Maailman paras levy 1966

Vuoden 1966 suosikkini ovat edeltävän vuoden tapaan brittibändien tuotoksia. Tietyllä tavalla albumi tuli täysi-ikäiseksi, ja sen kunniaksi monet ajan suosikit saivat aikaan komeita kokonaisuuksia. Beatlesin "Revolver" ja Rolling Stonesin "Aftermath" ovat molemmat oikein hyviä, mutta minun kirjoissani vielä astetta kovempi on The Kinksin "Face To Face" (aikaisempi arvioni täällä). Tällä albumilla bändin alkuaikojen rytinä, Ray Daviesin perienglantilainen nostalgia ja tuore pop lyövät kättä monipuolisella tavalla, kruununaan yksi pophistorian täydellisimmistä helmistä, pennittömän playboyn päivää kertaava "Sunny Afternoon".

Kinks on kulkenut mukanani musiikkiharrastukseni alkuajoista, ja hyllystäni löytyykin pitkä rivi julkaisuja 60-luvulta 90-luvun alkuun - ja Ray Daviesin 2000-luvun soolot päälle. Vaikka jokainen levytys ei ole täysosuma, on sellaisia siunaantunut aina maailman ensimmäisistä hevibiiseistä ("You Really Got Me" ja "All Day And All Of The Night" 1964) "Days":in ja "Lolan" kaltaisten esitysten kautta loistavaan "Sleepwalker"-levyyn ja 80-luvun alun renessanssiin. Vaikka välillä on tehty ajatuksellisesti ja soitannollisesti huojuvampaa kamaa, on Daviesin visio ollut selvä koko matkan ajan.

Vuoden 1966 biisin teki sitten vieläkin pitkäikäisempi yhtye, joka itse asiassa on levyttänyt vähintään hyvää musiikkia viiden peräkkäisen vuosikymmenen ajan, ja soittaa täysille saleille vielä kuudentena. Myös Rolling Stones on vallannut aika ison osan levyhyllyäni, ja sen kaikista mestariteoksista minulle kaikkein rakkain taitaa olla "Paint It Black", tummasävyisenä jyräävä powerpopbiisi joka on yksi yhtyeen parhaista sävellyksistä ja samalla yksi Mick Jaggerin parhaista laulusuorituksista.
Stonesien tuotannossa on monta muutakin hyvää ehdokasta eri vuosien parhaiksi biiseiksi - etupäässä ehkä iki-ihana "Angie" (1973), rajoja rikkova "Miss You" (1978) ja svengaava "Waiting On A Friend" (1981), mutta joka albumille on yleensä siunaantunut vähintään yksi mestariteos, joskus useampiakin.

Ylipäätänsä vielä tänä vuonna suosikkilistoillani ovat korkealla nimenomaan teinivuosieni popsuosikit - albumeissa koska esim. blues- ja soultähtien albumit eivät vielä olleet niin loistokkaita kokonaisuuksia (tosin ainakin "Little Milton Sings Big Blues" ilmestyi juuri 1966), ja biiseissä koska musta musiikki minun korvissani soundillisesti kasvoi täyteen mittaansa vasta hieman myöhemmin. Olen myös huomaavinani, suosikkibiisejä pohtiessa, että ne varhaisimmat suosikit usein pitävät kutinsa kun ryhtyy tekemään listaa - varsinkin jos kyseessä on ihan uusina kuullut esitykset. Vuoden 1966 osalta tosin kaikki musiikkikokemukseni ovat kyllä jälkikäteen koettuja...