Simply Red jäi minulta aikanaan vähän väliin - periaatteessa bändin soundi synteettisellä 80-luvulla oli miellyttävän orgaaninen, ja meno välillä ihan maukasta, mutta Mick Hucknallin ääni ei oikein vakuuttanut minua. Monta vuotta myöhemmin satuin kuulemaan bändin (eli käytännössä herra Hucknallin) myöhäistuotantoa, ja se oli jo parempaa - soundi oli vieläkin hanskassa, mutta ääni oli vanhetessaan jotenkin saanut enemmän kaikupohjaa. Biisimateriaali ei vain ollut kovinkaan kummoista, joten mitään kuolematonta ei saatu aikaan.
Sitten löytyi tämä levy, jo toinen omalla nimellä tehty vanhaa amerikkalaista soulia sisältävä pakkaus, ja tämä onkin jo jotakin aivan muuta. Laulu kuulostaa yhä paremmalta, äänen kuluessa yhä enemmän, mutta nyt biisit ovat rautaa - kokoelma kohtuullisen tunnettuja vanhoja klassikoita, mutta ei niitä kaikkein kuluneimpia. Ennen kaikkea hän on onnistunut löytämään kaksi minun vanhaa suosikkiani - Arthur Alexanderin "The Girl That Radiates That Charm" sekä Bettye Lavetten "Let Me Down Easy", ja esittämään ne todella vetoavasti.
Levyn ehkä suurin juju ovat sovitukset - niistä tunnistaa originaalit, mutta ne eivät ole mitään hiilikopioita, vaan varovaisesti tähän päivään tuotuja mutta silti ajattomia. Yksi vertailukohta ovat Sealin loistavat "Soul"- ja "Soul 2"-albumit, mutta ne ovat ehkä hieman sliipatumpia kun taas tämä levy on aika maanläheinen, vaikka soundi onkin täyteläinen. Ehkä kaikkein paras esimerkki tulkinnan voimasta on vanha kunnon "Lonely Avenue", joka Mickin käsittelyssä on ovelasti humpahtava veto. Ja toisaalta levyn tyyli- ja aikahaarukka - Jimmy Reedistä Bettye Lavetteen ja 50-luvun lopulta 70-luvulle - tekevät keitoksesta myös tarpeeksi monipuolisen.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti