lauantai 21. kesäkuuta 2014

254. Queen: Jazz (1978): Tästä alkoi rock

Tämä ei taida olla Queenin myydyin, arvostetuin tai suositun levy, mutta minun kirjoissani sillä on erityisasema, koska sen myötä minulle 13-vuotiaana kolahti "postbeatleaaninen rock". Siitä lähti paitsi elinikäinen Queendiggailu, myös kiinnostus raskaampaan rockiin joka myös taitaa olla pysyvää laatua. Mutta ennen kaikkea jo Beatlesin myötä tullut idea siitä, että kunnon poplevyä kuunnellessa voi odottaa seuraavaksi vaikka mitä, sai Queenin tuotannosta vahvistusta. Ja vaikka jotkut bändin muista levyistä kieltämättä ovat soineet useammin minunkin soittimessani, tämä pakkaa olemaan se jonka ääreen palaan.

Jo aloitus on kuolematon - "Mustapha", "Fat Bottomed Girls" ja "Bicycle Race" on loistava kolmikko siksi, että ne ovat juuri sitä "mitä tahansa" mutta samalla rokkaavat rehevästi, ja väliin livautettu "Jealousy" oiva esimerkki bändin balladitekotaidosta. Kunnon rockhymnejä edustavat "If You Can´t Beat Them" ja "Dead On Time", popin kaihoa "In Only Seven Days" ja "Leaving Home Ain´t Easy", funkiksi heittäydytään "Fun Itin" muodossa, ja "Dreamers´ Ball" on ihastuttava illan viimeinen biisi, itse asiassa levyn ainoa raita joka edes jollakin tapaa viittaa soinnillisesti albumin nimeen. Kun vielä totean, että "Don´t Stop Me Now" on yksi aikakautensa energisimmistä mutta samalla dynaamisimista hiteistä, olenkin jo kehunut biisi biisiltä melkein koko levyn.

Queeniä ei voi sivuuttaa noteraamatta laulupuolta - aivan Opera- ja Races-levyjen oopperakuoroiluihin ei kurkoteta, mutta Freddie Mercury nyt vaan oli yksi kaikkien aikojen rocklaulajista, Roger Taylor "kolmosääneksi" suorastaan loistava, eikä Brian Maykään huono, joskin hänen tärkein kontribuutionsa tietysti oli tuo jäljittelemätön kitarasoundi. En ole mikään kielisoitinguru, mutta hän kuuluu niihin soittajiin jotka kuvittelen tunnistavani.

Ja kuten jo totesin, heti alusta alkaen ja vieläkin minua kiehtoo tässä bändissä ja etenkin sen "kulta-aikojen" tuotannossa - noin Queen II-albumista tähän tai tätä seuranneeseen "The Gameen" - se, miten mitä erilaisimmat tyylit ja tehokeinot saatiin istutettua ihan omanlaiseensa kokonaissoundiin, joka tietenkin meni paikka paikoin överiksi, mutta samalla pysyi tunnistettavana. Laaja kattaus, johon mahtui koko makupaletti. Tästä alkoi minun kohdallani rock, enkä ole vieläkään kylläinen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti