omillaan" tai pikemminkin liikkeellä toisen kokoonpanonsa Hehkumon kanssa, ja tulos "Minä ja Hehkumo" kuuluu hänen uransa parhaisiin. Oivaltavat tekstit, hyvät sävellykset ja ennen kaikkea sovitukset yhdistyvät moderniksi folkpopiksi, joka kuulostaa ikäänkuin pitkällisen kypsymisen lopputulokselta. Minusta haitari on epäilyttävä soitin - mutta tällä levyllä se soi lähes joka biisissä, eikä se haittaa minua yhtään. Tosin Hehkumo on soittajakaartina huippua - mm. Mika Virkkala on aikaisemmin tuttu 90-luvun suosikkibändistäni Folkkareista.

Mitä taas live-elämyksiin tulee, niitä ei vuonna 2014 montaakaan ollut, mutta yksi jäi mieleen; Weeping Willowsien keikka Vaasan Ritzissä toukokuussa. Magnus Carlson yhtyeineen tarjoili todella maukkaan kimaran melankolisia iskusäveliä bändin koko uran varrelta - ja vaikka en bändin uutta levyä olekaan kuunnellut, myös sen biisit sopiat kokonaisuuteen. Tyyliä, taitoa, tunnetta - mitäpä sitä musiikiltaan muuta voisi toivoa? Kun keikka vielä alkoi jo seitsemän maissa, ettei tarvinnut riekkua valveilla koko yötä, se oli koko rahan arvoinen kokemus.

(julkaistu samanaikaisesti Hamsteri mansikkapaikassa-blogissani)

109. Weeping Willows: Presence (2004): Alakulo palaa...

Weeping Willows on jännittävä bändi. Magnus Carlson ystävineen on tähän mennessä levyttänyt viisi albumillista monenlaista musiikkia - suuria balladeja jousimattoineen, menevää syntikkapoppia, puoliakustisia ralleja, jonkinlaista Ultra Bra-räimettä - jota melkein järjestään yhdistää alakuloisuus. Jos rakkaus ei ole mennyttä, se on menossa pieleen - tai sitten sitä ei koskaan ollutkaan, ainakaan molemminpuolista. Ja silti kokonaisuus ei tunnu pelkältä surussa rypemiseltä.

Tämä, bändin neljäs levy, on synteesi WW:n siihenastisesta musiikista. Debyytin suuresta viihteestä, kakkoslevyn räminävaihteesta ja kolmosen syntikkapopista syntyy soppa, joka on elektroninen olematta synteettinen, sovitettu olematta liian täyteen ahdettu, ja monipuolinen mutta yhtenäinen. Jotkut esitykset nousevat esiin; "Lost Love" on juuri sitä mitä nimi sanoo, "Skin On Skin" hidas, vetoava esitys rakkauden kaipuusta, aloitus "Stairs" kuin oppikirja sovittamisen saloista, mutta kokonaisuutenakin tämä on vaikuttava.

Minä pidän sitä paitsi laulaja-Magnusin äänestä, hänen ääntämisensäkin on OK, ja hän osaa loihtia tarinoita ja tuokiokuvia jotka elävät vaikka tematiikka onkin ehkä yksipuolista. Minulla oli vielä onni sattua bändin keikalle keväällä 2004 juuri tämän levyn ilmestymisen aikoihin, Tampereen Tullikamarin Klubilla, joka oli näille herroille juuri oikeanlainen ympäristö - ja jonka yleisö selvästi arvosti bändiä ja bändi yleisöä. Minua ihmetyttää oikeastaan vain se, miten tällainen "alakulon palon" näin täydellisesti hanskaava pumppu voi olla Ruotsista eikä täältäpäin...