Mikä tekee hyvän blueslevyn? Tätä blogia seuranneet tietävät, että minä pidän hyvistä laulajista, biiseistä ja sovituksista. Arvostan toki hyvää soittamista, mutta se ei bluesissa aina ole tärkein pointti. Olen kitaroinnin suhteen valikoiva, ja liika on useimmiten liikaa. En ole varsinainen soundifriikki, mutta vanhoissa äänitteissä huono laatu voi joskus haudata kuuntelukokemuksen alleen - ja sitä paitsi blues ei minulle ole biisin rakenne, vaan tunnelma. Ja se voi kohdata vaikka nuorta valkoista miestä (tai naista) - se ei ole orjien jälkeläisten omaisuutta.
Miten Jeff Healeyn debyyttilevy sopii näihin raameihin? No, Jeff Healey on kieltämättä enemmän kitaristi kuin laulaja - mutta ei hänellä toivoton ääni ole, ja vaikka kitaraa kuullaankin paljon, huomaan pitäväni hänen kitarasoundistaankin. Biisien parhaimmistosta vastaa muuan John Hiatt - aloitus "Confidence Man" on oikein kunnon menobiisi, ja "Angel Eyes" taas yksi parhaimmista illan viimeisistä hitaista mitä olen ikinä kuullut. Muita mainittavia esityksiä ovat esim. hymnimäisen komea "River Of No Return" ja perinteisemmin svengaavat "Don´t Let Your Chance Go By" ja "Someday, Someway".
Kokonaisuus on linjakas, eikä biisejä venytetä liikaa - jos jotakin moittisin, niin trioformaatissa pitäytyminen merkitsee tiettyä soundin ohuutta ja yksioikoisuutta. Nyt hyvät biisit pelastavat kokonaisuuden, mutta laajempi sovituspaletti olisi voinut johtaa vielä parempaan lopputulokseen. Toisaalta - ja tästäkin on paljon esimerkkejä - liika kikkailu on pilannut monta hyvää kokonaisuutta. Tällaisenaan tämä on ikäänkuin ohjelmajulistus: "Minä soitan tätä, omaa tähteäni seuraten - ja te voitte tykätä siitä tai sitten ei". Ja minä itse puolestani myönnän tykkääväni - voin omaksua tämän sokean miehen vision.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti