113. Värttinä: Oi dai (1991): Syvällä selkäpiissä

Musiikki on kokemista ja kokemuksia, ja minun kartassani musiikkikokemuksisra syvimmät ovat niitä, jotka itkettävät, naurattavat ja nostattavat ihokarvat pystyyn. Niitä ei usein koe, mutta aina joskus eteen tulee jotakin niin ravisuttavaa, että on ihan pakko pysähtyä koska syvällä selkäpiissä tuntuu siltä, kuin maailmaa ja olemista rukattaisiin uuteen uskoon. Yksi tällainen kokemus sattui minun tielleni kesällä 1991, kun Down By The Laituri-kaupunkifestareilla Turussa kuulin ensi kertaa Värttinää. Yhtyettä oli kyllä jo kehuttu minulle aiemmin, mutta kun en pahemmin esim. radiota kuunnellut, niin minulla ei ollut mitään sen kummempia ennakko-odotuksia.

Tajunnan räjäyttäneen keikan jälkeen minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hankkia tämä levy, joka sekin oli hyvä - joskaan ei niin erinomainen kuin keikka. Vielä tässä vaiheessa Värttinän uraa levyt olivat aika varovasti tuotettuja, eikä äänimaailma siten kunnolla tavoittanut "popilla pilattuja ja rokilla runnottuja" korviani - tosin kamalan 80-luvun jälkeen tällainen luonnollinen äänimaailma sinänsä oli vapauttavaa kuultavaa.

Levyn esitykset olivat läpeensä vakuuttavia - ja tietenkin lauluesitykset etunenässä; olisiko peräti niin, että Värttinä on "osasyyllinen" siihen, että nyt 20 vuotta myöhemmin suomalaisen kevyen musiikin kentässä naiset ovat ajaneet miesten ohi monellakin tavalla? Vielä tuolloin hyvät, voimakkaat naisäänet olivat harvassa. Lauluista minulle kaikkein rakkain on nimikappale, balladi joka jotenkin tiivistää suomalais-ugrilaisen kaihon paremmin kuin mikään muu kuulemani esitys; vieläkin sen kuullessani joudun pysähtymään ja hetkeksi antamaan musiikin viedä. Muitakin hyviä biisejä on, "Marilaulu", "Miinan laulu" ja muut nopeammat esitykset etunenässä, ja koko levy kestää kuulemista.

Värttinä teki myöhemmin muitakin hyviä levyjä, ja syvensi suhtautumistaan suomensukuisten kansojen lauluaarteisiin, tehden myös äänimaailmaltaan paremmin minun viitekehykseeni sopivia levytyksiä. Minulla oli myös mahdollisuus kuulla heitä useampiakin kertoja - Nurmeksessa Bomban pihalla 1992, toisen kerran DBTL:ssä Vanhalla Suurtorilla joitakin vuosia myöhemmin, sitten Kaustisella ja viimeksi Haapaveden folkfestareilla 2001, mutta valitettavasti tuo uudistunut äänimaailma ainakin ulkoilmakeikoilla lähti lapasista niin, että laulun ja soiton sävyt hukkuivat räimeeseen kerta kerralta pahemmin. Se ei kuitenkaan vähennä tämän levyn loistokkuutta tippaakaan.