Bobby Blue Blandin elämäntyö kuuluu kevyen musiikin mittavimpiin - 1950-luvulta uuden vuosituhannen puolelle - ja laadukkaimpiin; profiili pysyi kirkkaana ja rima kohtuullisen korkealla. Minun korvaani miellyttää hänen tuotannossaan se, ettei hän häpeillyt viihteellisyyttä, mutta ei myöskään sortunut siirappiin - ehkä sen esti se, että hänen äänensä kuitenkin oli alkuvoimainen tulkinnasta riippumatta.
1950-luvulla musiikki oli aika bluesia, 1960-luvulla orkesteri kasvoi ja paletti oli laveampi. 1970-luvulla hänen uransa taisi olla enemmänkin laskusuunnassa, mutta hän teki silti mestariteoksia kuten vuoden 1975 hitti "Yolanda", jonka dramaattinen sovitus hienosti tuki hänen ainutlaatuista ääntään. Kitaraintrosta funkyn kompin kautta korvia hiveleviin torviin, jokainen osa sovitusta on paikallaan, ja tarina syöjättärestä kantaa jopa loogisten kuperkeikkojen yli.
1980-luvulla Bobby monen muun vanhan tähden tavoin siirtyi Malacon leipiin, ja vaikka levytykset siinä vaiheessa eivät enää tuoneet artistin kuvaan mitään uutta, oli vanhassakin hyvä vara - etenkin kun se oli alan parhaimmistoa.
Jos vuoden 1975 musiikkitarjontaa ruoditaan, pitää silti vielä ylemmäs nostaa yksi musiikkimakuni kulmakivistä, Queen. Vuosina 1974-1980 yhtye julkaisi seitsemän loistavaa studioalbumia, jotka voisin kehua pystyyn vaikka kaikki, mutta "A Night At The Opera" on ehkä silti erikoismaininnan arvoinen, koska se teki yhtyeestä supertähden. Tällä albumilla toteutuu kaikessa loistossaan popmusiikin yksi perusteesi - se, ettei oikein hyvällä levyllä koskaan tiedä, mitä seuraavaksi saa kuulla.
Tästä levystä puhuttaessa ei tietenkään voi sivuuttaa laulua nimeltä "Bohemian Rhapsody", mutta vaikka sitä onkin tullut nuoruudessa hoilattua viihteellä kerta jos toinenkin, antaumuksella ja pieleen, se ei kuitenkaan ole tämän albumin suurin kohokohta. Killerialoitus "Death On Two Legs", Roger Taylorin vetävä "I´m In Love With My Car", Brian Mayn eteerinen "´39" ja Freddien kaihoisa "Love Of My Life" ovat hienoja hetkiä. Brian Mayn kitarointi on kautta linjan sitä itseään - hänen sointinsa jopa minä pystyn tunnistamaan - ja soitto on kauttaaltaan naulan kantaan. Silti kaikkein hengästyttävin osa ovat lauluosuudet. Itse asiassa tälläkin levyllä iskee korvaan myös se, että Queenillä oli maailman parhaan solistin Freddie Mercuryn lisäksi kaksi muutakin hyvää laulajaa - sekä Brian että Roger pärjäävät hyvin myös mikin ääressä.
Ja kuten jo totesin, Queenin levytysura oli laadukas pidemmältikin. Minulle ovat erityisen rakkaita nuo vuosien 75-80 levyt - tämän lisäksi "Races", "News", "Jazz" ja "Game" - mutta kaikilla myöhemmilläkin levyillä on paikkansa sydämessäni, vaikka "Hot Space" antoikin nuorelle puristille mahanpuruja ensi kuulemalla.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti