Ensin aioin aloittaa tämän tekstin päivittelemällä sitä, miten vanhat kummasti vertyvät ja niin edelleen, mutta rockin vielä voimissaan olevat pioneerit - muutkin kuin Purple - ovat jo vuosikausia osoittaneet, että myös eläkeiässä voi tehdä hyvää musiikkia (joskin myös vastakkaisia esimerkkejä on olemassa). Kahdeksan vuoden levytystauon jälkeen ilmestynyttä lättyä voisi ehkä pitää jopa comebackina, mutta itse bändihän on ollut toiminnassa enemmän tai vähemmän jatkuvasti, keskittyen kiertämiseen pikemmin kuin levyttämiseen. Mikä on harmi, koska Steve Morsen ajan levyt ovat järjestään olleet hyviä - pari niistä jopa loistavaa - ja tämä levy on hyvin likellä tuota viimemainittua statusta.
Steve Morse oli sikäli bändin pelastus, että hän toi mukanaan sävelkielen ja soundin joka yhdisti bändin 70-luvun kulta-aikojen parhaat puolet eräänlaiseen perspektiivin laajentamiseen ja jopa arvaamattomuuteen. Niinpä tälläkin levyllä on useampikin aika lailla kipe(r)ä riffi, mukavan juurevaa kokonaissointia (ja Don Airey paikkaa edesmennyttä Jon Lordia oikein hyvin), dynamiikkaa ja vivahteita - samalla kun jytinääkin löytyy, tarvittaessa. Kun vielä Ian Gillan on miltei seitsenkymppiseksi hyvässä äänessä, on keitos hyvinkin maukasta.
Kohokohtia ovat esim. bluesahtava "Blood From A Stone", dramaattinen "Vincent Price", kaunis "All The Time In The World" - balladinteossa tämä uusi Purple kyllä hakkaa Blackmorevetoisen version kevyesti, "Above And Beyond" jonka riffi taas tietyllä tavalla vie ajatukset Blackmoreen koska se voisi olla klassinen teema, mutta jossa on raikas sävelkulku, funkahtava "Body Line" - Ian Paice on vähintään maailman toiseksi paras rockrumpali, ja jos Wattsin pappa lopettaa jopa ykkönen - mutta jokaisessa biisissä on jotakin, ellei muuta niin mehevää yhteissoittoa ja ovelia sovituksellisia ratkaisuja.
Eli yhteen vetääkseni, tämä on levy jonka esittää bändi joka pian juhlii viisikymppisiään, joka oli mukana luomassa genreä jota ei yleensä pidetä hirveän edistyksellisenä - ja tämä on levy joka kokeilee uutta, velmuilee ja vinkkaa silmää. Papat vaihtavat isommalle silloin kun sedät eivät enää jaksa heilua. Ian Gillan on sattumoisin kahta päivää vaille 20 v allekirjoittanutta vanhempi - tällä vauhdilla voin 80-vuotispäivänäni toteuttaa unelmani ja palkata Purplen juhliini, ja samalla onnitella laulajaa satavuotispäivän johdosta; "Child In Time" ei ehkä enää onnistu, mutta uusi tuotanto kompensoi.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti